Olen kokenut valaistumisen. Siis ihan oikeasti, täydellisen valaistumisen. Pitkään olen jo ajatellut, että pitää googlata netistä yhtä asiaa. Se on aikalainen ongelma minulle ja niin käsittämättömän nolo, ettei sitä uskalla edes ajatella muiden läsnäollessa. Mutta nyt sitten kun googlasin, niin sain tietää, että se on oikeasti todella yleinen juttu, ei fyysinen vaan psyykinen ja johtuu sosiaalisten tilanteiden pelosta. Joskus olen miettinyt, voisiko minulla olla sellainen, mutta tähän en koko juttua ole tajunnut yhdistää.

Öh, tuota siis niin... Ujopissa. En tiennyt tuotakaan nimeä ennen googlaamista, joten olen siis paljon fiksumpi nyt. Ja nyt kerron siitä täällä ihan julkisesti (hieman nolostuneena kylläkin), koska se on todella iso juttu ja vaikuttaa suunnilleen kaikkeen ja sitten samalla voin ajatella olevani rohkaiseva esimerkki muille vaivasta kärsiville.

Niin siis joo. Ei minulla ole aina ollut tuota ongelmaa, vaan se alkoi vuoden 2007 lokakuussa, kun olin yhden netti-ihmisen luona. Olin äitini kanssa kaupungilla (äiti tappoi aikaa ja aikoi katsoa, että nousen oikeaan junaan) ja oli vähän aikaa siihen kun minun pitäisi olla junassa. Huomasin kuitenkin, että minulla oli vessahätä. Sitten etsittiin vessa mahdollisimman läheltä ja kiireessä, mutta sitten kun pääsin sinne pytylle istumaan, en saanut mitään ulos. Koskaan ei ollut käynyt ennen noin, joten panikoin hieman. Lopulta oli kuitenkin pakko luovuttaa ja tunnustaa itselle, että vaikka oli hätä, niin mitään ei tullut ulos.

No, sitten menin junaan ja tapasin sen netti-ihmisen ja menin hänen luokseen yöksi. Kävin vessassa moneen otteeseen, mutta en vain saanut niin mitään ulos. Kaikki ovat joutuneet pidättelemään joskus, joten kaikki tietävät miten inhottavalta se tuntuu. Minä jouduin pidättelemään koko illan ja seuraavan päivän iltapäivään saakka, kunnes oltiin jo äidin kanssa autossa matkalla kohti veljeni opiskelupaikkaa (oltiin hakemassa häntä syyslomalle) ja pysähdyttiin jollekin huoltoasemalle.

Sama ongelma on siitä lähtien vaivannut aika lailla usein. Pelkään lähteä mihinkään yhtään pitemmäksi aikaa osaksi myös tästä syystä. Armeija houkuttaisi ehkä hieman, mutta tuo minun ongelmani painaa aika paljon siinä vaakakupissa, joka on sen puolesta, että en menisi sinne. Osastolla tuo ongelma on jokapäiväinen. Minä käyttäydyn aika lailla tyypillisesti itselleni, sillä jännitän koko tapahtumaa etukäteen ja mietin, että mitä jos ei tulekaan. Kun menen vessaan ja laitan oven lukkoon, katson kellostani ajan, jotta voisin laskea sen, kuinka kauan on säädyllistä istua yrittämässä. Ja jos mitään ei tule, vedän tietysti vessan ja pesen kädet ihan niin kuin olisin suorittanut asiani onnistuneesti. Mutta todellisuudessa laitan kellonajan merkille, jotta voisin laskea aikaa seuraavaan kertaan, jolloin voisi mennä uudestaan ilman että vaikuttaisi ihan oudolta.

Välillä tuo jatkuu koko päivän ja joskus vessassakäynti ei onnistu koko päivänä. Se sitten usein myös pilaa sen koko päivän ja soitan äidilleni, että pääsisikö hän aikaisemmin. Silloin olo tuntuu vain niin käsittämättömän tyhmältä ja nololta ja tuntuu, että kaikki ajattelevat, että olen jotenkin kummallinen, kun ramppaan koko ajan vessassa. Välillä sujuu ihan kohtalaisesti jopa viikkoja, mutta sitten tuo ongelma taas palaa. Nyt se on pahentunut entisestään ja minulla alkaa olla vaikeuksia kotonakin. Tuollaisen ajattelu tuntuu niin käsittämättömän tyhmältä, koska kun miettii koko juttua, niin on käsittämättömän tyhmää ja hassuakin, että ajattelee koko päivän pissaa.

Mutta nyt tiedän, että en ole vain outo friikki, vaan se johtuu pelosta ja jännityksestä ja siitä kärsii todella moni muukin. Ja olen myös oppinut keinoja, jotka auttavat siihen. Ja kun minulla on niitä rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseen, niin (tässä kohtaa kirjoittajanne huomasi, että ei ole ottanut vielä iltalääkkeitä, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että hän selittelee teille tähän kellonaikaan innoissaan pissa-valaistumisesta...) niistä saa kai lisäapua. Ainakin silloin, kun olin sen uudemman netti-ihmisen luona (jonka luokse olen menossa uudemman kerran pian!), niin tämä asia ei vaivannut niin paljon. Silloin otin myös normaalia useammin rauhoittavaa lääkettä, koska olin muutenkin välistä aika ahdistunut. Tosin silloin ajattelin riemuissani, että loistavaa, minä osaan sittenkin, ja että varmaan minä luotan tähän ihmiseen sitten niin paljon, että en jännitä niin paljon, että koko ruumis on takalukossa.

Mutta kun luin niitä googlettamiani tuloksia ja keinoja jotka auttavat siihen (mm. hengityksen pidättäminen), niin olo on paljon rauhallisempi. Ja siis myös niin valaistunut, että siitä oli ihan pakko tulla hehkuttamaan.

Muuten voisi ihan informatiivisesti sanoa kuulumisista: osasto on alkanut, tämä ja huominen sieltä vain lomaa. Pedro on palannut osastolle. En ole saanut kysyttyä Ericalta rotista - tai liiemmin mistään muustakaan - koska hän on ollut ihan todella kurjassa kunnossa. Hän vain istuu, on hiljaa ja itkee. Kauhean kurjaa. Nan tulee tänne huomenna. Ei mennäkään leffaan, koska Nan sanoi, että niitä menee vain niin myöhään (klo. 20), että ei hän jaksa lähteä sinne. Joten me vain nähdään. Ja omahoitajani sanoi osastolla, kun selitin hänelle jotain Nanista ja siitä, miten minusta tuntuu, että hän ei jotenkin ymmärrä minua niin hyvin kuin toivoisin, että ehkä minun kannattaisi kertoa Nanille vähän enemmän siitä minun oikeasta voinnistani.

Olen kaunistellut asiaa ehkä vähän liikaa, mutta en vain ole keksinyt, miten antaa todellista tietoa. Kesälläkin, vaikka me nähtiin Nanin kanssa suhteellisen usein, hän ei saanut ehkä ihan realistista kuvaa voinnistani. Saatoin sanoa, että menee aika huonosti ja että mietin menoa kolmoselle (ympärivuorokautiselle osastolle), mutta ei se välttämättä kauheasti vakuuta, jos en kerro, miten se huono olo on ilmennyt. Nan ei tiedä mitään niistä kesäisistä yliannostusjutuistani, eikä siitä itsetuhoisuushakuisesta varomattomuudesta liikenteessä, tai kaatuilusta tahallaan pyörällä. Hän tietää syksystäni sen verran, että "välillä on mennyt vähän paremmin ja välillä vähän huonommin". Hän tietää saman joululomastani. Ei tiedä, että yritin palelluttaa itseni ulkona samalla kun kuljin ilman heijastinta valottomilla miltei säkkipimeillä hiekkateillä ja toivoin autojen osuvan minuun. Tai että kuljin hänen talonsa ohitse. Tai että viiltelin taas.

En tuota kaikkea aio kertoa, mutta olen poiminut täältä blogistani joitain neutraalihkojen päivien kirjoitusten pätkiä, joissa omasta mielestäni olen onnistunut kuvaamaan sitä surkeaa olotilaa, joka on oikeastaan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Joo, nyt pitäisi mennä nukkumaan lopulta. Ärsyttää vain tuo Dostojevski tuossa vieressä häkissä, kun se on näköjään päättänyt, että toisen kerroksen kakkalaatikossa (joka on sen mielestä ihan loistava nukkumapaikka) ei saa olla yhtään kangasriekaletta (jotka se on itse vienyt sinne aikaisemmin) eikä sen puoleen yhtään purujakaan. Vaikka miten kielsin ja kävin tökkimässä sitä kaltereiden välistä, niin heti kun istuin takaisin koneen ääreen, niin purut ja kakat alkoivat lentelemään, kun se pakkomielteisesti tyhjensi kakkalaatikkoa ihan kaikesta. Nyt se näyttäisi hieman rauhoittuneen - ehkä se on hämääntynyt tuosta lakanasta, jonka olen levittänyt häkin päälle. Rotilla tuntuu nimittäin olevan sellainen elämänfilosofia, että kaikki mikä on häkin ulkopuolella alle kymmenen sentin päässä, on tarpeen repiä sisään. Nyt niillä on sitten jotain tekemistä yöksikin.

Niin, sinne nukkumaan nyt... Mutta lopuksi voisin esimerkinomaisesti laittaa tähän yhden niistä pätkistä, joiden näyttämistä Nanille ainakin harkitsen.

***

"En kuuntele paljon musiikkia enää. Paitsi jos minua huvittaa leikkiä laulajatarta ja laulaa päälle. Mutta en pelkästään kuuntele musiikkia enää melkein koskaan. Enkä melkein koskaan enää soitakaan mitään. Kaikki musiikki tuntuu niin tyhjältä, koska elämässäni ei ole mitään, mihin voisin niiden sisältämät sanomat ja tunteet yhdistää. Ne ovat vain teknisiä kappaleita, pelkkiä nuotteja satunnaisessa järjestyksessä. Minäkin olen enää vain tekninen ihminen, jossa on soluja satunnaisessa järjestyksessä."

***