Oli taas "treffit" Alfin kanssa. Oli ihan kivaa kylläkin. Ainakin vähän rennompi meininki kuin ennen. Hän tuli jo puoli yhden kieppeillä ja lähti vasta kymmeneltä illalla. Mutta aika meni ihan siedettävästi. Katsottiin televisiota, leffaa ja pelattiin korttia (pokeria Afrikan tähden rahoilla, minä vein kaikki hänen rahansa silkalla tuurilla). Juteltiinkin aika paljon.

Ja sitten suudeltiin. Oltiin sovittu, että aloitetaan sen suutelun suhteen ihan puhtaalta pöydältä siten, että suudellaan vasta sitten, kun molemmat ovat valmiita ja ovat myös varmoja siitä, että haluavat suudella toista osapuolta. Eli siis kun minä olen varma, että tahdon suudella Alfia. Ja lopulta minä sitten suutelin häntä. Minä mietin sitä pitkään, mutta lopulta olin varma siitä, että halusin suudella häntä. Tällä kertaa en ollut ottanut sitä rauhoittavaa, joten toivoin, että tämä uusi ensimmäinen suudelma tuntuisi jotenkin erilaiselta tai että vatsanpohjassa lentelisi edes muutama perhonen. Ei niitä perhosia siellä lennellyt, vaan jotain muuta. Minun oli pakko lopettaa se suuteleminen, koska pelkäsin, että oksennan. Sen jälkeen painoin pääni Alfin syliin ja lepäsin siinä hetken. Alf silitteli minua ja suuteli olkapäätäni ja kaikkea. Siinä oli hyvä olla. Vähän liian kuuma, koska eilen oli niin järkyttävän lämmin sää, että sisälläkin oli melkein sietämättömän kuuma, etenkin jos oli ihan kiinni toisessa ihmisessä.

Ja sitten minua alkoi itkettää. Kun olimme olleet ihan lähekkäin suudelman jälkeen, minä olin hymyillyt hänelle vähän. Hän hymyili sitten minulle myös. Enkä minä pidä hänen hymystään. Se ei näytä luonnolliselta, vaan pikemminkin siltä, kuin hän yrittäisi paljastaa ylähampaansa samalla tavoin kuin muriseva koira. Mutta kun minua alkoi itkettää siinä Alfin sylissä, päätin, että olisi hyvä hetki halata häntä, koska sitten hän ei näkisi sitä tuskaista ilmettäni, kun yrittäisin olla pillahtamatta itkuun. Joten sitten halasin häntä tiiviisti, pyyhin suuni hänen paitaansa (yök, vierasta kuolaa suun ympärillä). Sitten Alf kuitenkin sanoi hiljaa ja hellästi minun korvaani: "Mä pidän susta." Minä sitten mumisin siihen "mm".

Mieleeni tuli yksi sananvaihto, joka on todennäköisesti peräisin jostain elokuvasta tai tv-sarjasta. Se sananvaihto meni näin:

"I love you."
"Thank you."
"That's not what you're supposed to say..."
"Thank you very much?"

Tuolta se tilanne tuntui. Minä olin ajatellut sitä hänen hymyään. Sitä, joka ei näytä minusta kauniilta, eikä edes hymyltä lainkaan. Siinä vaiheessa tuli automaattisesti mieleen se maailman pysäyttävä hymy, joka joskus pilkahti NN:n kasvoilla. Suudelman aikana ja sen jälkeen koin kuitenkin jotain hyvin voimakasta. Koin voimakkaan tuntee siitä, että minä en rakastanut Alfia. No, ei kai tässä vaiheessa vielä pitäisikään, kun ollaan tunnettu niin vähän aikaa, mutta minulle tuli vahva tunne siitä, että voisin oikeasti käyttää sitä r-sanaa NN:stä. Edelleen. Vaikka kukaan ei usko. Kukaan ei usko, eikä luultavasti tule ikinä uskomaankaan, että minä voisin oikeasti rakastaa häntä.

Sitten pian tuon jälkeen lähdettiin kävelemään asemalle päin. Alf sanoi minulle yhdessä vaiheessa, että näytin jotenkin siltä kuin ajattelisin joitain kurjia ajatuksia, ja hän kysyi, että mitä ajattelin. Miten olisin muka voinut sanoa, että ajattelin jotain toista poikaa, jota kohtaan tunsin enemmän kuin häntä kohtaan? Sanoin sitten, että ajattelin vähän sitä sun tätä. Hän kyseli lisää ja vastasin ympäripyöreästi. En halunnut valehdella hänelle.

En koskaan ajatellut, että minä olisin ihminen, joka valehtelee ja tekee itselleen epämieluisia kompromisseja jonkun toisen ihmisen mielenrauhan vuoksi. Tai siis ainakaan tässä määrin. Ajattelin, että minä olisin ainakin sellainen, jota ei voisi koskaan painostaa sellaiseen, mitä en haluaisi tehdä. Että minä olisin vain sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti pidän ja että edettäisiin sen mukaan, että molemmat ovat valmiita. Että minä olisin valmis. En koskaan ajatellut, että minä olisin tällainen. Teeskentelen olevani jotain ihan muuta. En siksi, että itse haluaisin sitä, vaan koska pelkään tuottavani pettymyksen toiselle ihmiselle ja tekeväni hänet surulliseksi. En ole minä. Olen jotain, mitä ajattelen hänen toivovan, että olisin. Ajattelen, että pakko suudella, pakko halata, pakko pitää kädestä, koska muuten hän tulee surulliseksi, koska ei tajua, että tarvitsen aikaa, eikä ole valmis odottamaan.

Mutta Alf sanoi hyvin jyrkästi, että ei mitään miellyttämisiä. Että hän haluaa kaiken olevan erityistä minullekin. Että minun ei pitäisi tehdä mitään, mistä en ole varma. Että minun ei pitäisi ajatella, että en voi olla se kuka olen ja että en voisi käyttäytyä omien tunteideni mukaan.

Täydellisiä sanoja taas. Miksi ne kuulostavat minulle kuitenkin niin tyhjiltä? Miksi ne kuulostavat sellaisilta, että en pysty täyttämään niitä? Kun vain ajattelenkin sitä, että paljastaisin Alfille, että minulla on yhä tunteita NN:ää kohtaan, niin minulle tulee mieleeni Uusvanhamies osastolta. Hän oli naimisissa hyvin pitkään, mutta sitten koko hänen maailmansa romahti, kun hän sai tietää, että hänen vaimonsa oli pettänyt häntä 20 vuoden ajan eri miesten kanssa. Hän joutui tämän romahduksen takia suljetulle osastolle, jossa ihmisiä lukittiin lähes päivittäin putkaan, jossa he joskus huusivat läpi yön. Nytkin vaikka hän on enää päiväosastolla, hän ei ole tekemisissä ihmisten kanssa. Hän on katkaissut kaikki yhteydet tuttuihinsa, koska tietää, että ennen pitkää puhe kääntyisi kuitenkin tähän ex-vaimoon. Hän ei luota ihmisiin, hän ei pysty olemaan heidän kanssaan tekemisissä.

Minusta sitten tuntuu, että olisin melkein kuin tuo Uusvanhanmiehen ex. Paljastaisin, että suhteeni Alfiin ei ole ollutkaan mitään todellista, vaan että olen jatkuvasti tuntenut paljon enemmän jotain toista kohtaan. Jo Odée satutti Alfia, niin mitä minun tekoni sitten hänelle tekisi?

Alf vaikuttaa ihan umpi-ihastuneelta. Aina välillä, kun me ollaan lähekkäin, hän katsoo minua oikein pitkään silmät puoliksi suljettuina ja aavistuksen verran hymyilevä suu hieman auki. Minusta se näyttää epämiellyttävältä. Se näyttää umpi-ihastuneelta ilmeeltä. Ja minusta tuntuu, että Alf on sellainen ihminen, että hän oikeasti ihastuu ihan yhtäkkiä ja ihastuukin oikein kunnolla. Se ihastuminen sitten lamauttaa hänen arvostelukykynsä ja loogisen ajattelunsa melkeinpä kokonaan. Hän ei ota huomioon sitä, että jokin voisi mennä pahasti vikaan, vaan luottaa melkein kyseenalaistamatta, mikä saa aikaan sen, että häneen todennäköisesti sitten sattuisi ihan kauheasti, jos jokin menisi vikaan ja hänen olisi pakko herätä taas todellisuuteen.

Mutta mistä minä sitten pidän Alfissa? Pidän siitä, että hän suhtautuu hyvin viiltelyarpiini. Pidän hänen tuoksustaan. Se on oikeastaan ihan ihmeellistä. Vaikka hän olisi kävellyt tunnin kolmenkymmenen asteen paahteessa nahkatakki päällä ja olisi melkein hikimärkä, hän tuoksuu silti hyvältä. Se on jännä tuoksu ja minä voisin haistella sitä vaikka loputtomiin. Hän pitää aina istuessaan tyynyä sylissään. En tiedä miksi, mutta ehkä se on joku pakko-oire myös. Täälläkin sitten eilen, kun hän istui sohvalle, hän otti yhden sohvatyynyn syliinsä. Tänään, kun heräsin ja raahauduin olohuoneeseen sohvalle katsomaan jotain epämääräistä telkkarista, huomasin yhdessä vaiheessa, että se tyyny, jolla pääni oli, tuoksui vieläkin Alfilta. Haistelin sitä antaumuksella ja minulle tuli rauhallinen ja turvallinen olo. Hänen hengityksensä ei tuoksu erityisen hyvältä, eikä hänen suunsa maistu hyvältä, mutta muuten hän tuoksuu aivan ihanalta.

Pidän myös siitä, että ajoittain Alf saa minut tuntemaan, että ruumiini on okei, vaikka ei olekaan täydellinen. Ihmisillä on luonnollisesti ihokarvoja käsissä, mutta vaikka joskus minua kiusattiinkin niistä (ala-asteella) ja vaikka aina erityisten juhlatapausten lähestyessä olen ajellut ne pois, jotta ne olisivat edes hieman lyhyemmät, niin Alf saa käytöksellään minut suhtautumaan niihin ihan erilailla. Ne ovat vain luonnollinen osa ruumistani, eivätkä mikään sellainen kauhea asia, joka pilaisi hyväilyhetken. Alfillakin on ihokarvoja käsissään, mutta ei sekään minua haittaa. Yhtään.

Pidän siitäkin, että Alfin siisteys ja hänen mahtava kämppänsä saa inspiroitua minuakin siivoamaan omaa huonettani ja muuttamaan asioita, jotka ovat ennen olleet ihan muuttamattomia. Hänen kämppänsä näkeminen on antanut minulle uutta rohkeutta poismuuttamiseen, ja rohkeutta siihen, että voin vaatia itselleni jotain hyvää asunnon suhteen ja että olen sen arvoinen, että minun kannattaa käyttää tarpeeksi aikaa ja rahaa, jotta voisin viihtyä opiskelukämpässä.

En pidä Alfissa siitä, että hän ei ole vapaa. Hän ei ole kriittinen, eikä tarpeeksi epäluuloinen. Hän ei ole hassutteleva, eikä melkein koskaan puhelias. Kysymyksiin ei saa melkein koskaan ensimmäisellä kysymiskerralla vastausta, vaan jotkut pienetkin vastaukset pitää oikein lypsää hänestä ulos. En pidä hänessä siitä, että hän ei ole tarpeeksi rohkea kosketuksissaan. Hänen kosketusalueensa rajoittuu käsiini (sormista olkapäihin) ja päähäni (hiuksiin ja kasvoihin). Hän ei uskalla ottaa minusta lainkaan tukevasti kiinni, jolloin minusta tuntuisi turvalliselta, vaan hän aina koskee varovasti, liiankin varovasti. Minä kyllä käpälöin häntä niin, että silittelen niskaa ja upotan sormeni hänen hiuksiinsa, ujutan sormeni hänen t-paitansa hihoista sisäänkin voidakseni silitellä käsivasia ylempää ja välillä häneen nojatessani painan käteni hänen rintakehälleen. Hän ei tee koskaan mitään sellaista, vaan kosketusalue on tuo rajallinen.

Hän myös puhuu paljon syömisestä, ruoasta ja rahasta, jotka ovat aiheita, jotka saavat minun oloni hieman epämukavaksi. Eikä hän ole erityisen innostunut rotistani. Hän sanoi, että voi kyllä koskea niihin, mutta jos olisi okei, niin hän ei haluaisi, että ne kiipeilisivät hänen päällään. Hän ei ole sanonut niistä mitään, eikä osoittanut pienintäkään kiinnostusta niitä kohtaan. Hänen kätensä herättävät myös ristiriitaisia tunteita. Ne ovat kauniit, ihan oikeasti kauniit, eikä hän pureskele kynsiään, mutta jos häntä pitää kädestä, niin ne tuntuvat väärän kokoisilta siihen. Tai sitten minä en vain osaa kävellä käsi kädessä. Tuntui se vähän paremmalta, kun rentoutin ranteen ja muutenkin kättä hieman, mutta jotenkin se tuntuu hankalalta.

Me katsoimme eilen elokuvan ja päädyimme Mustan Helmen kiroukseen. Vaihtoehtona oli myös Amélie, jota Alf ei ollut nähnyt. Hän ei ollut koskaan kuulemma edes kuullut siitä, ja viitatessaan siihen, hän käytti väärää nimeä. Se nimi, jota hän käytti, oli minun nettinickini, jota hänen ei kyllä pitäisi tietää. Siis se sama, joka on esimerkiksi tällä sivulla olevassa sähköpostiosoitteessani, jonka muutin epämääräisen linkin taakse, jotta sitä googlaamalla ei tulokseksi tulisi tätä sivua. Jos siis Alf ei ole vielä löytänyt sitä, mutta luulisin, että hän suhtautuisi minuun aika lailla eri tavalla, jos olisi löytänyt. Mutta jotenkin tuntui siltä kuin vatsaan olisi tippunut jotain kylmää, kun hän Amélien sijaan sanoi sen nettinimimerkkini.

Niin joo, ja eilen niillä meidän "treffeillä" hän oli keksinyt jotain tekemistä. Kesti jonkin aikaa saada se hänestä ulos, koska häntä ilmeisesti arvelutti ja nolotti ehdottaa sitä. Se ehdotus oli tanssiminen. Nyt on hyvä aika sanoa, että minä olen ihan surkea improvisoinnissa. Minusta on kyllä kiva tanssia ja olen omasta mielestäni ihan hyväkin oppimaan uusia tansseja. Mutta sitä en ole koskaan tajunnut, miten tanssia voisi muka improvisoida. No, Alfin mielestä se olisi tosi helppoa ja me kokeiltiinkin sitä jotenkin. Minusta se oli aika kauheaa ja järjetöntä ja typerää. Laitettiin Voice-tv taustalle, mutta ei sitten piitattu niistä biiseistä, vaan yritettiin jotenkin liikkua ympäriinsä. Siitä tuli sitten epämääräinen kaksitahtinen valssi, jossa liikuttiin vain toisella jalalla. Tai siis sillä lailla, että oikealla eteen, vasemmalla viereen, oikealla taakse, vasemmalla viereen, oikealla eteen, vasemmalla viereen... Ja vähän pyörimistä siihen mukaan. Ja minun mielestäni se oli järjetöntä. Toiselle jalalle tuli koko ajan painopiste ja se oli kaktitahtinen tekovalssi.

Ja sitten Alf yritti ehdotella, että jos minä voisin vaikka tehdä jonkunlaisen taivutuksen jossain kohtaa tanssia, sellaisen, että hän tukee minua ja että minä sitten taivutan itseäni. Siihen minä sanoin, että en tosiaankaan ole tekemässä mitään sellaista, ja että hän on katsonut liikaa romanttisia hömppäelokuvia. Hän sai kuitenkin ylipuhuttua minut pyörähtämään pari kertaa. Sillä lailla siis, että hän pyöräyttää minut kerran ympäri, jonka jälkeen tanssi jatkuu. Se oli hullua.

Eikä se suuteleminenkaan tunnu onnistuvan yhtään paremmin kuin ennenkään. Aina vain hänen suunsa maistuu pahalta ja vaikka itse yrittäisin suudella miten pienesti ja hennosti ja lyhyesti, niin Alf innostuu heti ja sen jälkeen minulla on koko suun ympärystä ihan limainen, ja jätettäessä paikoilleen, se kuivuu ja jättää jälkeensä sellaisia valkoisia limapalluroita. Tai sellaisia. Ja miksi se minun naamani pitää yrittää syödä kokonaan? Onko romanttinen suutelu sitä, että tullaan huulet törröllään ja kokeilaan, miten paljon kuolaa toisen naamalle saa levitettyä? Varmaan tyhmää ja pinnallista ja itsekästä, mutta minua tuollainen vain häiritsee kauheasti ja sitten koko suutelemisesta jää vain entistä pahempi fiilis, kun pitää yrittää huomaamattomasti pyyhkiä kuolaa naamasta, kun ei sitä ihan Alfinkaan nähden kehtaa tehdä. Vaikka ehkä hän alkaisi miettiä vähän, jos näkisi, miten minun on joka välissä pyyhittävä kuolaa naamastani, mutta hänen ei...

Mutta ehkä pitää vain hyväksyä se, että nämä ensimmäiset suudelmat ovat vain olleet huonoja. Vaikka miten aloittaisi "puhtaalta pöydältä" ja olisi ensisuudelma taas edessä, niin ei se näköjään miksikään muutu, vaikka itse olisinkin ajatellut asiaa enemmän ja itse tekisin aloitteen suuteluun. Ottaa päähän.

Sää on taas vaihteeksi kauhean kuuma ja pitää miettiä, että kuinka vähissä vaatteissa kehtaa liikkua. Ottaisipa Nan jo yhteyttä ja ehdottaisi tapaamista... Minun on pakko yrittää kysellä häneltä siitä, että mitä minun tulisi ajatella siitä, että Alfin kanssa suudeltua tulee surullinen fiilis ja kauhea ikävä NN:ää. Mutta minä otin yhteyttä häneen viimeksi, joten nyt en voi, vaan odotan että hän tekee sen. Voisihan tässä vaikka vaipua jonkinlaiseen kesähorrokseen... Koko vuosi on sitä paitsi mennyt minulta ihan ohi. Koskaan ei ole mikään aika tuntunut näin tyhjältä ja merkityksettömältä.

Ja jos näkee Alfin taas joskus, niin sitten tulee taas lisää rakkoja jalkoihin. Tällä hetkellä minulla on kaksi aika törkeän kipeää. Viikossa ne eivät ehdi parantua niin paljon, että kestäisivät seuraavana viikonloppuna yhtä rankan kävelyurakan, kun kävelläään asemalta meille tai Alfille. Ja kun ehdotin sitä elokuvateatteria, niin siitä Alf sanoi ainakin heti, että ei sitä. Että kiva. Ja miksi tapaamisen pitää olla aina jotain 10 tuntia kestävä? Jos olisi välillä joku vaikka tunninkin tapaaminen, niin ei tulisi yliannostusta. Ehkä pitäisi joskus ehdottaa hänelle, että nähtäisiin, kun minä tulen sinne poliklinikalle terapiaan juttelemaan...

Päällimmäinen fiilis on se, että ärsyttää.