12 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

14 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

16 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

19 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

28 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Ja taas kirjoitus! Meinaakohan se floodata koko bloginsa täyteen yhden päivän aikana? No joo, tämä on erityispäivä. Teh NN-loppu. En ole kertonut asiasta vielä kenellekään, joten ainoat, jotka siitä tietävät, ovat NN ja ne, jotka ovat sattuneet lukemaan tuon edellisen kirjoituksen (niin ja tietysti jos NN on kertonut joillekin). Kukaan ei ole sanonut minulle tästä mitään. Nankaan ei tiedä. Mitä minä sanoisin? NN antoi pakit. Sanoi, että tuli kauheana yllätyksenä. Oli tyyliin: "WTF, mistä toi tuli?!?" Nyt tuntuu taas vahvasti siltä, että tarvitsisi jonkun, jolle puhuapuhua. Toivottavasti Nan soittaa. Vaikka toisaalta, jos hän soittaa, niin sitten kun minun pitää sanoa se ääneen, niin voi olla, että pillahdan itkuun tai jotain.

 

Ei, minä en ole itkenyt sen viestin jälkeen. Lähinnä naureskellut itsekseni. Aivan niin kuin viime kerrallakin. Jotenkin minä en ole kauhean murtunut, vaan kai jotenkin hysteerinen, kerran välillä pitää aina naurahtaa asialle. Joo, okei, se sattuu enemmän kuin silloin Tiedät-kai-kenen tapauksessa, mutta joo... Ja sentään on vielä kaksitoista päivää ennen kuin joudun näkemään NN:n. Ehdin toipua ja jotenkin palata järkiini. Hirvittää vain jotenkin ajatella, että mitenköhän minun silloinkin pitäisi oikein käyttäytyä... Ja miten NN käyttäytyy.

 

Jotenkin taas paljon ajatuksia. Osa vanhoja, osa uusia. Hän ei pitänyt minusta. Minä luulin aina, että pitäisi. Minä uskoin siihen. Mutta ei. Ei ole ketään, joka olisi koskaan välittänyt minusta enemmän kuin kaverina. Minä olen vain kaikille niillekin, joihin olen ihastunut, pelkästään "mukava tyyppi". Voisi olla pahemminkin, mutta kuitenkin.

 

Sitten tulee myös se ajatus, että kun Tiedät-kai-kenen kohdalla tuli fiilis, että tyyppi ei ole oikea minulle. NN:n kanssa puolestaan tuli, että minä en ole oikea tyyppi hänelle. Hän on ihan eri liigassa kuin minä. Hän on jotenkin paljon enemmän... jotain. Mitä minä olen? Hassahtanut tyttönen, joka hautoo ajatuksiaan päässä ja on ihastunut johonkin, joka ei ole ihastunut häneen. Ei koskaan seurustellut, ei ikinä päästänyt ketään lähelle, tarvitsee kauhean yrityksen pelkästään pyytääkseen poikaa ulos. Mutta mitä NN sitten on? Hän on tyylikäs ja hyvännäköinen ja mitä ilmeisimmin hänellä on paljon enemmän kokemusta seurustelusta ja "treffailusta". Plus, hän osasi sanoa ei niin äärettömän hienosti ja pahoittelevan vivahteikkaasti, että on takuulla tehnyt sitä ennenkin. Minä en ole mikään erityistapaus: olen vain yksi lukuisista hassuista fanitytöistä, jotka ovat pyytäneet häntä ulos joskus aikaisemmin, tai jotka tulevat pyytämään häntä ulos joskus tulevaisuudessa.

 

Ja sitten tuli toisaalta myös se, että tyyppi ei sanonut, ettei olisi yhtään millään tapaa kiinnostunut. Vastasi kieltävästi, mutta sanoi sitten kuitenkin, että on saanut (yleisesti) "treffailusta" tarpeekseen. Eli hän ei tuon viestin mukaan ainakaan torjunut minua siksi, että se olin minä, vaan siksi, että aika oli törkeän huono ja että hän olisi torjunut kenet tahansa? No joo, ei tarvitse pelätä, en aio yrittää enää mitään hänen suhteensa tai pitää kauheasti toivoa yllä. Ja jos tyyppi joskus on kiinnostunut, niin hänellähän on minun numeroni, niin sitten voi hän pyytää minua ulos. En usko, että pyytää, mutta pitipähän sanoa.

 

Kävin kirjastossakin. Pitää koko ajan tehdä jotain, että ei vain jää jumittamaan tähän ajatukseen. Vaikka välillä tuleekin sellainen naurahtamis-fiilis, niin olo on silti kammottavan tyhjä. Sydän ei ole särkynyt ja se on palautettu rintaan: hän antoi sen takaisin. Se on vain lamaantunut. Se ei tiedä, mitä tehdä. Minä en tiedä oikein, mitä tehdä. Vähän niin kuin olisi rakentanut isoa korttitaloa: se on romahtanut ja nyt on sellainen fiilis, että mitä nyt? Jos näitä blogikirjoituksiakin lukee, niin näkee selkeästi, miten tärkeä hän on minulle ollut ja miten suuri osa minun elämääni. Ei konkreettisesti, mutta ajatusten tasolla. Tästä on hieman hankala jatkaa taas eteenpäin.

 

Mutta lainasin kaksi kirjaa. Toisen olen lukenut aikaisemmin ja toisen otin tuntumalla. Se uusi on Ari Aholan "Rakkauspeli". Köh, miksiköhän? No joo, se ei vaikuta kauhean jännältä. Otin sen lähinnä siksi, että jos tulee itkufiilis, niin sitten voi lukea jotain aiheesta. Se huumoripläjäys Good Omens ei tunnu oikein toimivalta siihen.

 

Toinen kirja on Johanna Nilssonin "Älä usko, älä toivo, älä rakasta". Hieno kirja. Luin sen joskus yläasteella. Se oli juuri palautettujen kirjojen kärryssä silloin ja lainasin sen vain yhdestä aivan älyttömästä syystä. Mutta se on hieno. Suosittelen. Kauhean angst, mutta niin kunnon kirjan pitääkin olla.

 

"'Hän ei koskaan enää leikkisi Karinin kanssa. Ei koskaan enää luottaisi kehenkään. Ei koskaan rakastuisi. Ei koskaan toivoisi, silloin säästyisi kyyneliltä.'

 

Syyslukukauden alussa Hanna huomaa olevansa yksin. Koko luokka on päättänyt, että Hanna on kaikin tavoin vääränlainen. Liian lauta, liian pitkä, ei koskaan sopiva. Ällöttävä Hanna, joka ei pääse ykköstyttöjen joukkoon. Hikari-Hanna, joka ei käytä sinistä ripsiväriä eikä vaaleanpunaista puseroa. Tyhjä, äänetön tila jää Hannan ympärille. Vielä vuosien jälkeen kipeät muistot satuttavat ja saavat vihaamaan."

 

Noin sanotaan takakannessa. Otetaan vielä lainaus itse kirjasta. Se on niin koskettava, se tuntuu niin tutulta, että kun tuota kirjaa, lukee tulee sellainen kuristava olo kuin itse eläisi sitä kaikkea (taas).

 

"Huoneessa on kylmä, iho sinertää, ilma nostaa sen kananlihalle. He sanovat että veri lakkoilee, verenkierto. Hänen pitäisi olla jalkeilla ja kävellä enemmän, ei vain nukkua kokoonkäpertyneenä sängyssä, ei vain maalata. He antavat hänelle tabletteja jotta hän voisi hyvin, ravintoa pieninä kuulina, jotka maistuvat karvailta. Joka aamu sairaanhoitaja sanoo, että hän näyttää voivan paremmin, silloinkin kun yö on ollut uneton ja täynnä tukahdutettuja huutoja. Hänen täytyy purra tyynyä ettei paljastaisi mielipuolisuuttaan. He eivät päästä häntä täältä jos hän huutaa."

 

En ole opiskellut tänään mitään. Pitäisi. Ei pysty. Yritän vain säilyä hengissä ja toipua siitä, että NN oli niin epäNNmäinen. Hän oli ystävällinen! Minä en tiennytkään hänestä mitään. Tuntuu vain siltä nyt, että olenko minä elänyt koko lukion ajan jossain valetodellisuudessa? Omissa unelmissani? Nähnyt sitä, mitä olen halunnut nähdä? Vetänyt kaiken omasta päästäni?

 

Ei ole kivaa.