Olen taas (vai pitäisikö sanoa edelleen?) ärsyyntynyt. Mitään Home sweet home. Tänään oli taas päivä, kun minä tunsin oloni äärettömän ulkopuoliseksi koulussa. Joo, abi-paidat valittiin tänään. Eilen yöllä minä sain juuri ennen nukahtamista piirto-inspiraation ja piirsin oman ehdotukseni abi-paidaksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Okei, ei mikään hienon hieno ja minä parantelin väärään suuntaan osoittavia suuntakylttejä vielä koulussa, mutta itse minä olisin pitänyt sellaisesta abi-paidasta. Sitten, koska en viitsinyt antaa sitä virallisena ehdotuksena, uhrasin alkuperäisen piirroksen ja jätin sen kenenkään huomaamatta oppilaskunnan huoneeseen kuitenkin niin, että sen löytäisi helposti. Ajattelin sitten, että jos joku tykkäisi siitä kauheasti, sitä ehdotettaisiin paitakuvaksi. Eikä ehdotettu. Kun sitten oli abi-paita –kokouksen aika, näin sen täsmälleen siinä kohdassa, mihin olin sen jättänyt. Jos se olisi ollut vaikka joku karkkipaperi tai jokin roska, niin se olisi pyyhkäisty lattialle, mutta nyt se oli jotain, mihin ei selkeästikään oltu edes koskettu.
Jumpulan ehdotus jyräsi läpi – kuten vähän pelkäsinkin – pääasiassa siksi, että se oli juuri Jumpulan ehdotus. Jotkut eivät tienneet edes, mikä se oli, koska eivät olleet kuunnelleet eivätkä seuranneet, mutta kun sen ehdotuksen nimi ei ollut "Homer Simpson –ehdotus" tai vastaava, vaan se oli "Jumpulan ehdotus", niin sitten muun muassa herra Tumppi totesi sitten, että jaa, jos se kerran on Jumpulan, niin pitäähän sitä sitten äänestää. Se voitti saadessaan yli puolet kaikista äänistä (ja ne äänet koostuivat röörijengistä ja tytöistä, ei mitenkään yllättävää). Lopulta päädyttiin kuitenkin kahteen eri paitaan, koska suunnilleen 20 ihmistä vain kieltäytyi hyväksymästä sitä ärsyttävää Simpson-paitaa.
Yksi vaihtoehto oli luokkalaiseni neiti ST:n piirtämä kuva. Se sai muutaman äänen: kaikki neiti ST:n kaverit äänestivät tätä vaihtoehtoa. Lopulta minä päädyin sitten äänestämään (estääkseni neiti ST:n piirrosta voittamasta) neiti AK:n kannattamaa ehdotusta paidasta, jossa lukee "Minulla voisi olla jo ammatti" / "Wasted abilities" yhdistettynä pienellä ukkelilla, tyyliin Ramirentin hyypiö. Kai tuohonkin pitäisi olla tyytyväinen. *huokaus*
NN ärsyttää minua taas. Johtuu varmaan aika suurelta osin siitä, että olen viime aikoina sattunut hänen läheisyyteensä vain ja ainoastaan silloin, kun hänellä on ollut se hänen dille-vaihteensa päällä. Hän lintsasi lakitiedon tunnilta voidakseen pelata korttia oppilaskunnan huoneessa. Minä tein viereisessä pöydässä biologian tehtäviä, joten pääsin seuraamaan NN:n ärsyttävimpiä piirteitä ihan lähituntumasta. He pelasivat "fuskua". Ja NN oli ilmeisesti aika hyvä siinä – ainakin aluksi – koska hän fuskasi välillä vähän liikaakin. Muut valittivat hänelle, että hänen ei saa katsoa jotain ja jotain kortteja, mutta NN totesi siihen vain, että jos pelin nimi on fusku, niin mitä sen pelaajilta muka voi vaatia.
NN:n lintsasi myös äidinkielentunnilta (pelatakseen kaksi tuntia fuskua yhteen putkeen, oletettavasti), jos hän siis ei ole vaihtanut ryhmää. Eli toisaalta liikaa NN:ää ja toisaalta liian vähän. Ja se ärsyttää. Minua ärsyttää, että joudun olemaan jossain tunnilla, missä NN:nkin kuuluisi olla, mutta josta hän lintsaa joidenkin muiden ihmisten takia. Sitten käy niin, että kun Amia ärsyyntyy liikaa, hän kääntää päälle oman anti-dille -vaihteensa, joka on käytännössä hyvin ignooraamis-painotteinen.
Selkeästi minun arvostamani asiat huomaa myös siitä, miten toimin, kun olen johonkin henkilöön tuskastuneen ärsyyntynyt: minä en huomio häntä. En siis yhtään. Minä en katso häneen yhtään, en, vaikka hän olisi ainoa liikkuva henkilö näköpiirissä. Joo, melkein pystyn jo kuulemaan "voi miten tyhmää ja lapsellista!" –ajatukset, mutta tämä on minun tapani olla hyväksymättä kaikkea IRL. Tietysti reagoin, jos on pakko, mutta kaiken ylimääräisen karsin pois. Jos ajattelen jostain henkilöstä negatiivisesti, minä en osoita mitään negatiivisia eleitä tätä henkilöä kohtaan, vaan minä kytken ignooraamis-vaihteen päälle. Jos sitten vihaan jotain ihmistä, en kohtele häntä mitenkään huonosti, häntä ei vain ole minulle olemassa lainkaan. Niin kuin minun isäni esimerkiksi. Minä en katso häneen, minä en puhu hänelle, minä olen kuin en kuulisikaan, kun hän puhuu, hän ei ole olemassa minulle lainkaan.
En usko, että kovin monet ihmiset huomaavat tätä pientä muutosta. Minulle se on kuitenkin merkityksellinen asia. Okei, joskus kolistelen ovien kanssa koulussakin hiukan enemmän kuin olisi tarpeellista (en silti paisko niitä kuten kotona), mutta muuten minun kiukkuisuuttani on vaikea huomata, koska se suuntautuu yleensä vain joihinkin tiettyihin ihmisiin. Ja tänään ne ihmiset olivat Jumpula ja NN. Okei, ei se ole Jumpulan vika, että hän on kuin Orlando Bloom junior ja koulun suosituin poika, mutta se ärsyttää minua silti.
Soittotunti meni huonosti. En ole ehtinyt harjoittelemaan ja minä olin ihan hakoteillä vanhankin biisin suhteen, kun olisi pitänyt keskittyä enemmän kuin energiavarat sallivat. Minun kyntenikin ovat taas ihan minilyhyet, kun vaikka minun piti leikata niitä vain vähän, niistä tulikin lyhyemmät mitä ajattelin. Ärsyttää.
Ja lisäksi heräsin viideltä aamulla painajaiseen. Se oli ainakin erilainen painajainen kuin koskaan ennen. Se alkoi siitä, että olin koulun käytävällä ja totesin Nanille, että pari kikattelevaa tyttöä ärsyttivät minua. Nan sitten sanoi niille tytöille, mitä minä olin sanonut ja kuten arvata saattaa, he eivät järin ilahtuneet siitä, vaan mulkoilivat minua häijysti.
Sitten yhtäkkiä toinen niistä tytöistä olikin joku muu. Minä en muista lainkaan, kuka se oli, mutta se oli joku minun tuttuni (netti- tai IRL-) ja minä riitelin hänen kanssaan. Meillä oli jonkin sortin väittely ja vaikka minua väsytti se kinaaminen, minä en suostunut antamaan periksi, koska minun mielestäni minä olin oikeassa ja minulla oli hyvä pointti. Sitten se tuttuni käveli tiehensä ja minun äitini tuli sanomaan, että minkä takia minun piti olla niin lapsellisen itsepäinen joka asiassa.
Ajattelin sitten, että parempi mennä selvittämään asia että se ei jää painamaan. Törmäsin tähän tuttuuni eteisessä (jossain vaiheessa olimme pompanneet takaisin minun kotiini) ja hänellä oli kädessään muovipussi ja melko ohutta oranssinpunaista nylon-köyttä. Hän näytti häijyltä ja sanoi, että oli liian myöhäistä selvittää asioita. Liian myöhäistä tehdä mitään. Hän sanoi tappavansa itsensä.
Minä purskahdin itkuun ja sanoin, ettei hän saisi tehdä sitä. Hän sanoi minulle, että se oli hänen oma asiansa. Hänen oma päätöksensä, johon minä en voisi vaikuttaa. Enää. Sitten itkin hänelle, että hän aikoi tehdä sen vain siksi, että minä en ikinä voisi antaa itselleni anteeksi. Se tuttuni oli hetken hiljaa ja hänen kasvonsa olivat kylmät. Sitten hän sanoi: "Ehkä" ilmeenkään värähtämättä ja lähti ulos.
Tuossa vaiheessa hän oli muuttunut minun isoveljekseni. Juoksin keittiöön ja menin sanomaan äidille, että veljeni yrittää tappaa itsensä. Äiti istui keittiön pöydän ääressä ja joi tyynesti kahvia. Hän sanoi sitten hyvin rauhallisesti, että niin näköjään; veljeni oli hirttämässä itseään ulos meidän keittiön ikkunan eteen. Oletin, että äitini juoksisi ulos hakemaan veljeni sisään, mutta hän vain joi lisää kahvia. Sitten hän alkoi selittää, miten veljeni hirtti itseään (minä en itse nähnyt sitä): "Nyt se tunkee muovipussin päähänsä. Nyt naru ei ollut tarpeeksi kireällä, sen pitää kiristää sitä..."
Minä olin ihan suunniltani ja olin jo ryntäämässä ulos repimään veljeäni alas, kun isäni tuli ja hänen mukanaan tuli koirakin. Minä vedin tuoleja suojakseni ja peräännyin keittiön nurkkaan. Isäni katsoi keittiön ikkunasta että "kappas, tuolla se kiikkuu, jos menisi ottamaan sen alas ja antaisi sen leikkiä koiran kanssa vähän, kun se tykkää siitä, kun koira nuolee sen naamaa". Sitten isäni jäi kuitenkin pohtimaan, mitkä sukat hän laittaisi jalkaan. Aikaa vain kului ja kului ja kului, enkä minä päässyt liikkumaan, enkä auttamaan veljeäni. Sitten minä yhtäkkiä heräsin ja olin ihan suunniltani vielä herättyänikin.
On paljon sellaista, mitä tekisi nyt mieli selittää, mutta ei ole aikaa. Pitää tehdä vielä paljon, laskea lähemmäs 50 fysiikanlaskua. Pakko yrittää, pakko onnistua. Väsyttää, kun yöllä sai nukuttua vain reilut kolme tuntia. Joo. Ei ole taaskaan ainakaan liian ruusuilla tanssimista.