Olen surullinen. Jaska on palannut, tuli takaisin jo kolme päivää sitten, mutta en ole nähnyt häntä vielä. Eilen oli iso näyttely, joten heräsin viideltä aamulla ehtiäkseni junaan ja tulin takaisin kahdeksalta illalla. Olin yksin, kaikkien niiden pitkien tuntien aikana olin vain hiljaa siellä tuhansien ihmisten keskellä, ja ainoa asia, jonka sanoin ääneen, oli se, kun kysyin infopisteen naiselta, missä sitä hattaraa myydään.

En osaa integroitua näihin lemmikkipiireihin ja lisäksi pikkuinen rottapojuni ei saanut niin hyviä arvosteluja. Olen ollut paljon tekemisissä rottien kanssa, mutta en vain näe niissä niitä eroja ja vikoja, joita muut näkevät. Sen näin, että se pojuni on ikäisekseen pienehkö, mutta ei tullut mieleenkään, että sen kihara turkki voisi olla väärällä tavalla kihara. Vaikka olin valmistautunut tuohon, koska ne arvostelut ovat aina kauheita, niin otin sen aika raskaasti.

Raskaasti otin myös sen, että Jaska ei tullut. Vielä näyttelyä edeltävänä päivänä hän oli puhunut, että ehkä tulee, mutta sitten jätti tulematta. Näyttelyn aikana hän ylipuhui minut asentamaan Skypen puhelimeeni ja yritti suostutella minua näyttämään hänelle videokuvaa paikanpäältä. Sanoin vain, että jos kiinnostaa niin paljon nähdä, niin ehkä olisi kannattanut tulla paikalle. Olen ollut... Mikä se onkaan suomeksi... Snide? Piikittelen Jaskaa aina silloin tällöin sanomalla jotain tuollaista. Tänään hän valitti siitä, että oli jumissa isänsä luona, koska hänen isänsä halusi vahata Jaskan auton. Jaska sanoi minulle, että ei vain saanut sanottua, että ei halua autoaan vahattavan, joten minä totesin sitten taas jotain, että jos pitää sanoa jotain, pitää puoliaan, se on vain tehtävä, ei se siitä helpommaksi tule. Ja sitten kommentoin, että onko se nyt niin kauheaa, valittamisen arvoista, että itse istuu autossaan näpyttelemässä kännykkäänsä kun joku muu vahaa autoa.

Tiedän, että pitäisi olla asiallinen, en edes oikein tiedä, mistä olen niin vihainen, mitä edes toivoisin Jaskan sanovan. Kai toivoisin hänen vain pyytävän anteeksi, vielä kerran, sitä, että on pettänyt luottamukseni. Näyttelyjutun kanssakin hän vain jahkaili ja jahkaili ja minä typerys en voinut olla toivomatta, että hän tulisi, että minun ei tarvitsisi olla siellä niitä kaikkia tunteja ihan yksin. Jaska sanoi sitten, että miksi käyttäydyn niin tylysti, kun hän ei vain päässyt tulemaan, koska hänellä ei ollut varaa. Ladoin faktat pöytään ja sanoin, että tiesit tästä näyttelystä jo 3-4 kuukautta etukäteen, ja tarkalleen sen, mitä se maksaisi. Hän kävi Thaimaassakin siinä välissä, ja maksoi minulle takaisin velkansa palattuaan, joten eikö se sitten ole enemmänkin priorisointikysymys, kun ei ollut järjestänyt asioitaan niin, että olisi päässyt näyttelyyn katsomaan elukoita ja - mikä minulle olisi merkinnyt enemmän kuin mikään - minun tuekseni vaikeaan paikkaan.

Tuntuu, että pitäisi viedä muitakin rottia arvosteltavaksi, jotta tietäisin yhtään, mitä tehdä jalostussuunnitelmani kanssa. Jos tuo jalostusurokseksi suunnittelemani rotta on ihan sikaruma, niin onko fiksua käyttää sitä? Näyttelyihin on vain todella vaikea päästä, jos ei omista omaa autoa. Seuraava näyttely olisi kahden viikon päästä, jopa paikkakunnalla, jossa on juna-asema. Ikävä kyllä näyttelypaikka on 16 kilometrin päässä siitä asemasta, joten se on yhtä tyhjän kanssa. Mietin käyttäväni tämän pojun siskoa sittenkin jalostukseen, koska se on kai ihan kohtuullisen kokoinen ja terve ja sen luonnekin on kehittynyt paljon parempaan suuntaan. Mutta en tiedä, onko sekään tarpeeksi hyvä. Ja vaikka olisikin, minulla ei ole sille urosta, pitäisi ottaa taas yhteyttä siihen kasvattajatuttuuni, ja pyytää palvelusta ja urosta lainaan.

Tajusin vasta eilen, että se pieni alue siitä kolmannesta pääsykoekirjasta onkin yli sadan sivun köntti. Tuntuu, että yritän todella paljon, kaiken suhteen: pianon, rottien, yliopistoon hakemisen, mutta että mistään niistä ei vain tule mitään. Ja Jaska on kotona ja haluaisin nähdä hänet, mutta olen vain niin kyllästynyt olemaan pettynyt häneen. Olen niin kyllästynyt siihen, että se olen aina minä, joka ottaa yhteyttä ja kyselee miten menee. Tuntuu, että minä olen se, joka tarvitsee häntä, ja että hän ei tarvitse minua.

Tai siis, hän lähti matkalle ilman minua, veljensä kanssa. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa matkustaa, joten menen yksin Lontooseen. En voi ylipäätään tehdä mitään veljeni kanssa, en ole edes nähnyt häntä joulun jälkeen ja vaikka näkisinkin, niin en voi käydä edes kunnollista keskustelua hänen kanssaan, koska hän ei osaa. On välillä vain niin todella hankalaa, kun ainoa sisarus on sairas. Jaska kiroaa sisaruksiaan aina välillä, mutta on silti tekemisissä heidän kanssaan. Ja nytkin hän oli vanhempiensa luona, ja he soittelivat hänelle videopuheluita Thaimaahan. Kun minä olen menossa ulkomaille, äitini varmistaa, mitkä päivät olen poissa, jotta hän osaa olla soittamatta silloin, jotta puhelu ei tulisi niin kalliiksi.

Ja hän voi mennä käymään kotona, ihan tuosta vain, lainata äitinsä autoa, jos on tarpeen, tai yhdessä vanhempiensa kanssa hoitaa kuntoon hänen omaa autoaan (joka on by the way ostettu opintolainalla...), mutta minä joudun vain selviämään yksin. Joudun menemään näyttelyihin yksin, tuntuu, että joudun suunnilleen anelemaan jotakuta tutuistani tekemään suuren palveluksen, kun hammaslääkäri vaatii saattajan lähtiessäni, koska se esilääkitys saa pään sen verran sekaisin. Ja hoidan kaiken yksin, itse, olen täysin vastuussa kaikesta, mitä teen. On vaikeaa lähteä edes Lontooseen viikoksi, koska edessä on vielä se osa, kun minun täytyy löytää joku, joka kävisi tsekkaamassa, että niillä on kaikki hyvin ja antamassa ruokaa. Luulisi, että sellainen olisi helppo löytää, mutta minulla ei ole edes ketään etäisesti tuttua, jonka voisin nakittaa hommaan.

Olen vain niin surullinen. Puran sitä Jaskaan, enkä toisaalta edes halua lopettaa, koska minusta tuntuu, että en ole tehnyt vielä tarpeeksi, että olisimme tasoissa. Että hän ei vain tajua, miten pahasti on minua satuttanut, eikä tajua, milloin todella tarvitsen häntä, saati sitten että tukisi minua silloin kun vain hajoan, suorastaan pirstaloidun. Pitäisi kai sanoa hänelle suoraan, mutta olen vain vihainen, koska tuntuu, että hän ei vain välitä, eikä siksi tajua, koska ei vain viitsi vaivautua ajattelemaan jotain asiaa, jolla ei ole hänelle niin minkäänlaista merkitystä.

Pitäisi mennä taas nukkumaan. Tunnen oloni kaikin puolin epäonnistuneeksi. Jaskalla ja näillä muilla ihmisillä on joitain ongelmia, joita he pystyvät nimeämään, joitain, jotka selittävät, miksi he ovat tässä ja nyt. Minä en tiedä. Se terapeuttinikin sanoi, että selkeästi tulevaisuuden suunnittelu, välietappien asettaminen ja niistä kiinnipitäminen eivät ole minulle ongelma. Suurin osa muista masentuneista ei pysty siihen niin hyvin. Tuostakin tajuamisesta tuli vain turhautunut olo, kun tuntuu, että minussa on vain jotain vikaa, jotain pysyvää vikaa, surullisuutta, jota ei vain pysty korjaamaan. Muilla on takana huonoja suhteita, pettämistä, väkivaltaa, huonoja arvosanoja, jne. Minä olen vain heidän joukossaan joku kummajainen, jolla on hyvä päättötodistus ja siten mahdollisuus päästä yliopistoon. Minulla on kiva kämppä, en ole kertaakaan jättänyt maksamatta vuokraa, tai maksanut sitä edes myöhässä. Olen se, jolla on suunnitelmia, joka näyttää toimivan ihan kuten kaikki "normaalit" ihmisetkin.

Odotan vain kotona, päätän leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa poikaystävälleni, jotta hän tulisi luokseni ja sanoisi, että halusin vain nähdä, kun oli niin ikävä, älä sulje minua ulos elämästäsi, haluan olla tukena, sinulla on minut, oikeasti välitän sinusta. Mutta tuo toive on samanlainen kuin kaikki muut toiveet aikaisemmin. Ensin Tiedät-kai-kuka, sitten NN, sitten Thomas... Suuret massiiviset ihastukseni, jotka sijoitin haaveisiini, unelmakuviin täydellisistä hetkistä, joita ei koskaan ollut tulossa.

Pitäisi joko lukea pääsykoekirjaa tai nukkua. Itkettää vain kaikki, kun mikään ei suju, miten en voi edes rotta-asioissa osata mitään ja miten rakkaat lemmikkini ovat rumia, vääränlaisia, viallisia. Elämä tuntuu kokonaisuudessaan vain niin kovin tyhjältä ja merkityksettömältä tänään.