Logiikkaa osa 2<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pienessä kylässä asuva parturi ajaa niiden ja vain niiden ihmisten parrat, jotka eivät aja sitä itse. Kuka ajaa parturin parran?

 

***

Hmm. Mitähän tästäkin päivästä sanoisi. No, minä puhuin koulussa yhdentoista ihmisen kanssa (jos opettajat lasketaan, jos ei, niin siinä tapauksessa kahdeksan ihmisen kanssa, jos Nan lasketaan mukaan). Eikö sitä voisi pitää jo melkein sosiaalisuutena? Se on ihan kummaa, kun tuntuu, että muut ihmiset näkevät jotenkin sen, että olen itsevarmempi ja puhuvat minulle jotain. Ei mitään erityistä, vaan sellaista tarkoituksetonta höpötystä. Että kun osuu paikalle, jonne toinenkin osuu, niin sitten on jokin tilanne, niin sitten siitä on hyvä heittää kommentti. Ja minä olen osannut jopa vastata kaikkiin näihin heittoihin. Näköjään joskus minäkin onnistun hämmästyttämään itseäni positiivisesti.

Mutta niin. Minä en ymmärrä. Minä en vain kertakaikkiaan ymmärrä. NN on niin kumma. Hän on niin... sille ei ole sanaa, sitä ei voi kuvata, millään olemassa olevalla sanalla. Hän on aloittanut tupakoinninkin. Paitsi että en oikein voi sietää tupakoijia, niin se on myös selkeästi jotain, mitä NN tekee kavereidensa takia. Jos hän sattuu olemaan jenginsä tupakoimattoman osan kanssa, hän ei mene tupakalle. Mutta jos hän on, niin sitten hän menee. Joo, kai minun on mahdoton sanoa, polttaako hän itse (siltä se ainakin kyllä kuulosti, kun herra JuT, kysyi, tuleeko NN röökille), koska en ole nähnyt, mutta ennen hän ei mennyt edes niiden jengiläistensä mukaan polttamattomanakaan. Hän seuraa ketä tahansa jengin ihmistä, joka sattuu olemaan lähistöllä ja tekee täsmälleen mitä tämäkin tekee. Paitsi että tänään näin hänet kerran yksin. Ihmeellistä, merkitään historiankirjoihin: NN osaa vielä kävellä oikean luokan eteen ilman jengiään!

Ja hänellä oli poninhäntä taas. Yh. Itse asiassa sekoitin hänet hänen pikkuveljeensä yhden kerran tänään, kun luulin, että NN oli vihdoin ja viimein luopunut siitä kammottavasta poninhännästä. Mutta ei, se oli hänen pikkuveljensä. Tai siis, useimmille pitkätukkaisille ihmisille poninhäntä sopii (ja kaikki muut pitkätukkaiset pojat käyttävät poninhäntää), mutta NN:lle ei. Se on vähän niin kuin Pottereissa Hagrid, kun kuvaillaan hänen poninhäntäänsä. Vähän niin kuin hän yrittäisi tavoitella jotain tyylikästä ja olla kuten kaikki muutkin, vaikka minun mielestäni hän oli paljon tyylikkäämpi hiukset auki. Hän ei edes näpelöi niitä enää, eikä siirrä niitä pois silmiltä sillä lailla söpösti kuin ennen.

Tänään tuntui kurjalta mennä kouluun. Se tuntui siltä kuin silloin, kun minä ja Merry oltiin laitettu välit poikki ja Thes oli jättänyt minut yksin. Sitten kun meni kouluun, se tuntui siltä, kuin vatsassa olisi ollut sellainen ylimääräinen paino. Ja nyt sitten... Tämä on ihan tyhmää, sillä eihän NN edes ikinä puhunut minulle. Mutta minun tarvitsi vain pystyä ajattelemaan, että minä voisin nähdä hänet. Että sitten olisin vähemmän yksin. Ja nyt sitten, kun en enää pysty ajattelemaan niin, sekä hänen uutuuksiensa että myös minun itseni takia, se tuntuu ihan järkyttävän yksinäiseltä. Toki minulla on Nan, mutta... Se on eri asia.

Joo, säälittävää, melkein niin kuin Amialla olisi sydänsuruja. Hah. Nyt voitte kaikki sitten ihan rauhassa sanoa, että tiesitte jo alusta asti, siitä asti kun ensimmäisen kerran puhuin NN:stä, että näin tässä tulee käymään. En usko, että mikään voi oikein pahentaa minun mieltäni enää tämän asian suhteen. Eikä tässä ole kysymys edes vain NN:stä ja hänen muutoksistaan, vaan siitä minun ensimmäisestä reaktiostani häneen, joka oli: Hän on lyhyempi, eikä mitenkään kummoinen. Odotin hänen näkemistään ihan jännityksestä täristen, mutta sitten se olikin: jaa, ei se nyt niin kovin erityinen olekaan. Vähän niin kuin minut laitettiin työskentelemään hänen kanssaan ensimmäistä kertaa ja hän katsoi minua sillä suloisen uteliaalla tyylillä ja minä ihastuin häneen sillä sekuntilla. Nyt sitten sama, mutta vähän niin kun vastakkaisena reaktiona.

Olen sitten onnistunut rakentamaan vähän NN-johtopäätöstäni. Se on varmaan ihan päin mäntyä, mutta hei, mikäs yllätys se kenellekään olisi. Johtopäätökseni on seuraava: Hän tekee 110%:sti työtä, ollakseen jotain uutta ja erilaista (eli tässä tapauksessa samanlaista kuin kaikki muut). Hän ei ole sitä, vaan on aika lailla samanlainen kuin ennenkin (eli hänen tapauksessaan erilainen), mutta hän tekee kaikkensa salatakseen sen. Mitä nyt tarkkailin häntä ja hänen jengiään yhteen menoon 15 minuuttia (käytävällä luokan edessä välitunnilla), hänen jengillään on ajoittain kai jotenkin hankaluuksia keksiä, miten häneen pitäisi suhtautua. Tänäänkin tuossa tilanteessa, kun oli c-luokkalaisia ja sitten oli NN ja herra Aksu, niin herra Aksu oli ensin NN:n vieressä, siirtyi sitten kauemmaksi, sitten taas NN:n viereen, sitten taas kauemmaksi ja sitten lopulta hän täräytti NN:lle tyypillisen keskustelunavausrepliikin (englannintunnista). Jos NN olisi nähnyt kavereitaan kesälläkin ja kehittynyt silloin tuollaiseksi, heille olisi luonnollista, että hän olisi sellainen uusi ja ihmeellinen, niin eivätkö he käyttäytyisi sitten tuttavallisesti, eivätkä näyttäisi siltä, että eivät tiedä mitä pitäisi tehdä?

Ja jos kyse on siitä, että NN yrittää tehdä kaikkensa salatakseen sen, että ei ole täsmälleen kuten kaikki muut, niin miksi ihmeessä hän on päättänyt aloittaa sen salaamisen juuri nyt. Hän näytti keväällä hieman tuollaisia mielistelyn merkkejä, mutta oli silti oma hieman erakoituva ja omapäinen itsensä. Nyt sitten hän ei ole yhtään erakoituva, vaan jokainen hetki, jonka hän viettää jenginsä ulkopuolella, on hukkaan heitetty hetki, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä. Ja omapäinen... Kun joku hänen jengistään kysyy häneltä: "Hei NN, tuukko sä *vapaavalintainen paikka/aktiviteetti*", niin hän on heti tulossa. Ennen hän ei mennyt koskaan. Nyt hän sitten roikkuu jenginsä mukana, ei kävele porukan edessä johdattaen muita, vaan kävelee hännillä mennen sinne minne kaikki muutkin. Mikä häntä oikein vaivaa? Miksi hän on juuri nyt muuttunut tuollaiseksi selkärangattomaksi virran mukana kulkevaksi kuolleeksi kalaksi?

Minä sitten mietin, että vaikuttaisiko tuohon jotenkin se, että hänen pikkuveljensä aloitti myös lukion. Aina kun NN kulkee pikkuveljensä ohi, hän sekoittaa tämän hiuksia. Selkeä ele, joka sanoo: "Huomasin sut, pikkukaveri." Ajattelin sitten, että mitä minä tekisin, jos minun veljeni tulisi meidän lukioomme. No, asia on hieman eri, mutta tuntisin itseni kuitenkin kauhean noloksi, kun minulla ei ole yhtään sellaista kaveria, jonka kanssa olisin 100% ajasta. Ja jos veljellänikään ei olisi ja hän istuisi kaiken aikaa yksin jossain käytävällä... En minä kehtaisi istua sellaisella käytävällä enää yksin, vaan jos minä olisin yksin, olisin yksin jossain, missä hän ei sitä näkisi. Mutta mistä minä tiedän, mitä NN ajattelee. Ehkä hänen pikkuveljellään on jotain tekemistä asian kanssa, ehkä ei. Ehkä hän vain on päättänyt, että haluan olla suosittu, teen mitä tahansa, jotta muut hyväksyisivät ja jotta olisin täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin.

Kai tämä johtopäätökseni vain kuvastaa sitä minun epätoivoisuuttani, että en halua uskoa hänen todella olevan sellainen, joka tekee mitä tahansa saadakseen ihmisiä ympärilleen ja haluaa olla kuin kaikki muutkin. Minä pidän hänestä erilaisena. Onko väärin pitää ihmisestä siksi, että tämä on erilainen kuin muut? Siksi, että tämä käyttäytyy melkein niin kuin minä? Siksi että tämä saa minut tuntemaan itseni vähemmän kauheaksi ja vähemmän friikiksi? Ja jos tällaisesta ihmisestä alkaa pitää, niin onko väärin lakata pitämästä hänestä, kun hän alkaa käyttäytyä kuten kaikki muut? Onko tässä sittenkin kyse vain minun itsekkyydestäni? Että pidän itseäni niin tärkeänä, että sellainen ihminen, joka saa minun oloni tuntumaan edes jotenkin normaalilta, on heti minun suurin rakkauteni (vertauskuvallisesti, en ole rakastunut)?

Tämä tuntuu hankalalta. Ja tyhmältä. Tunnen itseni tyhmäksi, kun olen kirjoittanut tänne niin monta kertaa kirjainlyhenteen "NN" ja selittänyt pitkät pätkät sitä mitä hän tekee ja miten hän minun ajatuksiini vaikuttaa. Miksi kukaan ei huomauttanut minulle siitä, miten tyhmä olin? Miksi kukaan ei sanonut minulle mitään? Miksei kukaan kertonut, ehkä olisin voinut välttää tämän tuskallisen typeryyden tajuamisen.