Tänään minulla on jotenkin outo olo. Päivä oli hieman sekava, kun ensin minulla oli hyppytunti ja sitten ilmoitettiin, että äidinkieltä ei olekaan ja minulla oli toinen hyppytunti. Hmph. Olisin vain tiennyt aikaisemmin, niin olisin lähtenyt kotiin siksi aikaa. Ja tänään paistaa taas aurinkokin. Ei ole yhtä lämmin kuin eilen, mutta aurinko paistaa silti. Ja tänään oli taas kaksoistunti englantia ja sen jälkeen ruotsia. Ja äärettömän suureksi positiiviseksi yllätykseksi ne hiukset ilmestyivät siihen pulpetilleni taas. Tällä kertaa söpösti ja niin, että ne eivät peittäneet ruotsinkirjaani. Ja hän puhuikin minulle. Yhden lauseen ja ruotsiksi, mutta mitä väliä? "Vad ska du göra på sommaren?" Hän on surkea ruotsissa (ei päässyt edellisestä kurssista läpi), mutta silti se kuulosti vain niin siistiltä.

Ja aamulla satuin osumaan koulumatkalle täsmälleen samaan aikaan Nanin kanssa ja iltapäivällä satuin lähtemään koulusta juuri samaan aikaan kuin hän. Ja muutenkin olen viettänyt hänen kanssaan tänään paljon aikaa. Ja tänään ei ole edes mitään, minkä takia pitäisi lähteä jonnekin, joten saan levätä, kun ehdin tehdä suuren osan huomisen läksyistä niiden kahden hyppytunnin aikana.

Mutta tämä olo. Se on hyvin epä-amimainen olo. Tekee mieli kirjoittaa runoja, mikä on hyvin arveluttavaa, sillä paitsi että olen siinä surkea, minulla ei myöskään ole mitään hinkua olla siinä hyvä. Minun tekee melkein mieli tehdä läksyjä, joka on nyt ainakin huolestuttavaa. Ja minun tekee myös mieli heittäytyä romantisoivaksi nynnyksi ja ryhtyä pohtimaan runollisesti, mitä rakkaus on. Jos sanoisin sen Nanille, hän repeäisi ja kysyisi, olenko sairas. Olen yksi kaikkein epäromanttisista ihmisistä joita olen tavannut (siis heh, olen tavannut itseni), ja minusta jotkin asiat, mistä muut tytöt unelmoivat, ovat minulle vain jotain, jotka saavat minut kohottamaan epäuskoiseen sävyyn. Asioiden kuuluu olla käytännöllisiä ja järkeviä, eikä mitään höpsöjä romantisointeja jostain loppujen lopuksi epäkäytännöllisistä asioista.

Ja nyt minusta tuntuu, että odotan kesää. Odotan melkein jo jotain kesälomalla järjestettävää Kylän miittiä, johon voisin tulla olemaan hiljaa ja syrjässä. En ole asiasta vielä ihan varma, koska kunhan tunnen oloni taas hieman vähemmän oudoksi, koko ajatus voi saada täydellisen tyrmäyksen mielessäni, mutta nyt on nyt, ja nyt se ajatus ei tule tyrmätyksi. Äitikin antoi jo suostumuksensa siihen, että saan reissata junalla yksikseni johonkin miittiin jos haluan, kunhan vain maalaan mökin aidan.

Tämä olo on outo. Sen kai pitäisi pelottaa, mutta ei se pelota. Ei ainakaan nyt. Minulla pyörii päässä yksi biisi yhdestä Sir Andrew Lloyd Webberin musikaalista ja minun tekee koko ajan mieli hyräillä sitä. Taas yksi huolestuttava merkki lisättävänä tämän olon listaan. Kaikin puolin hyvin outoa, mutta nyt se ei huolestuta minua.

Tuntuu melkein niin kuin minä olisin onnellinen. (Tuo olisi sopivan dramaattinen loppu, mutta pakko lisästä vielä, että paitsi että ihan niin kuin olisin onnellinen, tuntuu, että olisin myös korviani myöten rakastunut (mikä on hyyyvin epä-amimaista), mistä ei ikinä seuraa ikinä mitään hyvää. Tämän sanoo realisti minun päässäni, mutta nyt minä en jaksa välittää siitä asiasta.)

* Hillitsin itseni, enkä liittänyt tähän lässyjä sanoja siitä musikaalin biisistä. Ehkä tämä olo menee pian ohi, että en pilaa maineeni vähiäkin rippeitä ihkuttamalla jotain Oikeaaoikeaa ihmistä ilman angstin tai seksismin häivääkään, vaan sellaiseen pikkutyttömäiseen "pakkoihastumis" -tyyliin. Hmph.