Venäjä käyty ja nähty, pitkä juttu, kauheasti asioita. Thomas on taas sinkku, seurusteli Tyttösen kanssa jopa melkein kaksi viikkoa. Ehkä olen paha ihminen, mutta tuntuu jotenkin hyvältä. Jaskan kanssa homma edennyt aika paljon ilman että olen edes tajunnut. Pitää varmaan hankkia e-pillerit tai jotain, ihan varmuuden vuoksi, sillä vaikka teknisesti ottaen seksiä ei ole vielä ollut, riippuen toki siitä miten se määritellään... Mutta... Niin. Homma on todella haparoivaa, mutta ihan hyvä fiilis siinä on, mitä nyt sitten aamulla jotenkin nolottaa välillä. Kai tämä on joku seksitön "seksisuhde", kun minulla ei ole ainakaan oikein tunteita mukana, tuntuu etten ylipäätään tunne oikein mitään.

Mallijuttu on tällä viikolla, tosiaan Leevin kämppiksen kautta siihen pääsin ja siellä on muutamia oikeita mallejakin ja ihan oikea muotinäytös. Sovitus oli jo ja mahduin kuin mahduinkin molempiin minulle ajateltuihin vaatteisiin (koko 38, eli näytöksen isoin) ja oli jo kävelytreenit ja harjoiteltiin koreografia. Sitä tosin saatetaan muuttaa, jos kenraaliharjoituksissa huomataan, että vaatteita ei nykyisellä koreografialla ehdi kunnolla vaihtamaan. Luonnollisesti paikalla on pukijat, mutta silti. On myös meikkaus ja tukanlaitto ja joukossa on myös ammattimalleja ja ammattimallikouluttaja. Kyseinen mallitoimisto sponsoroi näytöstä, joten sen hetken edustetaan heitä.

Tänään uusi psyk. poli tyyppi. Kyseli fiiliksestä ja vastasin niin kuin tuntui. Kyseli sitten, että ilmeisesti menee kuitenkin paremmin kuin keväämmällä, jolloin oli itsetuhoisia ajatuksiakin. Sanoin siihen, että ei oikeastaan mene, kyllä itsetuhoisia ajatuksia on edelleen, vähintäänkin viikoittain, kun mietin, että en tunne mitään, enkä välitä mistään, turrutan vain itseäni, ja että silloin tulee välillä fiilis, että ei mitenkään jaksaisi tätä elämistä, kun siitä ei näytä kerran tulevan mitään. Kyseli sitten että mitä olen ajatellut tekeväni, mihin selitin sen junavaunu-sähköiskujutun ja sanoin, että se on se nykyinen suunnitelma. Tarttui sitten siihen, että niin siis nykyinen? Sanoin sitten, että aiemmin olin lähinnä miettinyt hirttäytymistä, jos tulee sellainen todella kurja olo, kun kerran se on simppeli ja aika varmakin. Kysyi sitten, että voisinko oikeasti esim. hirttäytyä, mihin sanoin, että no, kyllä se tuntuu todella epämukavalta ajatukselta ja mieluusti asian hoitaisi toisin, mutta jos ei muuta keinoa ole, niin se sitten. Sitten hän kysyi minulta, että olenko ajatellut, miten lopullinen ratkaisu se olisi. Siitä hieman suutuin. Sanoin, että olen kyllä miettinyt, olen miettinyt, että minulla pitäisi olla hieman enemmän rahaa, että äitini ei sitten joutuisi maksamaan niin paljon omistaan hautajaisten, kuolinilmoituksen, ym. pakollisten juttujen takia, vaan että minulla olisi raha sitä varten. Hieman olen miettinyt sitä, mitä rotilleni kävisi, mutta varmaan joku niistäkin huolehtisi.

Sitten kysyi, että onkio lääkitys kunnossa, mihin sanoin, että siinähän se menee. Ahdistukseen minulla ei ole mitään, mutta että sekin on jotenkin siedettävissä, vaikkei ahdistus kivalta tunnukaan. Sanoi varaavansa minulle ajan lääkärille, jotta lääkitystä voitaisiin tarkistaa, minkä jälkeen kysyi, että oletko ollut koskaan laitoshoidossa, mihin vastasin kieltävästi. Sitten kysyi, että miltä sellainen kuulostaisi tässä kohtaa. Olin aika häkeltynyt. Sanoin, etten oikein tiennyt, mitä se auttaisi, että minut vain eristäisi kaikista jonnekin "pakkohoitoon" tai lääkitsisi enempää, kun minusta tuntuu, että tämä on vain sitä, millainen olen. Sanoin, että jos apua jostain odotan, niin odotan sitä psykoterapiasta, jonka ensimmäinen käynti on ensi viikolla.

Veli oli yön sairaalassa. Tiputuksessa. Eilisen oli lääkäreiden testattavana, kun kerran yhtäkkiä oli vain lopettanut syömisen, juomisen, nukkumisen ja melkein kokonaan puhumisenkin. Ja veli tykkää ruoasta ihan oikeasti, kuten kaikki PWS-ihmiset, joten on ihan ennenkuulumatonta, että häntä pitää maanitella jokaisen lusikallisen kohdalla, jotta söisi edes jotain. Äidin kanssa puhuin tänään ja kuulemma veli on myös taantunut n. 15 vuoden taakse, on yhtäkkiä sellainen, millainen oli joskus 10-vuotiaana. Olen todella huolissani, minkä lisäksi on todella huono omatunto. Tuntuu siltä, että tämä voi olla minun syytäni. Olen aina sanonut vitsillä, että minä ja veli ollaan meidän perheestä ne selväjärkisimmät, mutta nyt olen kieltäytynyt menemästä kotiin enää, joten periaatteessa olen hylännyt veljeni sietämään sitä elämää yksin. Nyt haluaisin ennen kaikkea olla veljen luona. Yritin äitiä ylipuhua tulemaan veljen kanssa kylään katsomaan rottia, josko ne piristäisivät veljeä. Tuon puhelun aikana veli vielä sanoi normaaliin tapaansa, että sano terveisiä Amialle, mihin äiti sanoi, että nyt se näköjään on normaali, mutta mistä sitä tietää, millainen hän on seuraavassa hetkessä. Sekin tuntui siltä, että veli tarvitsee minua, kun se perhe ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla, enkä minäkään käy siellä enää.

On todella kurja olo, todella huolestunut ja itkettää. Tuntuu tänään, että kaikki kaatuu niskaan. Ahdistaa ja itkettää ja olo tuntuu vain jotenkin todella voimakkaasti siltä, että olen yksin. Toki ihmisiä on ympärillä, mutta minä olen aina se pirteä, se hauska, joka nauraa, jonka kanssa on kiva olla. Toisaalta jos tuossa veljen jutussa on joku psykologinen juttu, niin siinäpä on sitten ainakin taas todisteita ihmisille minun tarinani tueksi: minulla on nauhoite jossa isäni uhkaa tappaa veljeni (epäsuorasti), terveyskeskuksessa on tiedot siitä, että minua on hoidettu useaan otteeseen koiranpuremien takia, joten jos tarve tulee, niin luulisin, että tässä vaiheessa sitten olisi edes tarpeeksi todisteita lähestymiskieltoa, tms. varten. Jos tämä veljen juttu nyt liittyy yhtään mihinkään, mutta minähän tykkään spekuloida, eikä kai mitään ruumiillista syytä käytökseen ole löydetty.

Mitähän vielä... Ei kai mitään tärkeää, vain kasa hoitamattomia asioita ja nyt myös Venäjä-muistoja - joista ehkä kerron myöhemmin - seurana näin tiistai-iltana.