Sanon vain, että vaihteeksi ahdistaa ihan törkeästi. Miksi kaikkien asioiden pitää aina kasaantua ja vyöryä niskaan kerralla?

Minkä sanoisi ensiksi? Senkö että minua stressaa hemmetisti tuo Järjestön koulutusjuttu, kun maanantaina pitää mennä ensin töihin pyytämään lupaa mennä toisen työn koulutukseen. Ja sitten pitäisi vielä ottaa yhteyttä yhteen työhaastattelijaan, että en tulekaan haastatteluun ja sinne Lastenvahtikurssille, että olen sieltäkin ensimmäisen kerran pois. Siitä voin sentään saada pointseja sen suhteen, kun olen ne päivät kuitenkin Järjestön koulutuksessa ja sehän liittyy lapsin jotenkin?

Sen jälkeen pitäisi konkreettisesti lähteä sinne Turkuun, jossa en ole käynyt kuin kerran joskus yli kymmenen vuotta sitten mennäkseni paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt ja jota en edes tiedä vielä, ja olla siellä vieraiden ihmisten kanssa. Ja rotat on kotona silloin enkä tiedä tarvitseeko minun varata hotellista huone vai järjestääkö Järjestö jotenkin jotain, kun kerran minulle sanottiin vain, että junalippujen hinta tietysti maksetaan takaisin.

Ja nyt vielä yhden kaverini ex-tyyppi latasi Facebook sivulleen kuvan aseesta ja rukoilee samalla jotain pyhää enkeliä suojelemaan häntä ettei mikään paha saisi häntä valtaansa. Ja hän halusi tänään minun kaverikseni ja nyt olen jumissa pikaviestikeskustelussa hänen kanssaan ja hän selittää, miten paljon rakastaa sitä kaveriani ja uskon että hän on aika lailla poissa tolaltaan ja hakenut lohtua pullosta tai mitä onkin, niin olen huolissani. Lisäksi olen koko viikon kamppaillut noiden kahden suhteen kanssa. Kaveria pitää tukea aina, mutta jos pelkää hänen tehneen virheen tai olevan ajattelematon tai muuta, niin pitääkö sellainen sanoa ääneen, vai pelkästään tukea kaveria ja tämän päätöstä. Ajattelin, että he olisivat täydelliset toisilleen ja jo Wienissä tajusin, että se mies oli ihan hulluna häneen ja ajattelin jo silloin, että jos se suhde johonkin kaatuu, niin siihen, että kaverini laittaa poikki. Ja tiedän kaverini ja sen, miten hän ei muuta mieltään, mutta tietysti romantikkona toivoisin ihanneloppua, mutta kun hän on saanut jostain tarpeekseen, niin hän on saanut tarpeekseen.

Lisäksi vielä kesken tämän kaiken, saan tekstiviestin, jonka toivoin olevan edes jotenkin rauhoittava, mutta kuinka pahasti voikaan erehtyä! Viesti oli Alfilta, joka selitti jotain että ymmärtää jos en halua vastata, plaa plaa, haluaa jutella kanssani pyytääkseen anteeksi menneitä, plaa plaa, kaikkea tuollaista ROSKAA! En aio vastata, poistin koko viestin samoin kuin aikaisemmin poistin hänen numeronsa kännykästäni, joten en nyt osannut varoa, kun tuli vieraasta numerosta viesti!

Ja tänään siivosin ja ulkoilutin rottia ensimmäistä kertaa viikkoon oikein kunnolla. Ensimmäisessä vuorossa olivat Stilton ja Gouda ja ne kyllä tykkäsivät kauheasti. Niillä on taas muuton jälkeen ollut tappeluita keskenään ja Gouda puraisi pari päivää sitten Stiltonia korvasta kun annoin tyhmyyksissäni niille ruokaa vain yhteen kippoon. Gouda on  aina ollut vähän sellainen, mutta olen ajatellut sen johtuvan lähinnä siitä, että se on joutunut tottumaan niin moneen uuteen tekijään elämänsä aikana. Kun Stilton stressaa, se parturoi omaa turkkiaan, mutta kun Gouda stressaa, sen koko olemus muuttuu ja se voi käydä Stiltonin kimppuun todella ärhäkästikin.

Nyt sitten ulkoilun päätteeksi Gouda olisi halunnut leikkiä Stiltonin kanssa, mutta Stilton on kehittänyt kauhean puolustusmuurin. Ja kun se juoksi Goudaa pakoon, niin tietysti tämä toinen vain innostui siitä ja sitten juostiinkin peräkkäin ympäri kämppää niin kun kissa koira. Kiinniotettaessa Gouda oli rento, selkeästi vain leikkisällä tuulella, mutta Stilton melkein puri minuakin, kun otin siitä kiinni. Nyt ne ovat sitten olleet kantohäkissä, koska siellä on pakko tulla toimeen keskenään.

Tekisi mieli huutaa, että maailma SEIS! Yhtäkkiä kaikki on monimutkaista ja minulla on kaikenlaisia velvollisuuksia ja ihmisiä (ja eläimiä) huomioitavana, mutta itselleni minulla ei ole mitään muuta kuin epämääräinen hatara lupaus siitä, että tämä menee ohi ja sitten ei tarvitse murehtia rahastakaan niin paljon ja sitten kaikki on taas hyvin.

Nyt kuitenkin tuntuu todella siltä, että romahdan kasaan ja kuolen, kun päivät ovat niin täynnä. Viime viikolla maanantaina tuli rottahäkki, joka vieläkin odottaa kokoomistaan, sitä ennen olivat jaettavat mainokset ja kadonneet/varastetut kärryt, verokortin myöhäinen tuleminen, hässäkkä Itävallasta tulleen paketin kanssa... Ja sitten oli työnhaku, stressi rahasta, kun tilillä oli vain pari kymppiä, ja lähes 12-tuntiset työpäivät. Luulin jo päässeeni niistä eroon, mutta nyt tulee taas kaksi palkatonta vapaapäivää, jotka haluan tehdä sisään. Se tarkoittaa 15 tuntia korvattavaa, joten loppuviikko olisi sitten taas tuollaisia puolen vuorokauden työpäiviä ja viikonlopputöitä. Saavat kyllä sitten joustaa sieltä Järjestöltä, kun heidän "vaatimuksenaan" on että työntekijät tekisivät kolme vuoroa viikossa. Ja yksi vuoro kestää neljä tuntia.

Eli 12 tuntia viikossa lisää töitä, joten jos sen yhdistäisi niihin ylitöihin, niin... No, itse asiassa niitä ei voi edes yhdistää, koska... Paitsi että voihan. Jos teen tällä viikolla vain lauantaina vuoron 13-17, mutta arkipäivät olen töissä 19:30 asti ja viikonlopulle jäisi 5,5 tuntia töitä korvattavaksi... Paitsi että maanantaina voisin korvata sen puolituntisen, kun lastenhoitokurssille kannattaa mennä suoraan töistä... Paitsi että minun piti korvata viimeinen jäljellä oleva ylityötunti torstaina, niin sitten tuota työtä jäisi 6 tuntia viikonlopulle...

Paitsi JOS saisin työkännykän mukaan Turkuun, niin voisin tehdä ainakin parin tunnin edestä töitä siellä! Joten hullun ensiviikon jälkeen asiat voisivat olla edes jotenkin kohdallaan. En kyllä osaa arvioida, kauanko minä jaksan tehdä 50 tuntia töitä viikossa (täsmällisemmin kuudessa päivässä, kun sunnuntaina ei ole mitään).

Ja ympärillä ihmiset sanoo, että vau, kun sä oot mahtava, kun sä jaksat tuollaista, mä en ainakaan jaksaisi. Ja minun pitää lohduttaa jotain kolmekymppistä, jonka kaverini jätti yhtäkkiä jonkun keittiöriidan jälkeen ja siirtyi seuraavaan ikävuosikymmeneen, joka selittää rakkauttaan ja sitä että joskus elämä on niin julmaa. Tekisi mieli sanoa, että joo, on julmaa, tiedän kyllä, sattumoisin lähes kahden vuoden mielisairaalaosastohoidon jälkeen tiedän kyllä, että maailma on perseestä. Tekisi mieli sanoa Järjestön ihmisille, että halusivatko kiristää minut ottamaan työn, kun kerran jo haastattelussa kun kaikki muut sanoivat, että Turun koulutus onnistuu hyvin, minä sanoin, että sen suhteen olisi ongelmia, koska en voisi niin äkkiseltään välttämättä olla pois töistä. Sitten soitettiin ja sanottiin, että haluttaisiin sut työhön ja että EIKÖ SE MITENKÄÄN onnistuisi se Turun koulutus, kun ei tiedä sitten, että koska Tampereella on ja se mutkistaisi asioita... (<-- PISTE PISTE PISTE!)

Tekisi myös sanoa töissä huomenna, että on pakko mennä, koska vaikka miten tykkäisin tehdä töitä vain heille, se ei ole mahdollista, koska en yksinkertaisesti selviä kuukauden menoista ilman "pakollisten vapaiden" palkkaa ja muutenkin tekee niin hankalaa, että pakko kiduttaa itseään, kun en halua olla mikään raukka, joka tarvitsee muiden rahat tullakseen toimeen. Halua menestyä, tehdä töitä ja elää ilman että tarvitsee miettiä jokaista senttiä. Tänäänkin jotenkin elämäni surullisuus kävi ilmi, kun olin kaupassa ja päätin uuden työn ansiosta hemmotella itseäni. Se tarkoitti siis 3,9 euron ristikkolehden ostamista. Kun olin osastolla, rahasta ei ollut huolta, kun ei tarvinnut maksaa vuokraa ja ostin sellaisen melkein aina kun se ilmestyi. Ja nyt koko Tampereella asumisen aikana en ole ostanut sellaista.

Tuntuu että olen tehnyt pitkää päivää koko ajan, joten ei oikein jaksa uskoa siihen, että tilanne tästä paranisi. Ja Nina2 aikoo vähentää tuntejaan kun hänen pitää lukea yliopiston pääsykokeisiin. Ja hänellä on varaa tuomita minut, kun asun liian kalliissa asunnossa, kun kerran hänellä on avomies, joka jakaa hänen vuokransa. Kaikilla muilla on joku mies, paitsi minulla.

Ja eilen opin myös sen, että kyse ei ole siitä, että minulla olisi vain huono tuuri. Ehei, vika on minussa. Eilen kävin hakemassa ulkomailta tulleen paketin jostain hevonkuusesta illalla. Siellä sitten joku ehkä hieman minua vanhempi, söpö ja kiinnostava ulkomaalaismies ilmoitti jollekin muulle, että pakettia xzy123 oltiin tultu hakemaan. Hän vaikutti minusta todella viehättävältä - kunnes alkoi iskemään minua! Jälkeenpäin mietin, että mikä vika siinäkin muka oli, kun miehen kysellessä minulta jotain viikonloppusuunnitelmistani ja paketistani, nyökkäsin vain lyhyesti ja käännyin katselemaan jotain typerää toimistoa miehen sijaan.

Olisin siis voinut saada jotain piristystä autiotakin autiompaan mieselämääni, vaikka vain jonkun lyhyen ei-syvällisen (ei henkisesti EIKÄ fyysisesti) suhteenpoikasen, mikä sekin olisi ollut parempi kuin ei mitään. Olin myös kiinnostunut tyypistä aluksi, hänestä tuli vähän mieleen Enrice. Ja olin vielä työhaastattelun takia siistiksi meikattuna ja tiesin etten näyttänyt edes miltään seinästä revityltä. Ja silti parissa sekunnissa fantasian kohde muuttui joksikin, jonka torjuin niin selkeästi, että yhtään kukaan ei olisi erehtynyt tulkitsemaan sitä väärin.

Miksi sitten tein niin? Kyse on jostain ongelmasta, joka minulla on. Olen työstänyt ongelmiani osastolla, mutta tätä en ole kunnolla ennen edes tiedostanut. Olen haaveillut että pääsisi jonkun kanssa vaihtamaan vapaalle ja nauttimaan tuoreesta ihastuksesta, mutta heti ensimmäisen tilanteen tullen isken jarrut pohjaan.

Muistan, mitä ajattelin siinä tilanteessa. Kun tajusin, että se söpö ja kiinnostava tyyppi flirttasi minun kanssani, minä ajattelin sitä, että ulkona oli pimeä ja että olin vieraassa paikassa keskellä ei mitään ja olin kävellyt varmaan lähemmäs kilometrin etsiessäni oikeaa paikkaa. Olin nähnyt matkalla joitain ihmisiä, mutta kaikki olivat olleet miehiä. Sielläkin varsinaisessa paketinhakupaikassa oli joukko miehiä yhdessä huoneessa kerääntyneinä perjantai-iltana. Ajattelin sitä että busseja meni vain puolen tunnin välein. Ajattelin laukkuni laukussa olevaa 120 desibelin hälytintä ja kävin mielessäni läpi varmuuden vuoksi miten se laukaistiin. Ajattelin meikkejä naamassani ja mieleeni tuli ajatus, että pahus, olisimpa ennemmin sotkenut kasvoni tahraisiksi ripsivärillä, niin ei tarvitsisi olla niin peloissaan.

Minä nimittäin olin peloissani. Enkä vain peloissani, vaan olin lamaantunut kauhusta. En uskaltanut katsoakaan miestä päin, saati sitten flirtata takaisin, sillä ajattelin, että jos vain hymyilisinkin hänelle, hän pitäisi sitä merkkinä siitä, että saa käydä minuun käsiksi.

Kun pakettini tuli, otin sen ja kävelin sen miehen ohi sanomatta mitään tai edes katsomatta häneen. Kun pääsin ulos, olo tuntui kuin... Kuin Täydellisissä Naisissa kun Katherinen ex-mies Wayne Davis ensimmäistä kertaa tulee sisälle taloon. Katherine on vahva ja tyyni ja sanoo, että ei pelkää häntä enää ja ärsyttääkin hieman, jonka jälkeen mies lähtee. Sitten katsojat näkevät, että hän on puristanut ladattua asetta kädessään pöytätason alapuolella näkymättömissä. Hän hellittää otetta aseestaan ja tärisee ja hänen silmissään on kyyneliä.

Tiedän sen tunteen ihan liian hyvin, mutta en tajunnut, että tämän uuden minut jokin tuollainen turhanpäiväinen asia saisi tuntemaan niin turvattomaksi. Kuten viikonloppuna, kun olin tulossa lähempänä keskiyötä lauantai-iltana sieltä karaokevetäjän "työhaastattelusta", istuin yhteen harvoista vapaista paikoista, joka oli jotain miestä vastapäätä. Kun tilaa tuli enemmän, vaihdoin istumaan hänen taakseen, jotta saatoin olla kasvot menosuuntaan päin. Se mies sitten kääntyi, esitteli itsensä ja kyseli minulta jotain. Mies ei ollut yhtään viehättävä minusta ja puhui lisäksi huonoa suomea ja vaihtoi välillä englanniksi. Sitten hän yhtäkkiä kysyi minulta: "Haluatko sä mua?" En saanut selvää, joten pyysin toistamaan, minkä jälkeen sanoin tyynesti ei. Hän kysyi sitten vielä, että olinko varma ja että miksi en. Kohautin olkiani ja katsoin muualle. Sen jälkeen mies kääntyi, eikä enää kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota. Onneksi melkein heti seuraava pysäkki oli minun, niin pääsin kotiini ja itkin.

Toisaalta tekisi nyt mieli soittaa Järjestön tyypeille ja sanoa, että ehkä elämäntilanteeni olikin väärä sellaisen työn vastaanottamiseen, jolloin tällä viikolla ei olisi ylitöitä, vaan vain taivaallisia 8 tunnin työpäiviä. Ja nyt pari päivää palkan jälkeen rahakaan ei huoleta, kun tilillä on yli tonni. Yritin soittaa sille kaverillenikin, koska ei yksinkertaisesti ole ketään muuta ja hän on jotenkin aina niin looginen. Hänellä oli kiire ja hänkin oli poissa tolaltaan hieman. Psykologikin on vasta torstaina aamulla, joten siitäkään ei ole apua tähän hätään, vaan minun pitäisi vain tehdä jonkinlainen päätös suunnilleen kaikesta ja toivoa, että Facebook-viestittelyn lopettanut mies ei mene epätoivoissaan ampumaan itseään tai mitään.

Tulee mieleen Maija Vilkkumaan biisi, jonka yhtä säettä yksi ihan täyshumalassa ollut mies toisteli siellä karaokehaastattelussa.

"Mun elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?"