Voi hyvä luoja. Nyt minulla sitten on se parturiaika. Ensimmäinen suunnilleen... hmm... olisiko suunnilleen kuuteen vuoteen (jos wanhojen kampausta ei lasketa). Jotenkin kauheaa. Se on vielä aika pian, 14.5, eli ennen YO-juhliakin, niin saan sitten hämmästyttää kaikki uudella tukallani. Aika kamalaa. Vähän reilu viikko. Tiedän jo, millaisen tukan haluan, mutta minulla on hieman huonoja kokemuksia partureista, joten hirvittää, että jos se menee pieleen tai jos siitä tulee liian lyhyt. Ja kun minulla on aika pitkä tukka, suunnilleen vyötärölle asti, niin on kauhean hermostuttavaa ajatella, että nyt se lähtee. Huh huh.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Enkä edelleenkään ole kertonut kenellekään, paitsi Nanille. En aio kertoa äidillenikään (koska hänellä olisi kuitenkin jotain sanottavaa, että millainen tukka tai älä nyt noin tee), vaan menen salaa ja äiti pudottaa silmät päästään, kun näkee minut tultuaan töistä. Heh.

 

Toivottavasti minä sitten onnistun selittämään sen, millaisen tukan minä haluan. Ja toivottavasti siitä ei tule ihan hirveä. Mutta onhan siinä... reilu vuorokausi ennen kuin pitää poistua sitten talosta. Ja sitten kouluun vasta reilun kahden viikon päästä siitä eteenpäin. Huh huh. Olen melkein paniikissa parturivarauksen takia. Hmph.

 

Näin taas eriskummallista untakin. Qaro oli siinä vielä elossa. Ja tietysti kaikkien Qaro-unien tapaan se yritti käydä minun kimppuuni. Vieläkin, vaikka Qaro on jo kuollut yli kaksi kuukautta sitten (kaksi kuukautta, viikko ja kuusi päivää sitten, eli päivää sen jälkeen, kun NN antoi pakit), minä pelkään sitä aina vain. Kiva. Minä olin se, joka kinusi pienenä koiraa ja minun takia se meille sitten hankittiin. Ja sitten parit tapaturmat ja kasvot täyteen tikkejä ja arpia ympäri kehoa muutenkin. Ne kaikki näkyy vieläkin ihan selvästi. Eikä mitään kauhean kivoja muistoja Qarosta. Ja minä muistin unessa, että se oli kuollut ja selitin jollekulle, että eihän se voi olla totta, kun muistan täsmälleen, miten äiti tuli itkien kotiin ja kertoi, ettei Qaroa ollut enää.

 

Mutta silti minä unessa näin sen ikkunasta (kun se oli laitettu pihalle, koska olin onnistunut pääsemään pakoon) ja pelkäsin kuollakseni ja toivoin, että se olisi oikeasti kuollut. Tämä on kylläkin varmaan taas todiste pahuudestani tai heikkoudestani tai jotain. Vai miten minun korviini sellainen, että toivoisi jonkun eläimen kuolevan, kuulostaa aivan järkyttävän julmalta ja itsekeskeiseltä? Enkä minä ikinä aio hankkia koiraa. En minä voi hankkia koiraa ikinä. Nykyisinkin kun ajan jossain pyörällä ja ajan koirankävelyttäjän ohi ja sitten se koira alkaa haukkua, minä pelästyn niin, että sydän hyppää kurkkuun.

 

Minä muistan, että joskus selitin niistä puremistapauksista tarkemmin ja selitin, että kun kyseessä ei ollut enää ensimmäinen kerta, sen puremisen pystyi näkemään etukäteen sen koiran silmistä. Että niihin tuli sellainen vihreä valo. Muistan sen siksi, että sen sanominen tuntui minusta niin tyhmältä, koska kukaan ei kuitenkaan koskaan uskoisi, vaan ajattelisi pelkästään, että olen ylidramaattinen hölmö.

 

Sitten keskustelin aiheesta joskus mesessäkin ja tongin samalla YouTubea. Ja löysin kuin löysinkin videon, jossa on todiste sanoilleni! Tuossa. Tuo pelkkä videokin saa minut pelkäämään, koko ajan vain tulee ajatus ”hullu, älä koske siihen, älä koske siihen!”. Ja tuo koira näyttääkin vielä vähän Qarolta, paitsi pienempänä versiona vain. Qarohan oli siis rottweiler, en ole varma, olenko sitä maininnut ennen...? Mutta että ei siinäkään mielessä mikään kiva purija, kun se on niin iso ja voimakas.

 

Mutta vaikka se video on niin törkeän huonolaatuinen, niin siinä näkyy ainakin se kuvaamani asia. Siinä täytyy olla varmaan joku tietty valaistus tai jotain, mutta aina kun näin tuon vihreän valon Qaron silmissä, se tuli puremaan minua. Vaikka miten olisi ollut normaalisti ja puhunut kiltillä äänellä, niin vaikka se olisi huoneen toisessakin päässä ollut (niin kuin silloin kerran, kun laitoin sen ruokaa ja se luuli, että minä söin sitä), niin kun se valo syttyi, niin sitten se aina puri. Vaikka miten olisi kävellyt pois ruokakupin luota tai ollut pelkäämättä ja hivuttautunut kohti ovea, se käveli vain muristen kohti ja puri.

 

En usko, että on paljon mitään sen kamalampaa. Tietää, mitä tulee tapahtumaan, mutta ei pääse pakoon. Pitäisi olla pelkäämättä, koska koirat vaistoavat pelon ja kun Qaro vaistosi pelon, se tuli vain entistä vihaisemmaksi. Ei saisi tehdä äkkinäisiä liikkeitä, koska sitten voisi käydä vielä huonommin. Pitäisi vain valita, kummalla kädellä torjuu sitten, kun se puree, kumpaan käteen ottaa ne syvät kulmahammasarvet. Ja siinä vielä ehtii ajatellakin. Tuo kyseinenkään tapaus ei ollut sellainen, että yhtäkkiä silmänräpäyksessä niin, että ei olisi hetkeen tajunnut, mitä ihmettä. Se oli huoneen toisella puolella, pöydän toisella puolella, mutta se vain murisi ja käveli hitaasti kohti.

 

Tai sitten myöhemmin, kun olin alkanut jo pelätä sitä: kun se valo syttyi sen silmiin tai se oli jo purrut minua, niin tietysti minä lähdin pakoon. Mutta miten lähdet koiraa pakoon, häh? Joten törkeän peloissani yritin päästä vain jonkun tuolin toiselle puolelle, jotta voisin mahdollisesti olla edes sen aikaa turvassa, että joku huomaa tilanteen ja ehtii paikalle hakemaan Qaron pois. Mutta se on aivan kauheaa kuitenkin.

 

Ja miten minä muka sitten voisin hankkia koiran? Asuisin yksin ja hankkisin koiran, eikä kukaan olisi auttamassa minua, jos se päättäisi käydä kimppuuni. Minä vain pelkäisin koko ajan. Ja kun pelkäisin, koira vaistoaisi sen ja sitten se ainakin kävisi minun kimppuuni. En minä halua mitään tuollaista.

 

Eilen oli sitä säveltapailua ja YMT. Säveltapailun takia minulla on vieläkin kurkku hieman kipeä. Tititointi ei ole kauhean kivaa, kun sitä pitää tehdä tauotta 60 minuuttia. Mutta sitä ei ole enää. Se opettaja sanoi, että minun kannattaisi varmaan mennä jonnekin kesäkurssille, että saisin sen säveltapailuosuuden suoritettua, jotta saisin sen musiikkiopiston päättötodistuksen. Se on pelkästään siitä säveltapailusta kiinni, kaikki muu minulla jo on suoritettu. Ja 3/3 säveltapailussakin olen ollut jo koko vuoden, niin ei senkään suoritus kaukana ole. Ja sitten minä saan musiikkiopiston päättötodistuksen. Se kuulostaa kauhean hienolta ja siltä, että se todistaisi, että minä muka osaan jotain. Ehkä minä osaankin? En tiedä. Ei olo tunnu ainakaan kauhean musiikkitietäväiseltä.

 

Mutta YMT (yleinen musiikkitieto) on kuitenkin kauhean mielenkiintoista. Minä olen muutenkin kauhean kiinnostunut melkein kaikesta tuollaisesta. Minusta on vain niin kauhean kiinnostavaa oppia vähän kaikesta jotain. Niin kuin se ammattipsykologikin silloin totesi, niin uteliaisuuteni melkein riivaa minua, kun se estää minua keskittymästä mihinkään tiettyyn, vaan haluan tietää kaikesta mahdollisesta. Mutta minä haluan oppia, minä haluan tietää.

 

Minulla on tuota kuvaava lyriikkalainauskin allekirjoituksena Kylä-foorumilla: ”I want to hunt with the tameless heart, I want to learn the wisdom of mountains afar.” Se on Sacrament of Wilderness –biisistä, josta tykkään aivan käsittämättömän paljon.

 

En ole noita lainauksia kauheasti viljellyt, kun Nightwishin kuuntelu on tosiaan jäänyt vähemmälle sen NN-jutun jälkeen, mutta minkäs teet. En kuuntele oikeastaan mitään. Ainakaan verrattuna siihen, miten paljon kuuntelin ennen. Ennen oli kauhean usein joitain musiikkivaiheita tai sellaisia, että pitää kuunnella jonkun tietyn biisin tiettyä kohtaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta nyt ei ole. Jos kuuntelenkin jotain, kuuntelen biisin vain kerran alusta loppuun ja sitten vaihdan sen tai laitan musiikin kokonaan pois. Ei ne muutokset ole mitenkään kauhean helppoja.

 

Minusta kyllä tuntuu, että olen muuttunut. Eilenkin siellä säveltapailussa en ollut niin arka kuin normaalisti. Ja ennen YMT:n alkua yksi ihminen puhui minulle ja minä sanoin siihen vielä jotain ylimääräistäkin, mitä minun ei olisi välttämättä tarvinnut sanoa. Ja säädän taas etuhiuksieni kanssakin. Kasvatan taas hieman etuhiuksista sellaisiksi klisuiksi. Siis sellaisiksi, että ne roikkuvat siinä kasvojen sivuilla etuhiuksia selkeästi pitempinä, mutta ei kuitenkaan osana muuta tukkaa. Minulla on sellaiset klisut jo, mutta toissapäivänä tuli mieleen, etten tykännyt etuhiuksistani, niin päätin sitten hieman keventää niitä ja kasvattaa osan pois. Eikä se parturikaan saa koskea etuhiuksiini tai niihin klisuihin.

 

Ja ainakin minulla on muuten sitten niihin pääsykokeisiin mentäessä se uusi tukka, niin en ehkä tunne oloani niin pelokkaaksi tai araksi. Tai ehkä tunnen. En tiedä. En tiedä edes mitä haluaisin. Haluaisinko muuttua vai en? No toisaalta, eipä minulla ole oikein vaihtoehtoakaan, kun koulu on loppu ja paikkakunta, jolla olen elänyt koko elämäni, muuttuu pian entiseksi kotipaikkakunnakseni. Mietin muuten eräänä päivänä, kuka on lukiosta se, jonka olen tuntenut pisimpään. Ajattelin, että sellaisia olisi montakin, mutta olin väärässä. Yksi henkilö on sellainen, jonka olen tuntenut 15 vuotta, kun muut yltävät maksimissaan 12 vuoteen. Ja kuka tämä henkilö on? Minä en itsekään ajatellut, että hän olisi se, jonka olen tuntenut pisimpään, mutta näköjään. Tämä henkilö on siis Jumpula.

 

Minä olen ollut hänen kanssaan jo samassa nappulakerhossa 4-vuotiaana. Ja sen jälkeen samalla luokalla koko ala-asteen, sitten yläasteellakin samalla luokalla kaksi vuotta ja nyt samassa lukiossa ja matikanryhmässä kolme vuotta. Se on jotenkin kummaa. Jättää taakseen tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ole kavereita, mutta eivät ole olemattakaan. Jumpulastakin olen puhunut vaikka miten paljon, vaikka en mitään erityistä häntä kohtaan tunne. Hänestä on tullut jo melkein kuin vakiovaruste minun elämässäni. Hän pitää välivuoden ja suuntaa ensitalvena armeijaan. En tiedä minne, mutta noin hän on sanonut useampaan kertaan. Ja sitten hän aikoo hakea opiskelemaan kai kauppatieteitä tai jotain.

 

Ja muutenkin olen muuttunut jotenkin. No, kai selkein konkreettinen muutos on se, etten ole enää oikeastaan missään yhteydessä yhteen netti-ihmiseen, jonka kanssa oltiin melkein kavereita. Hän oli siis se, josta puhuin aikaisemminkin, se, joka reagoi kauhean voimakkaasti joihinkin kirjoituksiini ja jota minä kielsin lukemasta tätä blogiani siten. Olen muutamaan kertaan aloittanut keskustelun hänen kanssaan, mutta hän on kai minulle vihainen ja haluaa kostaa tai sitten hän vain on kiireinen. En tiedä, mutta veikkaisin, että hän on minulle vihainen, eikä siksi aloita enää keskusteluja.

 

En tiedä. Ei sillä ole kauheasti väliäkään. Hänen kanssaan on ollut kauheasti kaikkia episodeja ja on totta puhuen tietyllä tavalla huojentavaa, että hän ei roiku minussa enää niin tiiviisti mitä ennen. Joo, olen taas tosi julma ja paha ja ilkeä. Mutta minä en halua roikkujakavereita. Olen vähentänyt mesenkin käyttöä kauhean paljon, kun nyt ei tarvitse enää ajatella, että nyt se on kuitenkin siellä taas odottamassa ja jos en mene meseen, niin sitten se kuitenkin ajattelee, että on tapahtunut jotain ja huolestuu ja alkaa kohta soitella, että olenko kunnossa. Ei minulla mitään häntä vastaan ole, hän on hyvä tyyppi ja sinänsä todella liikuttavaa, että hän välitti, mutta tämä ominaisuus minussa on ilmeisestikin sellainen, joka ei kauhean helposti muutu.

 

Minusta on kyllä kiva jutella ihmisille ja kaikkea, mutta varmaan minä olen jotenkin erakkomainen. Minulla on ollut jonkin verran ihmisiä, mutta kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat nykyisin entisiä ystäviä. Tulen ihan hyvin toimeen ihmisten kanssa, jos he eivät tuppaudu liikaa elämääni. Nan on täydellinen (ja ainoa) esimerkki hyvästä ystävästä, sellaisesta, joka on minulle tärkeä ja jonka kanssa ei ole ikinä ollut riitaa. Me olemme kai jotenkin etäisiä. Ei sillä lailla kauheasti enää, mutta kuitenkin niin, että ei olla kauhean usein yhteydessä, mutta se on molemmille ihan okei. Meillä kummallakaan ei ole mitään erityistä tarvetta soittaa toiselle koko ajan tai mitään, vaan nytkin kun minulta koulu on loppunut ja Nan koulussa vielä on, niin yhteyttä pidetään suunnilleen kuukauden välein.

 

Nanilla on tietysti muitakin kavereita, mutta tekisi mieli sanoa, että minä olen heistä se paras, mutta en voi kylläkään sanoa niin. Olen vasta viime aikoina ajatellut, että jos minä olenkin yksi Nanin parhaimmista kavereista. Hän kertoo minulle kaikki salaiset jutut ensin (kätevää sinänsä, että minä olen eri luokka-asteella, niin olen tietyllä tavalla etäisempi, enkä voi nolata Nania, koska olemme eri tunneilla), mutta en ole ajatellut, että se olisi muuta kuin sellainen, että kun minulla ei ole ketään, kenelle kertoa ja sitten tuon luokka-aste-eron takia.

 

Mutta viimeksi Nan sanoi, että on kertonut siitä puoli-poikakaveristaan minun lisäkseni vain yhdelle toiselle. Hän sanoi, että tämän kanssa he ovat läheisempiä, kuin sitten kolmen muun sen tyttöporukan kanssa. Minä olen aina ajatellut, että he ovat kaikki kauhean tiiviitä kaveruksia, mutta ei näköjään. Ja minä olen tietysti sitten se Nanin outolintu-kaveri. Pistän jotenkin silmään, kun Nan ja hänen neljä muuta kaveriaan ovat tasaisesti 160 sentin pituisia, mutta minä olen sitten lähellä 180 senttiä. Jo senkin takia minusta tuntuu jotenkin niin erilaiselta kuin ne kaverukset: olen kaikkia heitä päätä pitempi ja kun olen Nanin ja hänen kaveriporukkansa kanssa jossain, tunnen oloni vain niin kauhean erilaiseksi ja ulkopuoliseksi.

 

Tämä kirjoitus jotenkin venyy. Eilen tuli kirjoittamisesta taas hieman parempi olo, niin varmaan taas jotenkin innostuin siitä taas, vaikkei mitään erityistä sanottavaa olekaan. Niin joo, ja Nanilta ei tullut eilen korttia Roomasta. Mutta ehkä tänään. Ja ehkä tänään saan luettua sitä pääsykoekirjaakin taas vähän lisää. Tai ehkä en. (Tuo on muuten jostain Maija Vilkkumaan biisistä? Olen tuon suhteen melkein kuin veljeni: Biisit jäävät kauhean helposti mieleeni, vaikka en kuulisikaan niitä kuin pari kertaa jostain radiosta.) Veljelläkin on ihan kohta synttärit ja hän täyttää... Öh? 22? Joo, 22. Ja yksi hänen työnsä oli esillä jo Helsingissä oikein virallisessa taidenäyttelyssä muiden hänen opistonsa töiden kanssa. Pitäisi varmaan olla kateellinen, kun veljeni on taiteilija. Mut ehkä minäkin saan sen kirjan joskus vielä kirjoitettua.