Oli treffit Alfin kanssa eilen. Tultiin omahoitajan kyydillä tänne paikkakunnalle vähän ennen puolta kolmea. Tyyppi lähti vasta puoli yhdeksän junalla, joten vietin hänen kanssaan sitten (aamupäivän osastolla vietetyn ajan lisäksi) kuusi tuntia. Nähtiin Nan ja Tao, kuljettiin hetki yhdessä. Alf oli aika nyreä ja hiljainen. Positiivista oli se, että minä tulin hyvin toimeen Taon kanssa ja hän vaikutti todella kivalta. Nan yritti kysellä Alfilta meidän kahden yhdessä keksimiä small talk -kysymyksiä, joihin Alf vastasi aika lyhyesti.

En tiedä, mitä Nan ajatteli, mutta oletettavasti saan kuulla sen, kun näen hänet seuraavan kerran. Minulle itselleni valkeni kuitenkin sinä aikana myös se, mitä tunsin Alfia kohtaan. Hän oli hieman ärsyttävä, liian hiljainen, liian totinen, liian itsekäs, liian... Kaikkea! Kaikkea väärää! Hän ei hymyillyt, eikä naurahtanut kertaakaan. Ei kertaakaan. Nan ja Tao naurahtivat joillekin minun heitoilleni, minä ja Nan nauroimme Taon heitoille ja minä ja Tao nauroimme Nanin heitoille. Alf ei nauranut kenenkään heitoille, eikä myöskään heittänyt mitään vitsiä kertaakaan. En itse asiassa ole kai koskaan kuullut hänen vitsailevan. Hmm.

Tapasimme Nanin ja Taon vasta hieman sen jälkeen, kun olimme tulleet, joten meillä oli puolisen tuntia ylimääräistä aikaa ennen sitä. Alf sanoi heti, että mennään istumaan jonnekin. Ajattelin, että ehkä hänellä oli väsynyt olo, tai jotain, mutta ilmeisesti ei. Tulkintani - ja myös kaikkien todisteiden - mukaan hän halusi istua penkille, jotta voisi ujuttaa kätensä ympärilleni ja saada minut nojaamaan itseään vasten. Annoin hänen sitten tehdä niin ja olin siinä rauhassa hänen kainalossaan. Se ei kuitenkaan Alfille riittänyt, vaan koko ajan hänen kätensä liikkuivat ympäriinsä ja silittelivät ja koskettelivat minua.

Ja sitten Nanin ja Taon tapaamisen jälkeen (se meni oikeastaan siihen, että kävelimme markkina-alueen pariin kertaan läpi, jonka jälkeen Alf ilmoitti aika jyrkästi, että hänellä on nälkä ja että hän ei halua syödä sellaisissa ja sellaisissa paikoissa) istuttiin Kebab-pizzeriassa. Alf söi ja minä join Coca Colaa. Alf sai syötyä ennen kuin minä sain kokikseni juotua. Hän ei tietenkään jäänyt paikalleen istumaan, vaan nousi seisomaan ja seistä kökötti sitten siinä vieressäni minua tuijottaen, kun yritin juoda sen kokiksen loppuun. Kiva. Muutenkin oli jo ahdistava olo, niin ei sitten tuossa.

Sitten käveltiin vähän taas. Alf ilmoitti taas, että haluaisi johonkin istumaan. Mentiin sitten yhteen puistoon ja istuttiin siellä. Taas Alf aloitti käpälöimisen ja silittelemisen ja kahmaisi minut kainaloonsa. Mielessäni pyöri paljon negatiivisia ajatuksia. Olin pettynyt. Pettynyt koko päivään ja pettynyt Alfiin. Olin pettynyt itseeni, koska olin pettynyt. Minun olisi pitänyt keskittyä niihin hyviin asioihin, eikä huonoihin.

Alf siinä sitten käpälöi minua ja silitteli ja painoi päänsä minua vasten ja veti minun pääni hänen päätään vasten ja kaikkea sellaista. Sitten hän jossain vaiheessa kysyi, että mitä ajattelin. Sanoin sitten, että niitä näitä. Kysyin saman kysymyksen häneltä ja hän sanoi sitten ääni melkein väristen, että olen hänen mielestään niin nätti ja että hänellä on niin kivaa minun kanssani. Sitten hän tiukkasi minulta taas, että mitä ajattelin. Vedin syvään henkeä, huokaisin, ja sanoin sitten:

"Ajattelen, että tämä ei ole sellaista mitä luulin. Ajattelen, että sä et ole kiinnostunut musta ihmisenä, etkä ole kiinnostunut kaveristani tai tästä paikkakunnasta tai mistään, vaan pelkästään siitä, että istuttaisiin jossain penkillä ja että sä käpälöisit mua."

Joo, sanoin ihan suoraan sitten. Ajattelin aluksi, että en sanoisi, vaan että vuodattaisin tuosta sitten myöhemmin, mutta ajattelin sitten, että eikö se olisi väärin Alfia kohtaan. Että kai minun pitäisi sanoa, jos koin, että jokin oli pielessä, sillä eihän Alf voisi korjata mitään, jos en sanoisi hänelle, että jossain on vikaa. Hän sitten väitti, että kyllä  hän oli kiinnostunut minusta ihmisenä ja että hän oli kiinnostunut kaveristani ja siitä paikkakunnasta.

Tuon jälkeen sitten mentiin katsomaan kouluani (yläaste & lukio), jonka jälkeen käveltiin kauhean pitkää kautta kotiini. Ketään ei ollut kotona, joten oli ihan okei tuoda Alf tänne. Hän silmäili kaikkea hyvin tarkasti ja moneen kertaan. Näytin rottani hänelle ja esittelin ne. Häntä ei kiinnostanut. Kun ojensin rottaa ja kysyin, että haluaisiko hän ottaa sen syliin, hän sanoi, että ei halua. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut niistä. Halusi nähdä huoneeni ja halusi, että istutaan sohvalla, jotta hän pääsisi taas käpälöimään minua.

Sitten tuli koko päivän paras osuus. Me vain istuttiin vierekkäin ja juteltiin. Juteltiin koulukiusaamisesta (Alfiakin on kiusattu) ja sitten juteltiin viiltelystä hieman, kun hän kysyi minulta, että minä on viiltelyarpieni "tarina". Selitin hänelle sitten hieman. Hän sanoi, että ei ajattele mitenkään pahasti minusta sen takia, mutta että toivoo silti, että en tekisi mitään sellaista enää, koska ei se pitemmän päälle auta. Hän sitten kertoi myös hieman omasta viiltelymenneisyydestään, joka oli osittain paljon rankempi. Hän ei ollut kai viillellyt niin paljon, mutta kerran hän oli kuntouttavassa työssä iskenyt itseään aika pahasti mattoveitsellä sormeen. Hän oli lyönyt ilmeisesti aika kovaa ja aika syvään, sillä suoni oli mennyt poikki. Hän oli yrittänyt kuulemma itse hoitaa sen, mutta oli joutunut menemään terveyskeskukseen, koska verta tuli niin paljon. Siellä se haava sitten liimattiin kiinni. Aika rajua.

Juteltiin paljosta muustakin. Opin tänään muuten myös sen, että hän ei ole koskaan seurustellut. Ei ehkä ihan välttämättä uskoisi niin sen perusteella, miten innokas hän on ollut käpälöinnin ja etenemisen suhteen ylipäänsä. Hän on halannut minua ja tänään hän sitten suuteli kättäni. Täsmällisesti oikeaa kättäni ja siinä olevia Qaron puremajälkiä. Aika hämmentävää. Hän myös moneen otteeseen yritti suudellasuudella minua. Oikeastaan aina kun istuttiin tarpeeksi lähekkäin ja minä katsoin häntä kasvoihin, hän nytkähti kohti suudelmaa. Sitten minä käänsin pääni aina pois. Yhdessä vaiheessa se oli jopa lähellä, kun hän käänsi kasvojani ja päätäni, ja itse sitten vielä yritti tulla lähemmäs kasvoineen ja suudella.

Ja sitten aika pian tuon jälkeen totesin Alfille, että hän voisi lähteä ehkä mieluummin sillä aikaisemmalla junalla, eikä vasta sitten kymmeneltä, kun kulkisi seuraava juna. Käveltiin sitten aika hiljaisina asemalle. Otin pyörän mukaan, jotta voisin ajaa takaisin. Vähän ennen asemaa Alf alkoi tivata kännykkänumeroiden vaihtamista. Minua alkoi ahdistaa ihan kauheasti ja yritin siksi päättää sen keskustelun lyhyeen. No, sen jälkeen Alf alkoi miettiä ääneen sitä, miten olin sanonut päivän olleen vain "ihan kiva". Minä yritin vain välttää puhumista, jotta en oksentaisi siihen paikkaan. Yritin sanoa sitten Alfille, että minulla on huono olo ja että minua ahdistaa. Koska hän on osastolla myös osittain ahdistuksen takia, niin luulisi, että hän olisi ymmärtänyt, mutta jotenkin tuntuu, että Nan on aina ottanut minun ahdistumiseni paljon paremmin. Alf vain alkoi kysellä kauheasti kaikkea, jota minä en enää edes muista.

No, päästiin asemalle ajoissa ja seistiin siinä sitten odottamassa junaa. Minulla oli edelleen ahdistava ja huono olo, niin huono, että kyse oli vain siitä, oksentaisinko ennen kuin Alf oli noussut junaan, vai vasta sen jälkeen. Alf yritti päästä koko ajan viereeni, mutta aina kun hän tuli liian lähelle, minä kiersin pyöräni toiselle puolelle. Lopulta Alf sanoi sitten, että minä näytän siltä kuin minua vaivaisi jokin. Selitin sitten taas, että minua ahdistaa ja että minulla on huono olo. Ja taas hän alkoi kysellä! Kyseli, että voisiko hän tehdä mitään, tai olisiko jotain, mikä voisi helpottaa oloani. Sitten hän sanoi, että minun pitäisi yrittää vain järkeillä se huono olo pois. Oikeasti! Kivahdin sitten hänelle, että ei se onnistu. Ja hän yritti edelleen päästä viereeni ja minä jouduin vähän väliä kiertämään taas pyöräni toiselle puolelle, jotta se jäisi meidän kahden väliin.

No, lopulta sitten kun kuulutus junasta oli jo tullut, minä päätin lähteä. Pakottauduin kuitenkin sanomaan vielä Alfille, että minulla oli sitten siitä lopusta huolimatta ollut ihan kivaa. Hän sitten varmisti vielä, että oikeastiko, ja minä sanoin, että oikeasti. Ajoin pois. Huonosta olosta oli kuitenkin se hyvä puoli, että Alf ei yrittänyt halata tai suudella minua lopuksi. Minä vain lähdin.

Ajoin kotiin itkien ja hampaita yhteen purren, jotta en oksentaisi kuin vasta kotona. Kun pääsin lopulta kotiin, heitin kaikki tavarat vain lattialle ja ryntäsin suoraan vessaan. Yökin sitten siinä pytyn edessä seuraavat puoli tuntia. En ollut syönyt mitään, joten mitään oksennettavaa ei ollut. Lopulta uskaltauduin nousemaan ylös ja menemään olohuoneeseen. Otin maitopurkin mukaan ja join seuraavan tunnin aikana melkein koko purkillisen. Olo oli aika kauhea, mutta helpotti sitten pikkuhiljaa. Lämmitin saunan ja aloitin tämän blogitekstin kirjoittamisen. Sitten menin saunaan ja suihkuun. Minuun iski saunassa ihan järkyttävä väsymys. Sellainen, että en yksinkertaisesti kyennyt pitämään silmiäni auki. Tein kaikkeni pysyäkseni hereillä, mutta jotenkin tavoittelemani rentoutunut olo jäi aika vajaaksi, koska uni yritti niin voimakkaasti ottaa vallan.

Sen jälkeen sitten kävelin tokkurassa ympäriinsä ja tallensin tämän blogitekstin alun ja menin nukkumaan. Nukuin aika hyvin ja pitkään, melkein 12 tuntia. Siitä oli se huono puoli tosin, että eilen osastolla omahoitajani ja Jannen kanssa suunnittelema aikataulu ei toteutunut kauhean hyvin, koska heräsin liian myöhään. En ole kyennyt noudattamaan loppuakaan aikataulusta, enkä varmaan kykenekään, koska koko rytmini on nyt ihan sekaisin. Söin "aamiaisen" vasta puolenpäivän jälkeen, vaikka pitäisi neljän aikaan syödä lämmin ateria (joka jäi siis eilen kokonaan väliin). Ei tule mitään. Mistään. Rasittaa. Huvittaisi melkein taas repiä rannetta saksilla. Jos ei muuten, niin ihan vain sen vuoksi, että Alf näkisi, että vaikka hän miten toivoisi, että en tekisi mitään sellaista, hänen - tai kenenkään muunkaan - toivomiset eivät pystyisi muuttamaan asiaa mihinkään suuntaan.

Jaa, ja nyt kun kirjauduin "näy offline" -tilassa meseen, huomasin, että Alf on jättänyt sinne viestin: "Hei, ajattelin lähettää tämän viestin ja varmistaa, että sulla olisi nyt kaikki ok siellä kotona..." Ääh. Tavallaan tosi sööttiä, että hän on huolehtivainen, koska taisin pelästyttää hänet aika lailla sillä huonolla olollani. Tai siis, kyllähän minä sanoin hänelle, että olin silloin tiistai-iltana aika kipeä, mutta varmaan se on aika eri asia nähdä vähän vastaava olotila ihan omin silmin livenä.

Näin Mitchin siellä markkinoilla eilen. Hänellä oli rastat ja tyttöystävä. Hän kuitenkin tunnisti minut. Minun tuli ikävä lukioon taas. Tuli ikävä Mitchiä, NN:ää ja jopa herra Friikkiä, jonka näinkin vilaukselta eilen. Vaikka en tuntenut mitään romanttista herra Friikkiä kohtaan, niin se vanhojen tanssi -kokemus oli kuitenkin niin erilainen, mitä on esimerkiksi mikä tahansa ajanvietto Alfin kanssa. Herra Friikin kanssa minulla kuitenkin sillä lailla tietyllä tapaa "synkkaa" ja puhetta riittää ja on ihan hauskaa ja rentoa. Alf ei vaikuta ikinä rennolta. Minusta on välillä kiva hauskuutella ja vitsailla ja minut pystyy kyllä ylipuhumaan melkein kaikkeen, mikä vain on laillista ja edes jollain tapaa soveliasta. En usko, että Alf on sellainen. En usko, että Alfin kanssa voisin tuntea oloani sillä lailla riehakkaan rennoksi, mitä joidenkin muiden kanssa.

Alf on jatkuvasti jännittyneen oloinen, omissa ajatuksissa viipyilevä ja hiljainen ja epäspontaani. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että kun minä nojaan häneen ja hänellä on käsi ympärilläni, niin minulla on aika rento olo, mutta hänellä kai ei. Minulle tulee silloin sellainen vähän kuin turvallinen olo. Alf on lämmin ja minusta tuntuu silloin sellaiselta, että voisi vaikka nukahtaa siihen. Alfista ei kai tunnu siltä, päätellen siis ainakin hänen hengityksestään. Siinä ajassa, jossa minä hengitän kerran, Alf hengittää ainakin kaksi kertaa. Se tuntuu jotenkin oudolta. Ja tietyllä tapaa kurjaltakin: olisi kiva, jos meillä molemmilla olisi edes suunnilleen samantyyppinen olo sellaisessa tilanteessa. Mutta kai se Alfista on silti kivaa.

Pahus, näkisipä Nanin pian, niin voisin jutella Alfista hänen kanssaan, kuulla hänen mielipiteitään, ja selittää hänelle tästä päivästä. Uskoni siihen, että minusta ja Alfista voisi tulla oikeasti jotain, on aika lailla kuollut. Mietinkin, että miten tästä eteenpäin. Mietin sitä, että koska minusta on kuitenkin ihan kiva olla Alfin seurassa ja vaikka nojatakin häneen,  niin pitäisikö minun sitten jatkaa tätä nykyisellä tavalla? Alf kuitenkin ilmeisesti pitää siitä, ja minusta on kuitenkin kiva, jos minä voin käytökselläni saada hänen olonsa paremmaksi - vaikka sitten edes hetkellisesti. Tämä kyllä kuulostaa nyt aika karulta, mutta ei minulla ole oikein parempaakaan tekemistä.

Hmph. Tuntuu jotenkin typerältä.