Voi luoja. Ihan oikeasti, pitäisi varmaan taas yrittää olla ymmärtäväinen ja kaikkea, mutta sellainen on nykyään aika kortilla. Oli ensimmäinen päivä taas osastolla ja se meni ihan hyvin. Siis huolimatta siitä, että Alf mökötti koko päivän.

Kaikki lähti siitä, miten Pedro selitti taas innoissaan kaikkea kaikesta ja sitten jossain vaiheessa yritti selittää sitä, miten oli tajunnut, miten naiset puhuvat miehistä. Sitten hän otti esimerkin, jossa käytti Alfin nimeä. Hän ilmeisesti huomasi sen itsekin ja sanoi sitten muita esimerkkejä Villestä ja Kallesta, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvitystä Alfille, joka kiukustuneena häipyi huoneesta ja koko keskustelusta.

Sen jälkeen kun keskusteluryhmä oli ohi ja ihmiset lähtivät syömään, Alf asettui mököttämään sinne olohuoneeseen. Itkeskeli kaiketi ja istui sillä lailla, että oli kääntänyt selkänsä kaikille muille, jotka tulisivat istumaan sohvalle myös. Menin sitten lopulta vähän juttelemaan, kyselin, mikä hänellä oli ja yritin selittää mahdollisimman rauhallisesti, että en uskonut, että Pedro oli tarkoittanut mitään, vaan pelkästään ottanut ensimmäisen mieleen tulevansa nimen esimerkiksi ajattelematta loppuun. Yritin sitten kysellä kaikkea yleistä, että nukkuiko hän hyvin yöllä, vai väsyttikö häntä, kun hän kerran oli sekaisin menneen rytmin takia valvonut kokonaisen vuorokauden ennen kuin meni nukkumaan yhdeksän aikoihin eilen illalla. Vastausta täytyi aina odottaa mahdollisimman kärsivällisesti, sillä Alf saattoi olla hiljaa minuutinkin ennen kuin sanoi yhtään mitään takaisin. Ja sitten jos en saanut selvää hänen mutinoistaan, kysyin uudestaan, jolloin hän tiuski minulle.

Siis jee. Menin sitten kävelylle Odéen, Jepen ja Tsärstin-hoitajan kanssa. Sitten juotiin kahvia pihalla nurmikolla. Alf ei tullut. Kun mentiin Ayan kanssa sisään, minä yritin mennä taas katsomaan Alfia ja kyselemään siitä, miten hän voi, ja että haluaisiko hän, että olisin samassa huoneessa hänen kanssaan, vai olisiko parempi, jos menisin kokonaan jonnekin muualle. Menin sitten istumaan siihen tiettyyn paikkaan - Alfin taakse - koska hän pyysi sitä. Yritin sympatisoivasti vähän silittää häntä selästä ja hartioilta ja vakuuttaa hänelle, että ei kukaan taatusti ajatellut, että hän oli ilonpilaaja, koska ei ollut koko päivänä osallistunut mihinkään, ja että jos muut eivät tajunneet, että hänellä oli vain kurja olo, niin sehän olisi niiden muiden häpeä vain.

Alf sitten sanoi, että olin todella kiva, kun sillä lailla yritin auttaa häntä, ja että kukaan muu ei ollut yrittää tulla lohduttamaan. Ehdotin sitten, että ehkä he vain olivat ajatelleet, että hän haluaisi olla rauhassa tai jotain. Minä ainakin ajattelin niin, koska Alf oli niin kärttyisän oloinen ja muutenkin torjuva.

No, sitten minut haettiin katsomaan huovutusta ja sitä, mitä voisi joskus tehdä askastelussa. Sen jälkeen ajattelin, että en jaksa mennä väen vängällä lohduttamaan Alfia enää, joten menin lukemaan Annaa keittiöön. Siellä on paljon Anna-lehtiä, jotka ovat tulleet sinä aikana, kun osasto oli kiinni, joten on jotain kevyttä lukemista sielläkin. Alf tuli lopulta etsimään minua ja ilmeisesti loukkaantui, kun luin mieluummin lehteä kuin olin hänen kanssaan. Omahoitajani kuitenkin tuli pelastamaan minut pyytämällä juttelemaan.

Selitin epämääräisesti kaikkea, en maininnut yliannostusta, enkä tahallaan kaatumista pyörällä, enkä mitään. En sanonut, että minua turhautti Alfissa se, että minun täytyi koko ajan olla kauhean ymmärtäväinen ja kärsivällinen hänen suhteensa, mutta että hän ei tuntunut edes yrittävän mitään minun vuokseni. Teki mieli sanoa, että minua ärsyttää törkeästi se, että minun pitää aina olla se olkapää, joka yrittää kärsivällisesti selittää Alfille, että joo, ehkä muut eivät tule lohduttamaan sinua, kun eristäydyt heistä, et vastaa kysymyksiin kuin vasta joskus minuutin päästä, ja jos vastaat, niin on hyvin todennäköistä, että kivahdat vain jotain. Ottaa päähän, miten joku voi ottaa niin paljon itseensä jostain ihan pikkuasiasta. Jos joku havainnollistaisi joidenkin puhetapaa sanomalla: "Kylläpä se Amiakin oli nökköönen", niin en minä siitä mitään slaagia saisi. Sen sijaan Alf loukkaantuu ihan verisesti ja pyörittelee mielessään tunteja myöhemminkin vielä sitä, että mitähän kaikkea sana "nökköönen" pitää sisällään.

Alfin loukkaantumiskynnys on niin pieni, että ei hänelle uskalla edes sanoa paljon mitään. Hän laittoi minulle jo tekstiviestinkin, jossa kysyi, tulenko tänään meseen. Varmaan hän haluaa valittaa minulle sitä, miten loukkaavaa oli, kun istuin keittiössä lukemassa Annaa, vaikka hän tarvitsi minut istumaan selkänsä takana. Ja siis kun pääsin keskustelusta omahoitajani kanssa, niin Alf oli jo lähtenyt. On se kiva välillä, että on joku miespuolinen, joka uskaltaa näyttää tunteensa ja on herkkä, mutta rajansa kaikella. Välillä tulee ihan oikeasti vahvasti sellainen fiilis, että melkein jo lipsahtaa, että älä nyt oikeasti VIITSI.

Sovin Nanin kanssa tapaamisen keskiviikoksi. Huomenna on toinen hammaslääkärikäynti ja kuolen. Ei nukutusta, mutta jos etukäteen nappaa pari Panadolia (joka on auttanut jälkihammassärkyy ihan hyvin!), niin ehkä siitä on jotain apua.

Ai niin, tänään sekä Odée että Aya kysyivät, että onko minulla värilliset piilolinssit. Kyllä vain oli, kuten on ollut jo kolmisen viikkoa. Ei Alf vain mitään sellaisia huomaa. Ääh. Ja jos katson häntä yhtään hetkeä vähän väärään aikaan, niin sitten hän kysyy heti, että "mitä?", kun meinaa, että minä katson häntä aina sillä tavalla kuin haluaisin sanoa jotain. Parempi siis olla katsomatta. Ja Alf meinaa, että Odée vihaa häntä. Että aina kun Odée nauraa, niin se nauru on suunnattu hänelle ja on pilkallista.

Odée on vielä yhdessä Jepen kanssa. Vaikuttavat onnellisilta, istuvat sylikkäin ja kulkevat käsi kädessä ja nauravat melkein koko ajan toistensa jutuille ja näyttävät nauttivan toistensa seurasta ihan todella. Sitten kun katson sitä, niin tuntuu kuin se olisi sen mittapuu, mitä minulla ja Alfilla kuuluisi olla. Minä en ikimaailmassa uskaltaisi istua Alfin syliin. Ensinnäkin, se tuntuisi epämiellyttävältä, ja toiseksi, olisin kauhuissani, koska tuntisin, että painaisin liikaa ja liiskaisin Alfin. Kun en siis todellakaan ole sellainen pieni ja hento tyttönen kuin Odée.

Olen nähnyt taas paljon unia. Yhdessä unessa kuvioihin tuli yhtäkkiä myös NN. Unessa me seurusteltiin ja NN alkoi tajuta, että meistä kahdesta voisi oikeasti tulla jotain, vaikka hän olikin epäillyt sitä. Ja sitten toisessa unessa olin nukkumassa ja äiti huusi että "Amia, Ömmöm tuli." En saanut nimestä ihan selvää. NN:n ja Alfin nimet muistuttavat toisiaan ainakin jonkin verran (kerran sanoin Nanille vahingossa NN:n nimen, vaikka piti sanoa Alfin nimi), joten en ollut varma, oliko tulija NN vai Alf. Kysyin uudestaan, että kuka, ja äiti vastasi: "Ömmöm! Se odottaa sua eteisessä!" Ja se oli Alf. En mennyt eteiseen, mutta kun heräsin, tiesin kuitenkin jotenkin, että se oli ollut Alf ja tunsin oloni pettyneeksi.

Ja väsyttää ja päivä on taas ohi ja huomenna teen taas jonkun masennustestin osastolla ja juttelen uuden osastonhoitajan kanssa, joka on kaiketi suunnilleen minunikäiseni. Varsinainen lääkäri on lomalla vielä tämän viikon, niin sen jälkeen sitten hänen kanssaan. Mutta harmittaa kyllä, että en voi saada siitä Beck-testistä enää yhtä korkeita pisteitä, koska nukkuminen on fiksattu pillereillä kuntoon. Höh.

Olen lihonut. En siksi, että minulla olisi kauheasti nälkä, vaan siksi, että haluan syödä, koska se on jotain tekemistä, jos minulla on tylsää ja syöminen on ihan kivaa - ainakin jos syö jotain mikä maistuu hyvältä. Se ällöttää. Olen päättänyt laihtua. Etsin netistä sellaisen sivun, johon voi ladata oman kuvansa ja sitten voi skrollata siitä sivusta, että miltä näyttäisi, jos painaisi enemmän tai vähemmän. Näyttäisin niin paljon paremmalta viisitoista kiloa laihempana. Kuulostaa hullun paljolta, mutta minua ällöttää nykyinen olemukseni. Minulla alkaa olla pömpöttävä vatsakin ja jos istuu tietyissä asennoissa, niin siihen tulee sellainen poimu, joka tunkee mieleen, koska siihen kerääntyy sitten sitä hikeä, jota tulee nykyään niin paljon. Sitten jos kuivaan sitä aluetta ja äiti näkee, niin hän kysyy heti kovaan ääneen, että herranjestas, onko minulle tullut läskiä.

Tulostin jostain pro ana -sivulta listan asioista, jotka on hyvä tietää ja lueskelen niitä aina illalla ja yritän saada tahdonlujuutta vähentääkseni syömistä. Otin jopa inspiraatioksi talteen sen kuvan, jossa on nykyinen ruumiini ja sen ennustelman, jolta näytän sitten viidentoista kilon päästä. Ja vihaan ruumistani. Vihaan sitä, että nyt ensimmäisenä päivänä osastolla olenkin paljon lihavampi kuin ennen. Inhottaa katsoa omaa peilikuvaa ja kävellä ja liikkua ja istua ja tehdä kaikkea, koska tuntuu, että olen niin iso ja tukeva. Sellainen, että jos joku sukulainen näkisi, niin sitten paluuautomatkalla he juttelisivat: "Kyllä se Amiakin oli läskistyny. Naamakin oli ihan levinny." Sillä lailla kuin minun isänikin sanoi meidän serkusta aina jälkeenpäin. Tai jos jollain oli yo-juhlissa hieman avonaisempi kaula-aukko, niin sitten "polvet näkyy".

Minä en halua rintoja, minä en halua takapuolta, enkä vatsaa, enkä reisiä. Enkä hyllyviä käsivarsia. Fysioterapeutti väitti, että eivät minun käteni voisi olla paljon sirommat, koska käsissä on sisällä sellainen kauhean kauhean kauhean paksu luu ja sen lisäksi vielä monta lihasta. Mutta kyllä vain niillä laihoilla supermalleilla on paljon sirommat, niin miksei minulla sitten voisi olla? Haluan tuntea luut, en läskiä. Sellaiset hienot luut. Ja haluaisin painaa vähemmän, jotta olisin kevyempi, jotta minun ei tarvitsisi pelätä, että pienikin kosketus Alfiin murtaa hänet palasiksi kuin jonkun posliiniesineen. Eikä ainakaan joutuisi sitten kestämään sitä häpeää, että jos Alf Odéen ja Jepen mallin innoittamana haluaa minut istumaan syliinsä tai aikoo yrittää nostaa minua tai jotain, niin että se ei sitten olisi niin kuin sumopainijan nostamista. Olen pitkä, joten minun on oltava lyhyempiä laihempi, jotta yhtään kukaan jaksaisi nostaa minua tai sellaista.

Ja huomenna se hemmetin hammaslääkäri. Kuolen.