Minulla on ollut sääntönä, että en käy blogissani työkoneella. Koska olen vainoharhainen, koska kaikesta jää jälki joka paikkaan. Mutta olen nyt yksin yövuorossa ja pääni hajoaa. On ollut hiljaista ja ajatukset harhailevat. Minkäänlaista vastausta Koodariopettajalta ei ole vieläkään kuulunut, joten sain loistavan idean googlailla häntä vähän lisää. Ja löysin hänen instragram-tilinsä. Ja mitä ilmeisimmin hän on parisuhteessa, koska ainakin marraskuun lopulla hän oli #lemmenlomalla. Hyi vittu. Kuvassa oli tietysti hänen lisäkseen myös joku nainen, joka esiintyi muissakin yhteiskuvissa hänen kanssaan. Vanhimman löysin viime vuoden maaliskuulta. Ja ilmeisesti Koodariopettaja on suht ahkera instailija. (Hyi v...)

Se kuva, mikä hänen päivityksistään tulee, on aika lailla eri kuin minkä minä olen saanut hänestä. Ilmeisesti remontointi on myös lähellä hänen sydäntään #eikoskaanvalmista ja hän on käynyt lapissa lumikenkäilemässä. Ihan ok että joku tykkää tuollaisesta, mutta ne eivät todellakaan ole sitä, mitä minä miehestä etsin, vaan pikemminkin ihan ehdottomia yökötyksiä.

Nolottaa vain, että olen oikeasti nyt lähestynyt varattua miestä. Tai todennäköisesti varattua. Toisaalta mietin, että kun syksyllä en tosiaan kokenut saaneeni häneltä mitään viboja, mutta nyt kevätlukukaudella kyllä. Mutta tuskin marraskuinen #lemmenloma mitään ongelmia enteilee. Mutta mistäpä minä olisin voinut tietää? Vai pitäisikö kaikki potentiaaliset miehet ensin googlata ja vasta jälkeenpäin tutustua heihin oikeina ihmisinä eikä vain somepäivityksinä? Ehkä pitäisi, mutta ihan sama.

Eli ehkä olen tulkinnut asioita todella väärin, että kyse olikin vain opettajamaisesta kannustuksesta. Tai ehkä en ole tulkinnut väärin ja ehkä hän on kiinnostunut minusta ja ehkä se on se ongelma. Ehkä jokin minussa vetosi hänen neljänkympinkriisiinsä. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että on parempi saada joku selitys ja omassa mielessä päätös tälle jutulle kuin jäädä arvailemaan. Olo on kyllä ihan paska. Mielessä pyörii kaikkia epärakentavia ajatuksia, kuten että en enää ikinä halua ihastua kehenkään mieheen. Tai ehkä se on vain paluu normaaliin - olenhan minä aina ensimmäiset ihastuksen merkit huomatessani heti järkeilemässä niitä pois. Tunnen oloni huonoksi feministiksi, vaikka tiedän, että feminismillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mutta koen itseni heikoksi, kun vaikka ajattelen, että voisin ihan hyvin elää elämääni ihan vain itsekseni ja olla siihen tyytyväinen. Tiedän, että en halua naimisiin ja että en halua lapsia. Eikä sellainen jonkun miehen löytäminen kauhealla vaivannäöllä ole yhtään minun juttuni. Niin miksi sitten ylipäätään ihastun? Ja nyt oikeasti olisin halunnut Koodariopettajan huolimatta kaikista niistä loogisista syistä, jotka ovat vaakakupissa kaikenlaisia romanttisia suhteita vastaan. Tai ainakin sen minun mielikuvieni Koodariopettajan. Ja nyt olo on todella surkea ja koen olevani heikko naisena, kun miksi muka joku mies saa minut tuntemaan oloni tällaiseksi?

Toinen asia on sitten kokonaan se, että tuntuu, että olen (taas) ihastunut vain johonkin kuvaan, joka minulla on jostain miehestä ollut, joka ei sitten vastannutkaan oikein todellisuutta. Tulee mieleen se Taru Sormusten Herrasta -lainaus, jossa kuvaillaan Éowynin rakkautta (tai "rakkautta") Aragorniin:

"And yet, Eomer, I say to you that she loves you more truly than me, for you she loves and knows; but in me she loves only a shadow and a thought: a hope of glory and great deeds, and lands far from the fields of Rohan."

Ehkä minä teen noin? En tiedä. Kai jotenkin ajattelen, että jotta ihastuminen olisi edes jotenkin hyväksyttävissä, sen pitäisi olla molemminpuolista. Ja nyt on sellainen olo, että en halua ketään miestä enää ikinä ja koko ajatus Lesteristä "varalla" tuntuu nyt ihan mahdottomuudelta. En tiedä miksi, jotenkin on vain ihan kuvottava olo. Toisaalta se ehkä johtuu siitä, että en ole syönyt tänään oikein mitään. Vajaa tunti sitten pidin tauon ja kävin tekemässä nuudeleita, mutta ne ovat edelleen koskemattomana tuossa pöydällä. Ja jotenkin huomaan myös sen, että minua harmittaa myös se, että tiedän, että ihastun kunnolla vain niin harvoin. Edellinen kerta taisi olla 2012, jos siis Lesteriä ei lasketa ja hänen seuransa ei enää okseta minua, niin ehkä se meni ohi jo ja hän säästyi. Ja sitä edellinen kerta 2008. Eli oman määrittelyni mukaan olen tuntenut oikein kunnollista ihastusta vain neljään mieheen elämäni aikana. Ja se on ihan fine, se kuulostaa hyvin minulta ja se on ok. Tai haluaisin sen olevan ok, mutta nyt viimeisen kuuden kuukauden aikana olen kovasti nauttinut noista ihastuksen tunteista ja niistä ajatuksista, että olisin löytänyt jonkun, josta oikeasti pidän ja joka ehkä oikeasti pitäisi myös minusta. Joten mitä nyt sitten? Palataan asiaan seitsemän vuoden päästä? Se on ankea ajatus. Ja ehkä silloin sama toistuu taas. Ja sitten taas seitsemän vuotta eteenpäin? Jotenkin minulla on ajatus, että olisi kiva, jos tapaisi jonkun, jonka kanssa nämä tunteet jotenkin mätsäisi. Minä kun en halua sitäkään, että tapailisin sellaisia miehiä, jotka kyllä todella haluavat minut, mutta minä en heitä. Nyt ajatus on, että varmaan minulta loppuu vuodet kesken, ennen kuin sellaista tulee vastaan.

Mutta jatkan varmaan niin kuin tähänkin asti: elän elämääni ja keskityn omiin juttuihini ja jos joku kiinnostava mies tulee vastaan, niin ehkä tartun tilaisuuteen, muuten en. Tänäänkin siellä jousiampumassa huomasin, että ajatus, joka rauhoitti minua eniten ja sai minut sellaiseksi itsevarman määrätietoiseksi ei liittynyt mitenkään miehiin. Se liittyi siihen uuteen työpaikkaan, jossa aloitan ensi viikolla. Kun kuvittelen sitä (toki tämäkin kuvittelu voi murentua sitten kun työ oikeasti alkaa), minulle tulee vain jotenkin sellainen hyvä olo. Pystyn kuvittelemaan sen, miten menen sinne, pystyn näkemään sen mielessäni, pystyn kuvittelemaan, millaista työtä teen ja millaisessa ympäristössä... Ja siitä tulee todella hyvä olo. Eli ainakin tuo muutos on nyt tulossa, niin ehkä minulla on sitten vähemmän aikaa miettiä Koodariopettajaa ja kaikkia muita typeriä miesjuttuja.

Onneksi huomenna on terapia, niin pääsen siellä purkamaan ajatuksiani. En tiedä. Itkettää vain, mikä on aika huono, koska seuraava puhelu voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Mutta sitten vain teeskentelen. Kuuntelin yhden puhelun jälkikäteen, kun olin sen tullessa ihan kyynelsilmin, mutta en kuullut siinä nauhalla äänessäni mitään poikkeavaa. Ne minun illuusioni selkeästi toimivat. Ja miksi eivät toimisi, kun niitähän olen pitänyt yllä koko elämäni ajan. Eikä Koodariopettaja nähnytkään niiden läpi tai jos näkikin, niin sillä ei ole väliä. Ehkä se oli se tarve tulla nähdyksi sellaisena kuin oikeasti olen. Muut tyytyvät vain siihen, mitä haluan heille näyttää. Kun autoin Harjoittelupaikkarohmuakin sen koodaustehtävän kanssa, välillä minun teki mieli sanoa, mitä mielessäni pyörii. Koen, että se tuli osittain ilmi, tai ainakin tiputtelin vihjeitä. Mutta ei hän niitä nähnyt, eivät ihmiset niitä näe. Tai jos näkevätkin, niin eivät välitä. Tai eivät uskalla sanoa mitään. Tuo harmittaa eniten, tuon menettäminen - siis sen ajatuksen menettäminen, että joku näkeekin sen oikean minut. No more illusions.

No, nyt takaisin arkeen, takaisin vahvuuteen ja takaisin itsenäisyyteen. Ja yksinäisyyteen. Mutta ehkä tulee vielä päivä, kun ajattelen Koodariopettajasta samoin kuin niistä aikaisemmista ihastuksistani, NN:stä ja Thomasista: näen nyt tänään ihan selkeästi, miksi he eivät olisi olleet minulle sopivia. Ja tuntuu, että minun olisi pitänyt nähdä se silloin jo. Kunpa pääsisin jo kotiin ja nukkumaan. Ei sillä, että nukkuminen olisi mikään pakokeino: viime yönäkin näin hirveästi unia, jotka herättivät minut. Koodariopettaja oli osassa, osassa sitten taas joitain ihan muita ihmisiä. Ikäviä ne kaikki kuitenkin olivat. Kun vaikka miten päivisin saisin tukittua ajatukseni tekemällä vain jotain muuta tai järkeiltyä asioita niin, että hetken pystyn uskomaan niihin, niin yöllä se ei toimi. Unessa olen ihan suojaton. Se pätee kaikkiin vanhoihin painajaisiin ja niihin, joista herään huutaen, ja se pätee myös kaikkiin nykyisiin pelkoihini ja ahdistuksiini. Se on ahdistavaa, se, kun tuntuu, että en kykene yhtään hallitsemaan niitä. Mutta se on ehkä juuri se minun ongelmani, että koen niin vahvaa tarvetta hallita kaikkea.

Ihan sama. Nyt pidän uuden tauon ja yritän syödä tuota jäähtynyttä nuudelimössöä.