Eilen oli ihan hyvä päivä. Nan piti "17-vuotissynttärinsä". Hänellä oli syntymäpäivä jo viime kuussa, mutta nyt hän kutsui minut "syntymäpäiväjuhliinsa", jonne tulin vain minä. Ilmeisesti alan edistyä lahjojen ostamisessa Nanille. Nan ei pidä kirjoista, mutta minä ostin hänelle kirjan, sen minkä mainitsin täälläkin, 101 slangiheittoa in english. Hän ihastui siihen ihan totaalisesti, eikä meinannut malttaa laskea sitä edes käsistään. Huh, minä stressasin siitä kauheasti, että pitääkö hän siitä vai ei, mutta onneksi hän piti.

No, minä menin sitten kuudeksi eilen ja koska Nanin koko muu perhe oli jossain muualla, saatoimme puhua ilman että piti pelätä, että joku kuulee jotain, mitä ei pitäisi kuulla. Se oli todella kivaa. Me puhuimme taas kaikesta, koeviikosta, koulusta, laulamisesta, luokkalaisistani, NN:stä ja Hänestä (Hän on siis se poika, josta Nan pitää).

Minä huomasin, että kerroin Nanille niitäkin asioita, jotka oikeasti olivat joskus vaivanneet minua. Olin tuonut luokkakuvani mukaan, kuten Nan oli pyytänyt ja Nan yritti taas oppia muistamaan minun ikäluokkaani, kun hän ei ikinä tiedä, kuka kukakin on, jos minä puhun jostakusta. Mainitsin sitten siitä minun pilkkanimestäni, jota yläasteella käytettiin, ja siitä, että kuka sen oli keksinyt (se oli luokkalaiseni herra Tumppi, joka on nytkin samalla luokalla kanssani) ja siitä, että miten herra Tumppi oli ykkösellä sanonut minua pariinkin otteeseen "psykotytöksi" ja pilkannut minua.

Ja sitten keskustelimme NN:stä. Hänestä on kauhean vaikea puhua koulussa, vaikka käytämmekin hänestä tuota kirjainlyhennettä. Sitten oli myös se ongelma, että miten sanotaan NN genetiivissä (NN:n). Ja vertailimme luokkakuvaa ja totesimme, että me olemme jotakuinkin sentilleen yhtä pitkät. Tietysti luokkakuvasta on paha sanoa, ja NN voi olla kasvanut, mutta meillä ei voi olla pituuseroa kuin korkeintaan sentti tai pari.

Ja sitten me keskustelimme siitä, miten törkeän inhottavaa on, kun on samalla luokalla jonkun kanssa, josta pitää (Nan oli samalla luokalla Hänen kanssa). Se on siksi, että häiritsee se, jos tekee jotain samanlaista tai samaanaikaan kuin tämä toinen. Tai sitten imee tästä vaikutteita ja alkaa käyttäytyä enemmän samalla tavalla, ja sitten joku ajattelee, että yrittää tahallaan matkia tätä toista, vaikka se on ihan tiedostamatonta. Nan mainitsi, että hän alkoi joskus yläasteella kirjoittaa k-kirjaimet samalla lailla kuin Hän, eikä hän nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavansa erilailla. Minä puolestani mainitsin kaksi noloa keskustelua, jotka kävin NN:n kanssa. Väliä näillä keskusteluilla oli reilu vuosi ja jotenkin tuntui, että minä sanoin sen, mitä hänellä oli tapana sanoa ja hän sen, mitä minulla oli tapana sanoa.

(Vrt.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Syksy 2005

NN: *selittää englanniksi sanaa "hippi"* "Se on ihminen, ja ne on kaikki rikollisia ja ne pitäisi lukita vankilaan, eikä päästää enää ikinä ulos."

Amia: *katsoo sanalistaa, jossa ainoa ihminen on "hippi", mutta kieltäytyy sanomasta sitä, koska ei suostu arvaamaan sanaa oikein, jos se on selitetty noin à hymyilee seesteisesti* "En mä tiedä. Miten niin lukita vankilaan? Ei tässä listassa oo sellaista sanaa. Muistithan sä ottaa sen tästä listasta? *hymyilee taas yliseesteisesti*

 

Syksy 2006

Amia: "Huonoa musiikkia tosin."

NN: "Joo, se radio pitäisi varmaan sammuttaa."

Amia: "Tai tuhota.")

 

Imen vaikutteita ihmisistä. En pidä ajatuksesta, että ihmiset ajattelisivat, että kylläpäs minä NN olemme samanlaisia ja käyttäydymme ihan samalla lailla. Asiaa ei mitenkään auta se, että me olemme molemmat pitkiä ja samantyyppisiä ruumiinrakenteelta ja me pukeudumme molemmat aina kokomustaan. Ja mitä tulee käyttäytymiseen, molemmilla on tapana sukia hiuksiaan, nojata vasempaan käteen oppituntien aikana ja vaihtaa asentoa juuri samaan aikaan. Se on niin ärsyttävää. Minä tein osaa asioista jo ennen kuin NN oli edes samassa koulussa, joten tuntuu inhottavalta, että en voi muka tehdä enää niitä samoja asioita.

 

Ja sitten me keskustelimme vähän kaikesta. Saatiin taas kulumaan kevyesti neljä tuntia niin, että me emme tehneet mitään muuta kuin puhuimme. Minä olin sitten kotona vasta vähän kymmenen jälkeen ja olo oli niin onnellinen. Matikankoe oli mennyt hyvin, NN oli istunut minun vieressäni ja olin jutellut Nanin kanssa pitkään ja hän oli pitänyt lahjastanikin. Olo on ihmeellisen hyvä ja siksi Arwen-kompleksi vaivaa minun mieltäni taas. Juuri nyt haluaisin vain unohtaa sen, mutta minusta tuntuu, että on tavallaan velvollisuuteni ajatella sitä ja päättää se kuolemisvaihtoehto ja pitää kiinni siitä päivämäärästä, joka siirtyi kuukaudella taaksepäin, koska halusin sittenkin valita kolmella jaollisen kuukaudenkin. Sitten on päivä, vuosi ja kuukausi kolmella jaollinen. Voiko paremmin enää käydä? No, olisi senkin jälkeen vielä kaksi kolmella jaollista kuukautta, mutta ne eivät olisi enää niin hyviä. Ja olen syntynyt kolmella jaollisena päivänä, kolmella jaollisena kuukautena ja kolmella jaollisena vuotena. Ja pidän numerosta kolme.

 

Silti hermostuttaa, että se on niin pian. Ja lisäksi huomaan ajattelevani, että "sitten syksyllä NN:n pikkuveli tulee lukioon" ja "sitten kun osallistun kirjoituksiin keväällä" ja "sitten kun menen kouluun ja olen vaalentanut hiuksiani koko kesän". Se on rasittavaa. En tiedä lainkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tekisi mieli kysyä vain joltakin neuvoa, kuten vaikka YO-kirjoitusten suhteen, mutta en oikein usko, että kukaan harkitsisi tätä asiaa lainkaan siltä toiselta kantilta. Ei tätä voi kysyä, mutta mitä sitten teen, kun en ole lainkaan varma, pystynkö päättämään tästä asiasta ilman kenenkään muun näkökulmaa. Aivan niin kuin miettisin sitä, millaisen kampauksen haluan parturin leikkaavan ja kysyisin neuvoa joltain muulta. Mutta miksi muut eivät voi suhtautua tähän samoin? Ärsyttävää.