Olen ihan romuna. Nyt on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taas todella ahdistunut olo ja sellainen fiilis myös, että tulee taas ajatuksia, että tekisi jotain itselleen. Tuntuu, että en vain kestä ja se sitten saa puolestaan oloni tuntumaan ihan epäonnistuneeksi.

Tänään oli ensimmäinen psykologikäynti ja jos en ole sanonut aikaisemmin, niin se jolla käyn nyt kaksi kertaa tämän kesäloman aikana, on se vanha omahoitajani, joka meni muihin töihin. Tänään olin hänen luonaan ja sain selitettyä aika paljon, mutta jostain syystä se teki oloni vain huonommaksi. Tuntui, että en vain osannut ilmaista sitä, miten kurja olo minulla on. Tuntui vain, että se omahoitajani näki minua katsoessaan iloisen ja tervehtyvän ihmisen. Sanoin kyllä, että on mennyt huonosti, mutta sitten se aina meni jotenkin sivuraiteille, enkä saanut kerrottua niitä pienempiä asioita, jotka vaivaavat kauheasti.

Tiistaina olin Tampereella äitini kanssa katsomassa kahta asuntoa. Hullu reissu. Ei ollut karttaa ja minun piti sanoa, mihin mennään, vaikka minulla on Tampereen kaduista vain hämärä kuva. Ja sitten oli niiden asuntojen katsominen, joka stressasi minua kauheasti, koska tuntui, että tulin tentattavaksi ihan varautumattomana, koska minulla ei ole Tampereella varmaa työ- tai opiskelupaikkaa. Kuinka edes voisi olla, kun yliopisto panttaa niitä tuloksia vielä ja Tampereelle on kolmen tunnin matka autolla, joten siellä olisi vähän paha tehdä töitä ja asua kotona. Ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mikä ei todellakaan ole mikään ihannevuokralaisen ominaisuus, ja minulla on lemmikkeinä rottia, ja aika monet ihmiset ovat luultavasti aika ennakkoluuloisia niitä kohtaan. Yhteenkin asuntohakemukseen valehtelin, että minulla on marsuja, koska sinänsä ne ovat ihan sama asia, mutta ilman yhtä suuria ennakkoajatuksia.

Päivä oli siis hullu ja kiireinen ja kauhean kuuma ja kotona oltiin joskus kymmeneltä illalla, jonka jälkeen menin melkein heti nukkumaan. Olin kauhean väsynyt, mutta aamulla piti herätä tarpeeksi aikaisin, jotta ehtisin kirjoittaa toiseen asunnoista sen hakemuksen ajoissa, kun en ollut illalla jaksanut sitä tehdä. Ja sitten muutaman tunnin päästä siitä tuli ilmoitus, että en ollut saanut asuntoa. Tänään tuli sitten ilmoitus siitä toisestakin asunnosta, että en saanut sitäkään.

Niin joo ja se Wienin matkakin on aiheuttanut stressiä. Toissapäivänä se netti-ihminen soitti yhtäkkiä kesken kun olin siellä asuntopyörityksessä ja sanoi, että tarvitsee ne matkarahat tililleen nyt. En ollut lainkaan valmistautunut siihen maksuun, joten jouduin lainaamaan ne rahat äidiltäni. Tililläni on nimittäin vähän reilut neljätoista euroa, koska hoidin juuri kesäkuun puolessa välissä pankkiasioitani ja kiinnitin lähes kaikki rahat kuukaudeksi säästötilille. Ne vapautuvat reilun viikon päästä ja kuun neljäs päivä tulee yleensä se sairauseläkeraha ja laitoin ennen juhannusta Kelaan matkakorvaushakemuksenkin joten siitäkin pitäisi tulla ne rahat ihan minä päivänä tahansa. Mutta siis tällä hetkellä olen ihan peeaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Eilen sain sähköpostia yhdeltä rottaihmiseltä, johon olen ollut yhteyksissä, koska tutun tutun kautta sain kuulla, että jollakin on kaksi vajaan vuoden ikäistä rottaa, joista hän joutuu luopumaan allergian takia. Tai siis joutui luopumaan, koska rotat ovat nyt jossain väliaikaiskodissa. Noin vanhoille rotille ei kauheasti löydy ottajia, eikä tilannetta lainkaan paranna se, että tuon muuton takia toinen rotista on alkanut parturoimaan paitsi itseään, myös kaveriaan. Ja parturointi ei ole yhtään hyvä juttu, eikä sellaisia rottia voi viedä edes näyttelyihin, koska ne hylättäisiin automaattisesti. Siispä sovin sitten, että jos vain niille rotille järjestyy kyyti Tampereelle asti, voin ne ottaa, jos ketään muuta ottajaa ei siihen mennessä löydy.

Niin ja siis eilen tuli sähköposti, että nyt lauantaina joku olisi tulossa Tampereelle sieltä suunnilta ja voisi tuoda rotat mukanaan. Ja sitten illalla tuli uusi sähköposti, jossa asia olikin taas epävarma. Ja siis koska kuun neljäs päivä on sunnuntai, niin se raha tulee tililleni ehkä vasta maanantaina, joten minun pitäisi nyt peeaana ja loputtoman uupuneena matkustaa junalla Tampereelle, maksaa pieni hinta rotista ja tulla sitten takaisin. Niin joo, ja minä en ole kertonut äidilleni tästä asiasta lainkaan, koska olen suunnitellut, että menisin vain itsekseni ja toisin mitään etukäteen kertomatta uudet rotat vain kotiin. Se olisi näpsäytys äidille siitä, että hän kuvittelee hallitsevan minun elämääni. Koska minulla on jo rottia ja ne uudet rotat suunnitelmieni mukaan menisivät samaan joukkoon (toinenkin häkki kyllä on), joten sinänsä se ei mitenkään vaikuttaisi äitini elämään, joten minulla ei ole mitään pyhää velvollisuutta kertoa hänelle.

Tosi kypsää joo. Ja aikaisemmin piti sen netti-ihmisen kautta ottaa rottia tämän ihmisen tutun vahinkopoikueesta, mutta sitten tulivat nämä hylkiöt ja kun olen pitänyt koko jutun salassa äidiltäni ja olla ajattelematta sitä sen enempää, kun koko juttu oli oikeastaan vielä aukikin, niin en sitten ollut muistanut/ehtinyt/uskaltanut sanoa siitä tuolle netti-ihmiselle, ja nyt ne hänen tuttunsa poikaset ovat syntyneet ja kaikki on kauhean sekavaa ja minä olen sellainen ihminen, joka ensin sanoo, että joo, minä voin ottaa pari rottaa, mutta sitten kun kaikki on valmista ja kivaa, niin sitten peruuttaakin ihan yhtäkkiä. Minä en pidä sellaisista ihmisistä.

Ja sitten se netti-ihminen, joka varasi sitä matkaa, tarvitsi joitain tietojani juuri silloin kun olin tänään siellä omahoitajani luona, vajaat kymmenen minuuttia ennen kuin se olisi loppunut, mutta tarvitsi tietoja heti. Joten kaikki on ihan hullua nyt ja kuljen vaihteeksi kofeiinitablettien voimalla, vaikka minun piti luopua niistä osaston loputtua.

Olen myös jostain syystä nähnyt kauhean eläviä unia viime öinä. Tarkkaan ottaen sunnuntaista lähtien. En tiedä, johtuuko se osaston menemisestä kiinni vai mistä, mutta ihan yhtäkkiä olen taas alkanut nähdä koko yön mittaisia unia, joissa olen koko ajan tiiviisti mukana. Ensimmäinen uni oli todella jännittävä ja mielenkiintoinen, eikä niin kauhean ahdistava, mutta toinen oli ihan - heh - painajaismainen.

Se alkoi oikeastaan heti kun menin nukkumaan, sillä muistan, miten ihan nukahtamisvaiheessa otin pari rauhoittavaa lääkettä, koska unimaailma oli ihan alusta asti kauhean ahdistava. Ja siinä oli paljon kaikkea, pitkä 30cm levyinen puinen venelaituri, joka ui vähän liian syvällä vedessä. Olin ihan sen uloimmassa päässä ja oli tulossa supermyrsky ja vedenpaisumus ja minun piti päästä sieltä pois, mutta vedessä ui alligaattoreita, jotka hyökkivät heti, jos laiturilla seisoi, tai jos jokin ruumiinosa oli vähänkin pois laiturilta. Siellä oli joku tyttökin, joka ensimmäisellä kerralla pelastui, mutta sitten hänet vietiin veden alle, eikä hän noussut sieltä enää, vaan pintaan tuli vain hieman kuplia ja sitten vesi jatkoi uhkaavaa laineilua.

Ja maalla ihmiset olivat jakautuneet kahteen leiriin. Oli niitä, jotka ajattelivat, että kyllä tästä selvitään, kunhan kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Sitten oli niitä, jotka ajattelivat, että jokainen huolehtikoon itsestään ja että jokainen toinen ihminen oli uhka omalle selviytymiselle. Minä olin niiden yhdessätoimijoiden joukossa ja niin oli äitinikin. Hän ei tosin ollut kauhean positiivinen ja hoki minulle vain, että mene sinä nyt johonkin turvaan, niin hän yrittää valmistella jotenkin tulvan tuloa. Minä halusin myös tehdä osani, koska muuten kaikkea ei saisi valmiiksi ja ihmisiä kuolisi sen takia. Äitini kuitenkin sanoi, että vaikka minä auttaisinkin, niin kaikkia asioita ei kuitenkaan saisi valmiiksi, vaan ihmisiä kuolisi, ja että minä nyt voisin mennä vain turvaan veljeni kanssa ja hän voisi jäädä tekemään valmisteluja, koska hän voisi kuolla ihan hyvin jo.

Isäni oli sitten sillä toisella puolella ja hän teki kaikkensa, jotta ne elintärkeät valmistelut eivät onnistuisi, koska vedenpaisumuksen aikana olisi muuten liikaa ihmisiä elossa ja osa ihmisistä voisi tukkia juuri niihin turvallisiin paikkoihin, joihin hänkin aikoi mennä. Minä puolestani sitten päätin tehdä kaikkeni, jotta isäni tuhotyöt jäisivät mahdollisimman pieniksi. Minun piti kuitenkin vältellä häntä, sillä hän tappoi kaikki ihmiset, jotka vain sai kiinni. Ja minä sitten jäin jumiin meidän autotallinoveen ja aalto oli tulossa ja isäni oli saamassa minut kiinni ja kaikki oli ihan kauheaa ja sitä kesti koko yön.

Seuraavana päivänä (joka oli se hemmetin tiistai kun piti mennä Tampereelle) äiti sitten sanoi, että olin huutanut yöllä kuin syötävä, enkä vain kertaa, vaan ainakin kolme erillistä kertaa joskus kolmen aikoihin yöllä. Hän oli jo miettinyt, että tulisiko herättämään minut, jotta saisi nukkua, mutta sitten en huutanut enää hetkeen ja hän sai nukahdettua.

Ja Tinelli sai muutama päivä sitten taas sellaisen raivokohtauksen ihan tyhjästä ja yritti päästä taas puremaan minua. Oli myöhä ilta ja olin jo menossa nukkumaan, kun kuulin, että häkissä vedettiin kauheaa rallia ja piippailtiin. Sitten menin katsomaan, että mitä siellä tapahtuu ja Tinelli oli sellainen aggressiivinen taas. Olin vihainen ja turhautunut, mutta päätin raahata sitä mukanani ja yrittää saada sitä rauhoittumaan. Se toimikin sitten lopulta, ensimmäistä kertaa ikinä, mutta kun Tinelli rauhoittui, se rauhoittui ihan tyystin. Se makasi löysänä sylissäni, vaikka kumpikaan pikkurotista ei koskaan viihdy sylissä ilman mitään syytä, ja sen suunympärystä oli taas ihan märkä kuolasta. Ensimmäistä kertaa tällainen kiukkukohtaus muistutti enemmän jonkinlaista outoa sairauskohtausta, mutta minä olen tietysti ihan hämilläni siitä, että mitä se voisi olla.

Doskukin on ollut lihotuskuurilla ja sekin on vienyt ylimääräistä energiaa, koska se on aina ollut huonompi syömään kuin Tolstoi ("herra Vatsa") ja osaa olla kyllä kranttu, jos sillä ei niin kauhean nälkä ole. Joten nyt se sitten saa tavallisen ruoan lisäksi kermassa keitettyä riisiä, johon on sekoitettu hasselpähkinäjauhetta. Ja kun rotan vatsa on sen kokoinen mitä se on ja Doskun ruokahalu ei ole kaikkein parhain, niin sitä erikoisherkkua pitäisi tarjota sille aina vähän kerrallaan mutta monta kertaa päivässä. Se on kyllä tullut selkeästi parempaan kuntoon. Eilen se kiipesi suoraan ylöspäin häkin kaltereita pitkin päästäkseen alakerran ylimmälle tasolle, joka on vähän vajaan metrin korkeudessa. Siis kiipesi niin vain sinne ylös, vaikka yhdessä vaiheessa se oli niin kipeä, ettei se suostunut käyttämään edes portaita. Ja sinne ylimmälle tasolle olisi vienyt todella vanhusystävällinen reitti, mutta Dosku kiipesi mieluummin seinää pitkin.

Että jotain hyvääkin. Olen myös jatkanut juoksemista ja eilen se juoksulenkki meni todella hyvin, eikä mihinkään ottanut kipeää koko juoksun aikana. Juoksin nyt toista kertaa lenkin, joka on vähän reilut kaksi kilometriä. Paransin ensimmäistä aikaani lisäksi kahdella minuutilla, mikä oli tosi huippu juttu, sillä eilen oli ihan kauhea sää juosta, kun oli 27 astetta lämmintä. Joo, en juokse sitä vielä mitenkään kauhean hyvin - reilut kaksikymmentä minuuttia - mutta se on omasta mielestäni todella hyvin, kun ottaa huomioon sen, missä kunnossa olin, kun aloitin. Silloin jaksoin juuri ja juuri hölkätä rauhallisesti 400 metriä. Joo, olen edelleen kuntoluokassa "hyvin huono", mutta olen niin innostunut siitä, että vaikka tuo kuntoluokka on pysynyt samana, huomaan itse käsittämättömän suuren eron fyysisessä jaksamisessani.

Nyt olo on jo hieman parantunut, joten ehkä uskaltaa vaihteeksi lopettaa kirjoittamisen ja tehdä jotain muuta.