Erottiin Alfin kanssa. Laitettiin poikki, tehtiin bänksit... Mitä muita tyhmiä ilmaisuja tälle asialle oikein onkaan? Tai siis täsmällisesti minä kysyin, että jos oltaisiin vain kavereita. Kauhean sekava juttu, eikä nyt tunnu siltä, että kauheasti jaksaisin puida sitä. Juteltiin lauantaina mesessä ja minä kyselin Alfilta hänen jutuistaan, mutta hän ei kysellyt mistään minun jutuistani. Tänään aamulla osastolla hän suuttui Janne-hoitajalle siitä, kun tämä tervehti häntä. Sitten kun keskusteluryhmässä otettiin erilaisia kortteja avuksi, kun piti selittää toivomuksista tulevalle viikolle, Alf vain puuskahti: "Ei taas noita samoja!" Eikä hän valinnut korttia, eikä halunnut selittää mitään mistään.

Me ollaan eri planeetoilta. Vaikka miten yrittäisi ja harjoittelisi, niin seurustelu ei vain tule onnistumaan. Sekin on ihme ja kauhean työn takana, jos edes yksi keskustelu onnistuu, niin miten seurustelusta sitten voisi tulla mitään?

Alf otti raskaasti. Oli hieman vihainen ja syytti, että miksi minä sitten sanoin, että voitaisiin vielä kokeilla. Sitten hän itki. Minä yritin lohduttaa häntä silittämällä hänen selkäänsä. Se tuntui helpolta ja luonnolliselta, vaikka varmaan kymmenen minuuttia ennen sitä pyysin Alfia siirtymään kauemmas. Yritin lohduttaa, sanoin, että ollaanhan me vielä kavereita, jutellaan osastolla, mesessä... Joskus voidaan nähdä viikonloppuna ja tehdä yhdessä jotain kivaa.

Alf sitten häipyi. Iltapäivällä sitten menin tarkistamaan, oliko hän kunnossa. Hän oli taas siellä askarteluhuoneessa. Sanoi, ettei ole kunnossa. Yritin taas puhua rauhallisella äänellä ja lohduttaa ja kaikkea. Alf itki hieman. Sitten hän halusi välillä halata. Oikein pitkään. Minä sitten suostuin siihen, vaikka se ei nyt kauhean ystävyysmieliseltä tuntunutkaan, mutta tuntui, että olin sen velkaa Alfille. Siis että koska minä ehdotin seurustelun vaihtamista kaveruudeksi, niin siitä hyvästä Alf sai sitten olla lähellä ja käpälöidä.

Yksi asia kuitenkin oli, jota Alf pyysi minulta, jota en kyennyt antamaan. Hän pyysi, että istuisin hänen syliinsä. Kauheaa. Lamaannuin. Sanoin, että olin liian painava. Alf jankutti, että enkä ole, mutta minä vain pakenin takaisin omalle tuolilleni, enkä sanonut mitään.

Sitten Alf otti huovutusneulan ja alkoi leikkiä sillä. Kysyin sitten, että mitä hän sillä. Sitten tein sen suurimman virheen, jota yhtään kukaan voi tehdä: sanoin, että toivoin, että hän ei tekisi mitään pahaa itselleen. Alf ärsyyntyi hieman (kuten kuka tahansa viiltelevä ihminen, jolle toinen sanoo noin) ja sanoi sitten, että ei hän näe muutakaan vaihtoehtoa ja että kuka minä olen sanomaan, kun itsekin olen tehnyt sellaista.

Että Alf sitten varmaan tekee jotain itselleen tänään ihan vain minun takiani, mutta toivottavasti ei mitään kauhean pahaa. Siis että ei päivystykseen joudu menemään, eikä... hmm... kuole tai mitään. Minua pelottaa aika paljon.

Ja on kylmä. Nälkä. Olen paastonnut oikeastaan koko viikonlopun. Haluan olla laiha ja hieno. Nyt on kylmä. Osastollakin oli kylmä ja minä olen ihan jäässä ja käteni ovat kylmät ja ihoni kananlihalla.

Ja Alf tekee jotain itselleen. Eikä kukaan muu tiedä siitä paitsi minä. Tuntuu ei-miltään. En kai osaa vielä olla oikein surullinen tai huojentunut tai mitään. Toivottavasti Alf jaksaa jotenkin ja tulee huomenna osastolle. Toivottavasti hän ei tee mitään liian pahaa itselleen. Toivottavasti. Toivottavasti...