En ole ollut oikein itseni Bremenistä paluun jälkeen. Kaikki pyörii kai enimmäkseen syömisen muutosten ympärillä ja pää tuntuu jotenkin hajoavan. En ole syönyt oikein mitään, koska siellä Bremenissä söin niin vähän, että se laukaisi taas jonkun episodin. Normaalisti mietin aina, että kumpa olisin laiha, niin sitten voisin syödä mitä tahansa ilman että kukaan katsoisi pahasti. Pidän syömisestä, välillä aina tuntuu siltä, että on oikeasti sen arvoista, että on ylipainoinen, kun nauttii ruoasta. Tuntuu että kaikki päivät rakentuvat aina sen ympärille, että no mitä minä saan syödä huomenna. Nyt se on keikahtanut ihan päinvastaiseksi.

Luin joskus jonkun semi-tieteellisen artikkelin anoreksiasta, jossa mietittiin, että siinä taustalla voi olla oikeasti joku geeni, joka joillain on. Se saisi aikaan sen, että kun ravinnonsaanti vähenee huomattavasti, osaan ihmisistä se vaikuttaa niin, että he päinvastoin energisoituvat ja se on mahdollistanut ihmisen historian aikana ruoan hankkimisen laajemmalta alueelta. En muista ihan tarkkaan miten se meni, mutta nyt olen miettinyt taas että se kuulostaa järkevältä. Kun normaalistihan nälkäiset ihmiset tulevat äkäisiksi ja toimivat huonommin ja ovat väsyneitä. En ole tuntenut oloani yhtään sellaiseksi, vaan tuntuu että päivät jatkuvat loputtomiin ja teen vaikka mitä. En ole syönyt paljoa, koska vaikka normaalisti ongelma on siinä että tekee mieli syödä vaikka mitä, niin nyt vaikka mietin, että pitäisi syödä jotain ja pitäisi mennä kauppaan, en keksi oikein mitään, mitä tekisi mieli. Se tuntuu tosi oudolta, koska tuo muutos on ollut todella äkillinen. Joten olen syönyt lähinnä pakasteherneitä, koska niitä löytyy pakastimesta ja ne ovat ihan miellyttäviä.

Päässä tuntuu kuitenkin oudolta. Kehossa tuntuu oudolta. Tuntuu, että mikään ei ole oikein minun hallinnassani. Olen soittanut pianoa taas aika paljon. Se voi tosin johtua siitäkin, että minulla on nyt kirjatentti torstaina, joten on jotain mitä minun itse asiassa pitäisi tehdä. Näin Thor: Ragnarök -leffan toisen trailerin, eikä sekään ole auttanut asiaa. Niin ja siis "näin" eli "menin YouTubeen ja etsin sen". Sen näkemisestä tuli sellainen olo, että koko kurkku menee kohta umpeen ja joudun menemään vessaan oksentamaan. Ruumiini toimii jotenkin ihan omia aikojaan, ihan kuin se olisi jonkun muun ruumis, jossa on jotkut toiset aivot omieni lisäksi. Pääni tuntuu tyhjältä, ei tule mieleen edes etsiä joitain tunteita esimerkiksi sen trailerin aikana, koska pääni on ihan tyhjä. Yleensä tunnen jotain, jotain pientä, josta voin päätellä mikä tunne se on, ainakin sen verran onko se hyvä vai paha. En tosin keksi muutakaan mitä se voisi olla. Se ei vain pääse minun päähäni asti, enkä siis voi yrittää tukahduttaa tai hallitakaan mitään, kun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

Nyt tuntuu siltä, että pitäisi mennä soittamaan taas pianoa. Tunnen melkein jotain. Se ei ole sellainen oksennus-olo, vaan sellainen pistävä ja viiltävä. Surullinen.

No, tuli taas soitettua ja olo on vähän parempi. Pitäisi tehdä taas vaihteeksi jotain hyödyllistä tai mennä nukkumaan. En ole ihan varma alkaako terapia tauon jälkeen nyt vai vasta viikon päästä, niin sekin pitäisi jotenkin selvittää.