Tänään varattiin Natalian kanssa lentoliput Tiranaan! Koko ajatus on ahdistanut minua jo kuukausikaupalla, mutta nyt kun ne on varattu, tuntuu todella upealta! Kesäkuussa näen lopultakin kaupungin, jonka nimen kuvittelin 12-vuotiaana keksineeni itse, jonka kuvittelin teininä sijaitsevan jossain Etelä-Amerikassa ja joka on ollut to do -listallani jo vuosia. Siinä ahdisti juuri se, että olen halunnut sinne niin pitkään ja tietysti kuvitellut mielessäni, kun olen kirjoittanut sitä höpsöä tarinaani, jossa päähenkilöt käväisevät Tiranassa. Joten kun Natalia sanoi, että mitä jos mennään nyt sinne Albaniaan, minne olet halunnut, niin alkoi ahdistaa ja päässä pyöri kaikkea, että olenko oikeasti valmis menemään sinne. Olen kuvitellut sen päässäni, joten mitä jos se onkin ihan erilainen? Ja kun olen aikaisemmin miettinyt, että matkustan sinne, olen kuvitellut, että olen laiha ja muutenkin upea, sekä tietysti myös menestyvä ja muutenkin rauhassa oman itseni kanssa. Mikään noista kriteereistä ei oikein täyty, eikä se, että Natalia haluaa viettää osan matkasta rannalla Durresin kaupungissa yhtään rauhoita oloani. Ajatelkaa, että menisitte rannalle jonkun koko 32 tai 34 käyttävän naisen kanssa, joka panostaa suuria summia vaatteisiin ja ulkonäköönsä. En ole varma olenko edes enää yläasteella mahtunut tuon koon vaatteisiin, vaikka silloin olin vieläpä alipainoinen.

Mukaan lähtee ehkä kolmaskin ihminen. Hän on Natalian vanha työkaveri, jota en ole ikinä nähnyt. Tajusin itse asiassa vasta nyt, että minähän voin etsiä hänen kuvansa Natalian Facebook-kaverilistasta. Ihan nätti ja normaalivartaloinen. Natalia puolestaan näyttää siltä kun malleista mennään yksi pykälä vielä laihempaan suuntaan, ja kun aikaisemmilla matkoilla mukana ollut Myy on vielä Nataliaa vähän lyhyempi ja suunnilleen samaa kokoluokkaa, olen tuntenut oloni kuin Gandalfiksi Repunpäässä. Mutta sinänsä viikon matkalle lähteminen jonkun vieraan kanssa ei arveluta, olen tehnyt niin aikaisemminkin ja olen tullut aina hyvin toimeen niiden ihmisten kanssa.

Tänään menen yöksi töihin ja olen kehitellyt kaikenlaista tehtävää, mm. kandityön viimeistelyä. Luultavasti yö menee kuitenkin GeoGuessria pelatessa tai muuten lorvaillessa. Vaikka olenkin tänään nukkunut puoleenpäivään asti, niin todennäköisesti aamukuuteen valvominen saattaa olla vähän vaikeampaa tai ainakin siinä määrin, että keskittymiskyky laskee niin että kiinnostus kandityön tekemiseen töiden ohessa ei jaksa kiinnostaa. Nyt on kuitenkin hyvä fiilis, joten ehkä saankin jotain aikaan tänään.

Olen ollut nyt kohta kuukauden tihennetyssä terapiassa. Se on jotenkin rankkaa ja välillä tuntuu, että en vain pääse eteenpäin. Tosin eilisellä käynnillä tajusin, että ehkä siihen aikaansaamisen vaikeuteeni vaikuttaa se, että vaativa puoleni ei ole koskaan tyytyväinen. Terapeuttini puhui siitä, että kun välillä tulee sellainen olo, että haluaa siivota, koska siitä tulee hyvä mieli kun on siistiä, tai että haluaa lähteä ulos lenkille, koska sekin tuntuu jälkeenpäin hyvältä, niin minä sanoin, että minä en puolestani ikinä oikein halua siivota, koska siitä ei tule hyvä mieli, eikä tule lenkille lähtemisestäkään. Olen saanut nyt kuitenkin siivottua vaatehuonettani ja kasattua sinne uuden lipaston. Järjestelin kaikki vaatteet sen mukaan miten usein käytän niitä ja laitoin erilliset ikeakassit värillisille ja valkoisille vaatteille, jotta minun ei tarvitsisi pyykille lähtiessäni käyttää aikaa niiden jaotteluun. Heitin pois kaiken ylimääräisen ja vein vaatehuoneeseen kuulumattomat oikeille paikoilleen. Ja tämän kaiken jälkeen, kun uusi lipasto oli paikallaan nurkassa, joka on ollut sekalaisen roinan tyyssija jo vuosikausia, mutta oli nyt imuroitu ja puhdas, niin mitä minulla oli mielessäni? Kun katsoin vaatehuonetta, joka on nyt siistimpi ja organisoidumpi kuin moneen vuoteen, mikä oli päällimmäisenä ajatuksena? Se oli: "Olisi pitänyt sittenkin pestä se vaatehuoneen lattia ennen kuin laitoin nuo kaikki paikalleen."

Terapiassa sitten tajusin, että sama pätee kaikkeen muuhunkin. Minun on pitänyt aloittaa yhden kirjan lukeminen, jotta voin tehdä esseen sen pohjalta, mutta en ole saanut aikaiseksi aloittaa. Nyt tajusin, että siihen voi vaikuttaa se, että sitten kun saan sen tehtyä, niin varmaan on päällimmäisenä mielessäni, että olisi pitänyt lukea paremmin/aikaisemmin/nopeammin tai nyt kun se on valmis, niin pitää tehdä äkkiä muita yliopistojuttuja, kun niitäkään en ole saanut saamattomana vielä hoidettua.

Siivoaminen on vielä monisyisempi juttu, koska yksi ajatus vaatehuoneen siivoamisen jälkeen oli se, että nyt äiti ajattelee, että siivosin sen takia, koska hän osti minulle passiivis-aggressiivisesti sen typerän siivouskirjan. Muutenkin tuntuu, että juuri siivoamiseen kytkeytyy kaikki alitajuntaiset riittämättömyyden tunteet, koska aina kun saan siivottua, niin löydän aina jotain, jota voisi vielä siivota. Uskonkin, että ei yksinkertaisesti vain ole mahdollista siivota kämppääni niin, että olisin siihen tyytyväinen, joten mieleen tulee, että miksi sitten vaivautua ylipäätään.

Toisaalta pitäisi kai kehittää sitä järkevää puolta ja yrittää hillitä sitä vaativaa puoltani. Olen miettinyt sitä viime aikoina, kun Facebookissa yksi syömishäiriöstä kärsivä tuttu laittoi päivityksen, jossa mainitsi, että hänellä on kulunut farkuista reisien kohdalta kangas rikki. Ja kyseessä on siis todella laiha nainen, jolla ei ole ollut moneen vuoteen edes kuukautisia liiallisen laihuuden vuoksi ja joka on ollut useampaan otteeseen sairaalassa tiputuksessa, kun paino on mennyt liian alas. Hän kyllä tiedostaa syömishäiriönsä ja on nyt saanut painoa nousemaan vähän, mutta on edelleen taatusti alipainoinen, jos nyt ei sairaalloisen alipainoinen. Joten siinä menee omat ajattelumallitkin harkintaan, kun tämä nainen avautuu Facebookissa, kun ei saa enää kaupassa päälleen XS-koon housuja. Kyseessä on vielä äärettömän lyhyt nainen, joten itsekin kyllä ihmettelen, miten aikuisten XS-koon housut tehdään niin pieniksi, että täytyy olla suunnilleen kuoleman partaalla että keskiverto ihminen saisi ne päälleen. Kyllä itsekin tiedän, että sen takiahan housuja tehdään eri kokoja, että eri ruumiinrakennetta olevat naiset voisivat kukin käyttää itselleen sopivia housuja, mutta toisaalta on myös tekopyhää väittää, että eri vaatekokoihin ei liittyisi minkäänlaisia arvotuksia.

Itse en ole uskaltanut sanoa tälle naiselle mitään rohkaisevaa, koska en ole nykyisin enää laiha, vaan ylipainoinen, joten jos sanoisin hänelle, että ymmärrän tunteen, mutta se tyytyväisyys omaan kehoon lähtee pään sisältä ja että itse en ole nykyisin yhtään enempää tyytymättömämpi omaan kehooni nyt kuin ollessani alipainoinen, koska ilmeisesti se tyytymättömyys on ollut jo silloin maksimissaan. Joten jos on kuitenkin tyytymätön, niin miksei sitten voisi pitää painoaan terveellisyyden rajoissa. Kun eihän se tyytyväisyys laihduttamalla parane, vaikka niin ajatteleekin. Itsekin huomaan tosin ajattelevani noin ja nytkin kun mietin taas kesää ja sitä Albanian matkaa ja sitä miten paljon ehdin laihduttamaan ennen sitä, niin huomaan ajattelevani, että sitten kun saavutan painon x, niin silloin olisin varmaan tyytyväinen omaan kehooni ja siihen miltä näyttäisin uimapuvussa jossain yleisellä uimarannalla. Olen katsonut vanhoja kuvia, joissa olen sen painoinen ja nyt ajattelen, että se paino näyttää sellaiselta, että siihen voisi olla tyytyväinen. Nyt en siis ole tyytyväinen, kaikkea muuta. Tuntuu että lykkään kaikkea mitä haluaisin tehdä, koska tuntuu, että vasta sitten kun olen laihtunut, elämä taas jatkuu.

Mietin sitä harjoittelupaikan hakemistakin ja sitä, että pitäisi olla laiha kun sitä hakee, koska niin olen aina ajatellut. Pitäisi olla laiha ennen kuin voin hymyillä jollekin miellyttävän näköiselle miehelle bussissa, koska kuka muka haluaisi minut tämän näköisenä. Jos on erityisen huono päivä tämän kannalta, niin yritän vältellä katsomasta muihin ihmisiin kadulla, koska jos katson heihin ja he katsovat minuun, niin sitten ainakin tiedän että he näkivät minut ja se tuntuu jotenkin liialta. Ja tiedän että tämä on tyhmää, koska silloin vuosia sitten kun Alisa teki tätä samaa ja puhui siitä miten on pois markkinoilta ylipainonsa vuoksi ja miten hän ei voi näyttää naamaansa ilman meikkiä, koska silloin viimeistään kaikki järkyttyisivät, niin minä ajattelin silloin vain että se oli typerää, koska Alisa oli minusta oikein nätti. Aina ajattelin ja edelleen ajattelen, että hän näytti ihan niin kuin kanilta. Isot pyöreä silmät ja sellainen kanin suu, sellainen joka saa kanit näyttämään vähän surullisilta tai ainakin hämmästyneiltä.

Ja nyt teen itse samaa ja jotenkin se kaikki käykin yhtäkkiä järkeen. Aina kun mietin asiaa, niin jotenkin kiroan mielessäni sitä, että miksi en elänyt enemmän silloin kun olin laiha. Minun olisi pitänyt ottaa ihan rohkeasti aurinkoa bikineissä ja käydä rannalla ja etelänmatkoilla, käyttää hameita ja toppeja ja iskeä roppakaupalla miehiä. En tehnyt noita, koska en tuntenut oloani viehättäväksi enkä tarpeeksi laihaksi. Enkä tee noita nyt, koska en tunne oloani viehättäväksi enkä tarpeeksi laihaksi, joten kai mikään ei ole varsinaisesti muuttunut.

Terapiassa ollaan puhuttu ensimmäisiä kertoja isästäni nyt tämän kuukauden aikana. Se on ollut ihan okei, mutta jotenkin en koe sitä tarpeelliseksi. Ollaan palattu myös Thomas-juttuun ja siihen aikaan 2012 kun meillä oli se porukka, joka oli minulle niin tärkeä ja joka hajosi. Ollaan sivuttu myös Alisaa, Leeviä ja Jaskaa. Suhtaudun hyvin samalla tavalla kaikkiin noihin kaikkiin. Etenkin Thomas on ollut mielessäni viime aikoina ja puhuinkin siitä yhdellä terapiakäynnilläni, minkä jälkeen seuraavalla käynnillä terapeuttini kysyi, että haluaisinko puhua siitä myös sillä kerralla, niin sanoin, että oikeastaan en, koska olen ajatellut koko jutun mielessäni jo varmaan miljoona kertaa, eikä se ole siitä muuttunut, joten tuntuisi turhalta palata siihen taas.

Sama pätee isääni ja nyt kun hänestä ollaan puhuttu terapiassa, olen huomannut, että tulen välillä melkein vihaiseksi. Se on kuin olisin taas 18 ja asuisin yhä kotona. Kaikki säännöt palaavat mieleen, kaikki typerät säännöt joita piti noudattaa ja joita en noudattanut, sekä kaikki sekopäisyydet meidän perheessä. Äiti pyyhkimässä pesuhuoneen lattiaa kontallaan, isäni sammuttamassa lämpöpatterin huoneestani, koska "kuitenkin Amia on laittanut sen taas täysille" ja "en tietenkään tarkistanut, että oliko lämpöpatteri oikeasti täysillä, koska se on hankalasti kirjoituspöydän takana enkä minä ala isona miehenä tuollaisen takia kumartelemaan". Tai "Amia on käynyt yölllä valuttamassa vettä siihen lavuaarin eteen, jotta sukkani kastuisivat kun menen aamulla pesemään hampaat" tai "avasin taas kaikki Amian kirjeet, koska Amia kiertää ympäri kyliä valehtelemassa". Ja sitten se miten äiti selitti kaiken niin, että se kävi järkeen hänelle ja sen olisi pitänyt kai riittää minullekin: "Varmaan Amia se sinun huoneen lämpötila on tuntunut lämpimämmältä kun siitä kulkee ohi, jos on ollut ulkona äskettäin" ja "varmaan se on kuitenkin lämminvesivaraaja joka vuotaa, joten laitanpa pyyhkeen siihen eteen, että se kosteus ei valu lavuaarin luo, ai ei se olekaan koskaan märkä, no varmaan se vuotaa yön aikana ja ehtii kuivua kokonaan ennen aamua, kun eihän isäsi nyt sentään omasta päästään keksisi märkää lattiaa" ja "varmaan isäsi on vain vahingossa avannut kaikki kirjeet, mutta on vain liian ylpeä myöntämään sitä, kun onhan siinä se sukunimi kuitenkin sama".

Se ei ole edes mikään videonauha, joka pyörii mielessä, vaan 3D interaktiivinen elämys. Muistan miten yläasteelta lukioon asti heräsin joka aamu siihen kun Veli sekoittaa teetä niin että se pyörre nostattaa teen juuri siihen kupin reunan tasolle. Siitä kuuluu hyvin tunnistettava kilinä, koska sitä pitää sekoittaa aika vauhdikkaasti, että se tee nousee tarpeeksi ylös. Ja koska rutiinit ovat Veljelle äärimmäisen tärkeitä, saatuaan sen kerran päähänsä, se piti tehdä joka aamu. Äitiä se ärsytti, joten hän huomautti siitä. Joka aamu. Vuosien ajan. Ja seuraavana päivänä makaan taas sängyssä ja herään siihen kun kuuluu se kilinä ja heti perään äidin huomautus: "Anna sen nyt olla!" Siitä jos mistä tulee mieleen Päiväni Murmelina, sillä tuntui että vain minä tiedostin sen, että päivät vaihtuivat, kun taas muu perhe toisti loopilla sitä samaa mikä oli tapahtunut edellisenäkin päivänä. Luulisi että äitini olisi tajunnut ensimmäisen viikon jälkeen, että mikään huomauttaminen ei saa veljeäni lopettamaan sitä kilistelyä, mutta ilmeisesti hän oli yhtä sokea sille kuin Veli oman teepyörteensä järjettömyydelle.

Kun mietin tuota, niin tulee aina tärisevä ja heikko olo. Niin on aina ollut, se on hyvin tuttu olotila. Terapiassa se ei ole oikein tullut ennen esiin, koska en ole niin kauheasti puhunut näistä asioista. En ole tajunnut sitä, että pitäisi ehkä puhua siitäkin, mutta kun terapeuttini kysyi aluksi, että miltä se tuntuu ja sanoi, että se on varmaan jokin tunne, niin annoin hänen sivuuttaa sen sanomatta, että se olo tulee aina kun mietin asiaa ja teleporttaan itseni ajatuksen voimalla takaisin ajassa siihen hetkeen mitä mietin. Ehkä otan sen vielä jossain vaiheessa esiin.

Ah, vielä yli tunti ennen kuin tarvitsee lähteä töihin. Minä jotenkin rakastan näitä ilta- ja yövuoroja, kun tavallaan tuntuu että ei kävisi töissä ollenkaan. Koko päivä on vapaa ja sitten kun kaikki normaalit ihmiset menevät nukkumaan, minä menenkin töihin sen sijaan että tekisin jotain ei-kehittävää itsekseni koska kyllähän minä valvoisin myöhään joka tapauksessa. Joten sitten tulen kotiin ja nukun myöhään, mikä ei sekään poikkea normaalista muuten kuin että saan luvan kanssa nukkua myöhään ja sitten on taas koko päivä vapaa, koska pitää mennä vasta yöksi töihin. Ja voin laittaa päälleni mitkä vaatteet tahansa, koska kukaan pomoista tai firman johtajista ei ole kuitenkaan enää paikalla, eivätkä voi hiljaa arvostella kahvihuoneessa toimisto-ensemblen puuttumista. Paitsi että arkena käytän kyllä toimisto-vaatteita: Tummat housut ja pitempi paita yhdistettynä ohueen neuletakkiin, kaikki tietysti valkoisen-harmaan-mustan sävyisenä. Mutta sitten tällaisina päivinä voin laittaa päälle Star Wars -t-paidan ja punamustan hupparin, eikä ketään haittaa.