Tämä on liikaa, tämä on liikaa, tämä on ihan liikaa!

Kai nyt täytyy myöntää, että kyllä ne entisetkin lääkkeet vaikuttivat minuun jollain lailla. Tai siis ainakin sen perusteella, että nyt kun olen ”välivaiheessa”, eli vaiheessa, kun vanha lääke on jo lopettanut vaikuttamisen, mutta uusi ei vielä aloittanut vaikutustaan, niin olo on järjettömän kamala.

Olen ihan hermoraunio. Olen kauhean ärsyyntynyt taas, apaattinen, enkä koe kiinnostusta tehdä mitään, olen kauhean uupunut pienenkin liikkumisen jälkeen, nukun huonosti: saan kyllä unta, mutta herään keskellä yötä moneksi tunniksi, lisäksi on ahdistus, joka on kauhean voimakasta. Mutta sitä outoa vierastunnetta ei ole ollut kertaakaan. Veikkaan, että se vierastunne oli sellainen, että kun minua olisi ahdistanut, mutta lääkkeet poistivat ahdistuneisuuden, läpi pääsi vain se epämiellyttävä tunne.

Sain aika pahan ahdistuskohtauksen tänään, hetki sitten. Olin ensiksi kauhean ärtynyt, huusin oikein lujaa ja rumasti ja teki mieli rikkoa tavaroita. Rotat ovat järsineet reikiä molempiin juomapulloihinsa, joten nyt ne eivät toimi. Laitoin ilmastointiteippiä toiseen, mutta vaikka illalla pullo oli ihan täynnä, se oli aamulla jo ihan tyhjä. Nyt sitten laitoin lisää ilmastointiteippiä ja aion täyttää pullon uudestaan.

Ja silloin minä näin sen. Valtava musta hämähäkki keittiön pesualtaassa. Se oli kauheaa. Olen vieläkin ihan kananlihalla, kun muistelen sitä. Yritin keksiä jonkun keinon saada se tapettua. Minua ahdisti ihan kauheasti ja liihottelin ympäri taloa. Lopulta hain pesuhuoneesta sen jutun, millä pyyhitään lattialta suihkun jälkeen enimmät vedet. Mikähän ihme senkin nimi on...

No, joka tapauksessa, menin sen kanssa keittiöön ja tähtäsin oikein tarkasti ja tarpeeksi kaukaa. Tähtäsin samalla lailla kuin osastolla koronassa. Ja osuin. Suoraan hämähäkkiin niin että se kuoli ihan varmasti ja litsaantui ja hajosi muutamaan osaankin. Olisin varmaan kuollut pelosta, jos en olisi osunut ja jos hämähäkki olisi liikkunut. Olin kuitenkin yhä ahdistunut. Avasin hanan, jotta kaikki hämähäkin jäänteet menisivät veden mukana pitkälle viemäriin. Pudotin sen lattiakuivaimen keittiön lattialle ja juoksin olohuoneeseen.

En saanut henkeä. Hyperventiloin, mutta en saanut vieläkään henkeä. Aloin yskiä hallitsemattomasti, koska tuntui siltä, että tukehdun tai että vähintäänkin oksentaisin hetkenä minä hyvänsä. Yskin ja hyperventiloin, ja lopulta kohtaus meni ohi.

Minulla on kauhea olo. Olo on ihan sekainen ja tuntuu taas entistä voimakkaammin siltä, että sekoan hetkenä minä hyvänsä. Rotat ovat yliaktiivisia jostain syystä, eikä minun energiani riitä niiden vahtimiseen ja aktivoimiseen. En tiedä miksi ne ovat näin oudosti yliaktiivisia. Olen hermoraunio. Osastollakin on paljon vaikeampaa. Paljon ahdistavampaa.

Torstaina meille tuli vierailemaan sinne yksi vanhempi psykologi, jonka tarkoitus oli vetää keskusteluryhmää. Minä en pitänyt siitä miehestä. Oli vaikea uskoa, että hän oli ollut jo yli neljäkymmentä vuotta alalla, koska hän vaikutti ihan ammattitaidottomalta. Tähän mennessä keskusteluryhmissä on keskusteltu kaikenlaisesta yleismaailmallisesta, eikä henkilökohtaiselle tasolle olla oikein menty.

Mutta tämä mies sitten veti heti aiheeksi masennuksen. Sitten hän alkoi kysellä järjestyksessä sitä, että minkä takia kukin meistä oli siellä osastolla. Hän antoi aluksi mahdollisuuden kertoa vapaaehtoisesti, kysyi, että onko joku meistä siellä masennuksen takia. Syvä hiljaisuus. Sitten hän kysyi toiselta minunnimiseltä tytöltä. Hän vastasi, että masennuksen takia. Sen jälkeen se psykologi kysyi taas, että onko joku muu siellä masennuksen takia. Syvä hiljaisuus. Sitten hän kysyi herra Alfilta. Alf sanoi, että hän on siellä masennuksen, ahdistuksen ja pakko-oireiden takia. Siinä vaiheessa minä nousin mitään sanomatta ylös ja kävelin ulos ovesta.

Olin vihainen ja ahdistunut: ihan käsittämättömän typerää ahdistella potilaita tuollaisella äärettömän henkilökohtaisella aiheella jossain yleisessä keskusteluryhmässä, etenkin, kun ahdistelija oli vielä kaikille ihan vieras ihminen. Äärettömän ammattitaidotonta minusta. Menin sitten harjoittelemaan koronaa. Pelasin elämäni ensimmäisen koronapelin... Torstaina? Luultavasti. Ja se oli herra Alfin kanssa, koska se Janne-hoitaja ylipuhui hänet ehdottamaan, että me pelattaisiin jotain yhdessä. Sitten me pelattiin koronaa (Alf voitti ylivoimaisesti) ja sitten yhtä toista peliä, jota en myöskään ollut koskaan pelannut ennen. Sitä peliä, missä on viisi noppaa ja niitä heitetään. Hävisin senkin.  Mutta kuitenkin, sen jälkeen olen harjoitellut koronaa ja pelannutkin Tsärstinin ja Uusvanhan miehen kanssa.

Tuo Uusvanha mies on yksi tyyppi, joka tuli sinne ehkä vähän reilu viikko sitten. Hän on vanha, mutta hän on samalla uusi. Kun selitin äidille jostain, mitä hän oli tehnyt, käytin nimitystä: ”Se uusi vanha mies.” Siitä sitten muodostui lopulta ”Uusvanha mies”.

Oltiin retkelläkin jossain pienessä paikallisessa laskettelupaikassa. Paikka oli luonnollisesti kiinni, mikä oli meidän tarkoituksemmekin, joten kiipesimme laskettelurinteiden huipulle ja siellä olevaan näkötorniin. Näkymät olivat mahtavat. Kiipeäminen sinne oli tosin aika raskasta. Tai ei siis aika raskasta, vaan tosi, tosi raskasta. Sen rinteen jyrkkyys (tai täsmällisesti ottaen siitä kohtaa oltaisiin menty talvella hiihtohissillä ylös) oli sellaiset 45 astetta ja sitä kesti sellaiset kolmesataa metriä. Huh. Ihan järjettömän raskasta, mietin ylöspäin kavutessani, että minussa heräsi ihan uudet sympatiat Frodoa ja Samia kohtaan, kun nämä kipusivat Tuomiovuoren rinteitä ylös.

Mutta näkymät olivat tosiaan hienot joka suuntaan. Ikävä kyllä minulla ei ollut kameraa mukana, mutta otin kännykällä muutamia kuvia. Ne eivät tee lainkaan oikeutta niille näkymille sieltä, vaan ovat äärettömän vaisu haamu niistä, mutta tulipahan otettua joku konkreettinen muisto itselle.

Retken jälkeen mentiin takaisin osastolle ja norkoiltiin siellä muutama tunti. Minun piti kävellä asemalle ja mennä junalla kotiin, koska muu perhe lähti jo perjantaina aamulla mökille. Oli ihan tipalla ettenkö olisi ehtinyt. Kun pääsin asemalle muutamaa minuuttia ennen kuin juna lähti, olin ihan hikimärkä. Aurinko oli paistanut ja minun oli pitänyt kiirehtiä ja minulla oli päälläni toppatakki ja villakaulahuivi. Olin ihan puhki.

Kun jäin pois asemallani, huomasin, että samassa vaunussa oli ollut neiti JT, se tyttö lukiosta, joka meni vuodenvaihteessa naimisiin (19-vuotiaana). Hän oli siellä aviomiehensä kanssa. Hän sanoi hei. Se on se outo laki, että kukaan ei koskaan sanonut minulle hei silloin, kun oltiin samassa koulussa, mutta nyt jos törmään heihin jossain, niin sitten he kyllä sanovat.

Minua ärsytti. Olisi tehnyt mieli valittaa neiti JT:lle, että kyllä hän nyt sanoo hei, mutta ei sanonut koskaan silloin kun sillä olisi oikeasti ollut jotain väliä. Hän oli vain niitä, jotka katsoivat poispäin. Sanoa, että toivottavasti hän on nyt tyytyväinen elämäänsä ja tekemiinsä päätöksiin: minä puolestani olin tulossa psykiatriselta osastolta. Siinä minun elämäni, koska kukaan koulussa ei välittänyt, kukaan missään ei välittänyt, vaan olin aina yksin ja minun piti selvitä kaikista hankaluuksista yksin. Ihan vain siksi, että muut eivät viitsineet tehdä mitään. Olisiko se ollut niin ylivoimaista sanoa ”hei” käytävällä? Se olisi tuntunut mahtavalta. Eikä kukaan ikinä sanonut mitään.

Nyt on viikonloppu yksin kotona taas. Jaloissa on rakkoja ja joka paikkaa särkee. Ulkona on ihan tyyntä ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pitäisi kai mennä uloskin tänään. Saisi vaalennettua hiuksia.

On onneton olo.