Viikon lainauksia

Hoitaja Netta: ”Odée, sinäkö halusit sanoa jotain Amian piirtämästä kuvasta?”
Odée: ”Joo. Minusta se poika näyttää tosi yksinäiseltä ja tekisi mieli hypätä kuvaan ja mennä leikkimään sen kanssa.”
Hoitaja Netta: ”Amia, mitä sinä ajattelet että tapahtuisi, jos Odée hyppäisi kuvaan?”
Amia: ”Varmaan se poika olisi vähemmän yksinäinen.”

***

Lääkäri: ”Joo, mä laitan tän sun sairausloman jatkumaan syyskuun loppuun asti, niin silloin arvioidaan uudestaan että laitetaanko vielä esimerkiksi koko syyslukukausi.”

***

Lääkäri: ”Voisitko sinä, Amia, kuvitella pystyä tekemään sellaisen sopimuksen, että sinä aikana, kun olet täällä hoidossa, et yrittäisi itsemurhaa, etkä vahingoittaisi itseäsi?”
Amia: ”Kyllä mä varmaan pystyisin, jos mä haluaisin, mutta mä en oo oikein varma haluanko mä.”

***

Amia: ”Äiti älä jaksa koko ajan valittaa! En mä vain jaksa! Mulla on niin väsy!”
Äiti: ”On mullakin väsy, mutta silti mun on pitänyt koko päivän tehdä jotain.”
Amia: ”Niin mutta sä et oo yhtä väsynyt kun minä!”
Äiti: ”Miten niin en?”
Amia: ”No, onko sulla lääkäriltä saama työkyvyttömyystodistus?”
Äiti: ”Ei, mutta kyllä mä varmaan voisin helposti saada sellasen jos menisin pyytämään.”

***

Äiti: ”Hei Amia, mitä jos sä et menisikään osastolle ensi viikolla sinä yhtenä päivänä? Pitäisit vähän lomaa ja rentoutuisit, kun meidän suunnitelmat menee niin, että mitenkään en pysty kuljettamaan kumpaankaan suuntaan?”

***

Liian väsynyt olo. Huomenna on sinfonia. Tänään oli raskas päivä, olin lääkärin tentattavana. Ja lisäksi äiti painostaa minua kotona. Koska siis onhan ihan luonnollista vaatia, että jos hän kerran jaksaa tehdä jotain, niin sitten minäkin jaksan. Että pitää vain ”ottaa itseään niskasta kiinni”, eikä laiskotella.

Uusvanha mies ärsyttää osastolla. Hänen mielestään syntymäajan mukaan määräytyvät horoskoopit pitävät paikkansa, kaikki väkivaltaisuus (jota esiintyy vain nuorilla ihmisillä, ei vanhoilla), johtuu siitä, että he pelaavat tietokonepelejä ja katsovat väkivaltaisia elokuvia. Myöskin kauhuleffojen katsojan hänen mukaansa haluaisivat, että ne kauhuleffassa tapahtuvat asiat tapahtuisivat myös oikeassa elämässä. Ja maailman ainoat hyvät elokuvat ovat Uuno Turhapuro –elokuvat ja Jäniksen vuosi. Uudet elokuvat ovat kuraa. Kaikki paitsi iskelmä tai iskelmä/poppi on kuraa – kaikki metallibiisitkin kuulostavat kaikki ihan samanlaisilta, eikä sitä musiikkia edes kuule kun kerran siinä on ”liikaa mökää päällä”.

Nuoret vandaalit tappavat joukoittain vanhoja ihmisiä vähän kuin harrastuksen vuoksi vain, koska he haluavat omaan elämäänsä peleissä ja leffoissa esiintyvää ”äksöniä”. Vaikka minä huomautin, että on kyllä enemmänkin poikkeus kuin sääntö, että vanhuksia tapetaan sattumanvaraisesti kaduilla, mutta hän teilasi koko sanomani sanomalla pelkästään: ”Ei tarvita kuin yksi poikkeus osumaan kohdalle.”

Ja voi sikainfluenssaa! Voi sinä Amia, ajattele nyt, nuo tyypit ovat oikeassa, kun hysterisoivat tuollaisesta! Minä muistan, miten vuonna kuuskytjotainjotain oli yksi epidemia, joka kaatoi paljon ihmisiä, multakin meni monta tuttua... Jne jne.

Ja sitten hän vielä haki minut keittiöstä keskeyttäen pasianssi-pelini, vain näyttääkseen kannettavalta tietokoneeltaan, miten hänellä on skannattuja nuotteja siellä kuvina ja että hän on tehnyt luettelon Excellillä siitä, mistä mikäkin biisi löytyy ja että hänellä on oikein valokuviakin tietokoneella ja että ne valokuvat ovat nykyään niin tarkkoja – et Amia varmaan osaa arvatakaan, mutta katso kun minä näytän – että niitä voi zoomata ja ne näkyvät silti suhteellisen selkeinä! Katso nyt! Nyt suurennos on 100%! Nyt se on 200%! Eikö olekin ihmeellistä! Ennemmin kuvia ei voinut paperiversiona suurentaa lainkaan.

Ja tässä tietokoneessa on niinjaniinmonta gigaa, on se ihmeellistä, enkä minä saa tätä konetta edes täyteen. Ja sitten mä näytän sulle vielä näitä valokuvia vähän lisää. Tää on mun mökiltä. Tääkin on mun mökiltä. Ja tää, tuossa mä kattelen yleensä ulos. Ja tässäkin on näkymä samasta ikkunasta. Nyt lintulaudalla on lintu. Nyt lintulaudalla on orava. Nyt lintulaudalla on taas lintu.

Siis OIKEASTI!!! Nousin sitten yhden vaiheen lopussa seisomaan, jotta hän ei enää keksisi mitään uutta näytettävää. Se näyttäminen ja asioiden ”opettaminen” minulle kesti kyllä tuollaisenakin varmaan jotain puoli tuntia. Yritän toki tulla toimeen, mutta se mies vain ärsyttää minua ihan järjettömästi.

Kerran kuulin ovenraosta, miten hän kysyi yhdeltä hoitajalta kysymyksen. Se kysymys paljasti, että tällä uusvanhalla miehellä on vaikeuksia luottaa ihmisiin. Täytyy sanoa, että en yhtään ihmettele miksi. Jos hän käyttäytyy tuolla lailla kaikkia kohtaan, niin ei yhtään mikään ihme, jos joku joskus ärsyyntyy ja heittää jotain ilkeää takaisin tai vastaavaa. Ei sillä, että se olisi siltikään hyväksyttävää, mutta voisi tuokin tyyppi vähän ajatella!

Ei edes kysynyt minulta mitään, kun haki minut katsomaan kannettavaansa. Kesken pelin vain pelmahti keittiöön ja sanoi, että tule nyt, minä näytän sinulle. Ei kysynyt, että haluatko nähdä, ei kysynyt, että onko nyt hyvä hetki. Ei. Pelkästään ”tule”.

Ja minä kun en kykene sanomaan vastaan, niin joudun kuuntelemaan loputtomiin tylsää ja ärsyttävää höpinää jostain aiheesta, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Pedrokin höpöttää paljon, mutta hän ei koskaan käyttäydy niin ”omistavasti” kuin tämä uusvanha mies. Hän puhuu enemmän tai vähemmän kaikille yhtä aikaa, tai jos puhuukin vain yhdelle, niin puhuu korkeintaan hetken, ei pidä puolentunnin yksinpuhelua sillä aikaa kun toinen tuijottaa vastakkaiseen suuntaan ja odottaa jo melkein sitä, että korvat alkavat vuotaa verta liiallisesta moskan kuuntelemisesta.

Olen tullut läheisemmäksi Odéen kanssa. Sen lainauksissakin olevan kuvataideterapian jälkeen hän on puhunut minulle oikeastaan ensimmäisiä kertoja. Ja minä olen puhunut takaisin ja nyt välit on ihan okei. Tulen kaikkien kanssa osastolla toimeen. Paitsi että en sitä uusvanhaa miestä siedä, mutta sillä ei liene mitään väliä, koska hän ei ilmeisestikään hoksaa sitä yhtään. Olen ryhtynyt välttelemään olohuonetta silloin, kun ei ole mitään ohjattua toimintaa, koska se tarkoittaa melkein poikkeuksetta sitä, että se uusvanha mies istuu siellä soittamassa kitaraa. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että jos menisin sisään huoneeseen, hän alkaisi selittää jotain iänikuista juttuaan, tai käskisi minun soittaa jonkun iskelmäkappaleen, jotta hän voisi säestää sitä. Tuskaa.

Olen kyllä jo sanonut, että soitan klassista pianoa, en säestä yksirivisiä melodioita prima vista. Tämä on aina vain huitaistu syrjään. Ja kun tänään sanoin, että pidä oikeastaan yhtään iskelmistä, niin uusvanha mies sanoi siihen vain: ”Eivät nämä varsinaisesti olekaan iskelmiä.” Joo, ei varmaan, joo. Kari Tapio ei laulakaan iskelmää, 50-luvun suomenkielisistä hittibiiseistä nyt sitten puhumattakaan. Miten minun poittini eivät mene perille. En halua soittaa. Piste. En halua kuullakaan iskelmiä. Piste. En halua myöskään saada pakkopuolituntista yksinpuhelun kuuntelemista niistä ”monimutkaisista” asioista, jotka ovat minulle itsestäänselvyys. Haluan, että mielipiteitäni ja pointtejani arvostetaan ja mietitään, ei huitaista vain syrjään sanomalla: ”Eivät nämä olekaan varsinaisesti iskelmiä” tai ”Vain yhden poikkeuksen täytyy osua kohdalle”.

Ja tämän päivän keskustelun aihe oli elokuvat. Elokuvat. E – L – O – K – U – V – A – T. Silti siinä vaiheessa, kun sain lopulta tarpeekseni, se uusvanha mies selitti Ruotsin sosiaalipolitiikasta. Ottaa niin paljon päähän, että ihan pakko valittaa. En voi käsittää, miten joku voi olla niin ajattelematon ja ymmärtämätön.

Ja huomenna sinfonia. Tänään kauhea väsy, kuten viikon jokaisena muunakin päivänä. Hain tiistaina yliopistohin. Jee. Nyt voi sitten mennä kesäkuussa tarkastamaan, millaista siellä on, jos jaksaa. Äiti jaksaa jankuttaa siitä ja kaikesta. Minusta hän on aika törkeä. Minusta hän vain stressaa ja syyllistää minua jatkuvasti ihan kaikesta. Etenkin rotista. Rotat ovat hänen suosikki valitusaiheensa. Yksi niistä harvoista asioista, joka tuo minulle iloa, on juuri se sama asia, josta äiti valittaa joka päivä.

Vierastunne on alkanut hieman palata. Tuskallista. En tiedä, olenko sanonut tämän jo, mutta veikkaisin tuon vierastunteen olevan se tunne, kun olisi muuten ahdistunut, mutta lääkkeet vain estävät sen, jolloin tulee epämiellyttävä vierastunne, joka on tavallaan kuin ahdistusta – mutta vain ilman ahdistusta! Muuta vaikutusta en ole lääkkeillä huomannut. Eikä muutosta mielialassa ja jaksamisessa ole. Paitsi jaksamisessa ehkä negatiivisempaan päin. Tai sitten voi olla, että sekin on vain pysynyt samana, mutta kuvittelen pelkästään sen pahentuneen, koska jokainen päivä tuntuu aina maailman rasittavimmalta päivältä, mitä voi ikinä olla, kun taas edellinen päivä tuntuu silloin paljon kevyemmältä jo, koska sitä ei tarvitse enää koskaan kärsiä uudestaan.

Kurkku on ollut kipeä melkein koko viikon. Lähinnä vain oikealta puolelta, mikä on omituista. Se ei tee oloa yhtään paremmaksi. Ja huomenna sinfonia. Edelleen.