Tänään oli ihan hyvä päivä - ainakin tähän asti, mutta kauhean raskas vain. Oli taas keskustelu ja vaikka oli tarkoitus jatkaa sitä elämänviivaa, sitä aikajanajuttua, johon kaikki sijoittuu, niin siihen ei päästy. Jotenkin keskustelu ajautui tuohon otsikon aiheeseen. Se omahoitajani mainitsi, että jos hänen pitäisi laittaa minusta jotain keskeistä paperille, hän laittaisi siihen häpeän, ulkopuolisuudentunteen ja turvattomuudentunteen.

Tänään keskusteltiin lähinnä lähinnä kuitenkin tuosta häpeästä. Selitin, miten minua oli vaivannut viime aikoina taas se äitini negatiivinen asenne. En taas muista yhtään, mitä olen tänne kertonut ja mitä en, joten voi olla toistoa tai olla olematta. Viime viikolla ostin ensimmäistä kertaa elämässäni kukkia ilman mitään syytä. Kysyin äidiltä kuitenkin luvan ensin, koska ajattelin, että muuten hän suuttuisi. Ostin kimpun reilunkaupan ruusuja, jotka olivat alennuksessa, koska ne olivat kai jo vähän vanhoja. Maksoi vähän alle kolme euroa. Ne olivat hienoja ja keltaisia ja tuoksuivat ihanalta. Niistä kukista tuli minulle hyvä mieli, sillä ajattelin, että niitä olisi kiva katsoa ja haistella ja voi välillä ostaa kukkia ilman mitään oikeaa tarvetta. Ja ajattelin, että äitikin tykkäisi ja sitten olisi jotain hienoa olohuoneessa.

Mutta kun äiti näki kukat, hän ei sanonut mitään. PYysin häntä sitten arvaamaan, että paljonko ne kukat olivat maksaneet. Hän veikkasi kymppiä, joten sitten voitonriemuisena sanoin, että vain niin vähän. Siis yritin tavallaan puolustella sitä, että olin ostanut kukkia ilman pakottavaa tarvetta. Äiti sitten vain sanoi, että aha, ja jatkoi sitten, että jos aikoo koko ajan ostaa kukkia, niin sitten se tulee kyllä todella kalliiksi.

Siinä vaiheessa mieliala tippui sitten ihan niin kuin jyrkänteen reunalta. Suutahdin, että en minä nyt koko ajan ole ostamassa, enhän ollut koskaan aikaisemmin koko elämäni aikana ostanut kukkia itselleni. Äiti sitten vain sanoi kertoneensa senkin asian. Sitten oli hetken hiljaista, kunnes äiti mietti ääneen, että haisisivatkohan ne kukat niin paljon, että hän saisi siitä allergisen reaktion.

Toinen isku. Melkein kuin nyrkkeilyssä. Sanoin sitten, että olihan meillä ollut rippijuhlien aikaan ja yo-juhlien aikaan vaikka miten paljon ruusuja, mutta hän ei ollut saanut yhtään mitään. Ei hän saanut mitään reaktioita, mutta näköjään oli pakko kuitenkin sanoa.

Ja sitten eilen, kun ostin piparminttuöljyä, jotta voisin tehdä rotille piparmintun tuoksuista höyryhengityshoitoa, koska olin kuullut, että jotkut ruotsalaiset Polkagris-karkkien valmistajat elivät todella pitkään - 1800-luvulla satavuotiaiksi - ja pitkän iän syyksi arveltiin sitä, että he olivat olleet piparmintun tuoksussa paljon. Se auttaa hengitystä ja kaikkea. Minä sitten ajattelin, että ehkä se auttaisi rottiakin. Ja siinä puodissa, jossa tuo kerrottiin, tehtiin itse myös niitä karkkeja ja siellä oli lämmin ja tuoksui piparmintulle ja kun siellä hengitti oikein syvään, tuntui ihanalta, melkein kuin se ilma keuhkoissa kulkiessaan hieroisi soluja.

Niin, mutta siis kokeilin sitä kotona ja laitoin tietysti huoneen oven kiinni, jottei tuoksu olisi levinnyt koko taloon ja jotta rotille olisi jäänyt enemmän sitä höyryä. Äiti sitten keksi, että viittaa rottien höyryhengittämiseen käyttäen ilmaisua "myrkyttäminen". Tyyliin: "Vieläkö sä myrkytät niitä rottia?" Todella hauskaa, tikahdun nauruun.

Sitten jotenkin keskustelu eteni omahoitajani kanssa ja lopulta sanoin sitten ääneen sen, että miten jo silloin, kun olin pieni, äiti käyttäytyi samalla tavalla. On joitain pikkujuttuja, jotka ovat syöpyneet mieleeni ja joiden tullessa mieleen ihan nykyäänkin tunnen yhä polttelevaa häpeää.

Aikaisempi tapaus, joka on jäänyt erityisesti mieleeni, oli jokin kerta, kun tehtiin kotona isänpäiväkortteja. Ilmeisesti olin alle kouluikäinen, koska muutenhan isänpäiväkortit olisi tehty koulussa. Siis olin ihan pieni. Äidillä oli joku malli, sellainen kartongista leikattu automalli. Hän antoi sen minulle ja antoi minun leikata itse oman auton sen avulla. Minä olin pieni ja innoissani (eh, kyllä, minun tarvitsee puolustella tätä täälläkin, se tulee vain niin automaattisesti), enkä osannut kai ajatella niin aikuismaisesti kuin olisi pitänyt, joten laitoin sen mallin keskelle suurta ja punaista kartonkia ja leikkasin auton siitä. Kun näytin sitä sitten innoissani äidille, äiti näki, että keskellä kartonkia oli auton muotoinen reikä. Hän sitten sanoi, että voi Amia mitä sinä olet tehnyt, nyt on koko kartonki pilalla, kun leikkasit keskeltä, sinun olisi pitänyt leikata mahdollisimman reunasta, että kartongista olisi sitten saanut jotain muutakin.

Minulle tuli kauhean paha mieli. Ja siis vieläkin hävettää. Tuollainen pieni asia, joka ei edes ollut mikään maailmanloppu, eikä edes varsinaisesti minun vikani, sillä melkein kaikki pienethän leikkaisivat keskeltä, jos ei muulla tavoin olisi neuvottu. Mutta ei järkeily auta, vaan se paha mieli siitä tapauksesta vainoaa minua yhä, varmaan vähintään 15 vuotta jälkeenpäin.

Toinen tapaus oli myöhemmin, olin ehkä 8- tai 9-vuotias. Me oltiin menossa mökille ja äitini oli ostanut Aku Ankan taskukirjan minulle luettavaksi matkalla. Tuon ikäisenä minä luin aina autossa, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia. Nykyään en voi lukea muutamaa sanaa enempää, tai päätäni alkaa särkeä ja alan voida pahoin. Mutta tuolloin se siis onnistui. Tuon nimenomaisen kerran lähtö viivästyi hieman, joten minä aloitin lukemaan sitä taskukirjaa. Kun oli sitten aika lähteä, äiti tuli hakemaan minua. Kun hän huomasi, että olin jo lukenut kohtalaisen siivun siitä taskukirjasta, hän sanoi, että nytkö sinä olet lukenut sen jo kokonaan, eikä matkalle jää mitään ja minä olin tarkoittanut sen matkalukemiseksi. Tai jotain tuonne päin. Eivät ne sanat olleet tärkeitä vaan se tapa, jolla hän ne sanoi. Sillä "voi Amia mitä sinä olet mennyt tekemään" -tyylillä. Minulle tuli tietysti taas paha mieli ja yritin selittää, että anteeksi ja että aloittaisin taskukirjan ihan alusta, kun auto lähtisi liikkeelle ja lukisin kaiken uudestaan. Niin minä sitten teinkin.

Ja sitten yksi tapaus myös, jota en kylläkään maininnut omahoitajalleni, oli se ensimmäinen joulu, kun ostin joululahjoja. Siis ensimmäinen joulu, kun tiesin, että joulupukkia ei ole. Olin innoissani lahjojen ostamisen kanssa ja ostin äidilleni sellaiset pörröiset ja punaiset ja muutenkin hienot tohvelit. Mutta en tiennyt, miten iso äitini jalka oli, joten veikkasin koon. Jouluaattona sitten selvisi, että ne tohvelit olivat äidille liian pienet. Äiti sitten sanoi jälkeenpäin minulle, että älä sitten enää osta mitään turhia.

Kaikissa tapauksissa on siis yhteistä se, että minä olen jostain innoissani, mutta sitten äiti sanoo jotain ja se intoni muuttuu häpeäksi ja pahaksi mieleksi. Ja vielä suurin osa tällaisista on ollut sellaisia, että olen yrittänyt tehdä jotain hyvää, jotain, mistä joku toinen saisi hyvän mielen ja tulisi iloiseksi. Ja sitten kukaan ei ole tullut siitä iloiseksi, vaan pettynyt ja sanonut, että mitä sinä olet mennyt tekemään, ja sitten siitä on tullut olo, että minä mokasin, minä en osannut, minä en ole tarpeeksi hyvä, koska ei ikinä kukaan tule iloiseksi jostain mitä teen.

Omahoitajani kysyi sitten, että miten minä suhtauduin, jos kävi jotain tuollaista. Ilmaisinko tunteeni, vai miten. Ja siis enhän minä ilmaissut. Yritin vain jälkeenpäin jotenkin hyvitellä, mutta siitä hyvittelystä ei kukaan sanonut ikinä mitään, ihan kuin ei olisi huomannutkaan. Joten siitä ei tullut sitten parempaa mieltä, vain huonompi. Ja jos alkoikin itkeä, niin sanottiin vain, että älä nyt viitsi. Tai jos suuttui jostain, niin siitä meni rahaa. Siis siihen aikaan, kun oli vielä markat ja minulla oli viikkoraha 10 markkaa. "Amian hepuleista" meni kirjallisen sopimukseen 3 markkaa kappaleelta. Siis ei saanut suuttua. Eikä saanut itkeä. Sai olla vain iloinen ja tyytyväinen.

Ja niin minä sitten ilmeisesti yritin olla. Koska varmaan se on joku luonnollinen ja automaattinen juttu, että jos jostain seuraa jotain pahaa, niin sitten sitä ei tee enää uudestaan. Ja sitten kun minua alettiin kiusaamaan, ja aloin kiinnittämään huomiota siihen, mitä opettajat sanoivat koulukiusaamisesta, sanottiin vain, että toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Älä reagoi mitenkään, niin sitten se kiusaaja kyllästyy ja jättää rauhaan. Niin minä sitten tein monta vuotta.

Ja vaikka yllättäviin asioihin voi tottua, voi tottua siihen, että pitää oveaan lukossa, pyytää lupaa päästä huoneestaan vessaan, ei ole missään tekemisissä vuosikausiin ihmisen kanssa, joka asuu saman katon alla, niin kiusaamiseen minä en ainakaan jostain syystä tottunut. Useimmiten se oli vain sitä, että huudettiin se yksi ja sama pilkkanimi. Kun sellaista jatkuu vuosikaudet, niin luulisi, että siihen tottuu, turtuu jollain lailla. Mutta en minä ainakaan. Joka kerta, joka ikinen kerta joka ikinen päivä koko yläasteen ajan, kun joku huusi sen pilkkanimen, se tuntui ihan yhtä pahalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ja jotta asia ei jäisi epäselväksi, niin se ensimmäinen kerta sattui paljon enemmän kuin kukaan voisi kuvitella.

Joten minä opin olemaan näyttämättä tunteitani. Sitä jatkui pitkään. Pitkäääään. Minähän olen täällä blogissanikin sanonut siitä, että en osaa sanoa ihmisille edes, että he ovat tärkeitä. Että en voi kirjoittaa edes Nanin synttärikorttiin tai joulukorttiin, että "olet tärkeä". Nan kirjoittaa minulle niin, mutta minä en pysty kirjoittamaan hänelle. En uskalla näyttää sitä, jos pidän ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Ja vielä vähemmän pystyn näyttämään sitä, jos joku satuttaa minua. Näyttelen kovaa, mutta itken sitten kun kukaan ei näe.

Ja häpeä pysyy. Se on niin kuin jokin voimakkaasti syövyttävä aine, joka jättää pysyvät jäljet. Ne pikkuisetkin asiat, jotka saivat minut joskus tuntemaan häpeää, ovat aivan yhtä satuttavia vieläkin. Ne saavat häpeän tunteen nousemaan niin vahvana, että tuntuu ihan järjettömän pahalta. Ja niitä hävettäviä asioita on paljon, ihan järjettömän paljon. Kaikki pienet, että jos on kiittänyt kohteliaisuudesta, vaikka se olikin sanottu jollekin toiselle, että on junassa istunut vahingossa toisen paikalle... Tai vaikka olisikin istunut oikealle paikalle, mutta paikka olisi myyty kahteen kertaan ja joku tulisi kysymään, että oletko varmasti oikealla paikalla, kun minulla on tuo paikka, niin tuollaisestakin jää se häpeänlaukaisin kai pysyvästi mieleen.

Jotenkin tuo vain kävi niin järkeen, että se tuntui valaisevalta. Siis minä olen tällainen jostain syystä, joka ei välttämättä ole ollut yhtään minun vikani. Joo, yritän kyllä ajatella, että ei ole minun vikani, että olen masentunut, ei ole minun vikani, mutta niin sanominen kuulostaa jo ihan omissa korvissanikin sellaiselta tyhjältä vakuuttelulta, joka ei ole yhtään totta.

Kotimatkalla äiti sitten sanoi taas jotain sellaista negatiivista ja minä sitten rohkaistuneena sanoin hänelle, että me juteltiin omahoitajani kanssa justiin siitä asenteesta tänään. Sanoin sitten, että ei hän saisi sanoa aina niin, koska se ei tuntunut kivalta ja sitten selitin vielä sen kartonki-tapauksenkin. Äiti sitten sanoi, että ei hän tee sitten ilmeisesti mitään oikein ja pitäisi kai vain lopettaa puhuminen kokonaan. Sitten valitin häntä marttyyrikäyttäytymisestä ja sanoin, että hän suhtautui kritiikkiin äärimmäisen huonosti.

Muuten, se taisi olla se negatiivinen asia mustikoista. Eilen illalla innostuin ja söin kaksi pussillista mustikoita. Ehkä saattoi mennä jopa ahmimiskohtauksen puolelle. Ja äiti sitten siitä sanoi, että olin syönyt NIIN paljon ja että olikohan se terveellistä. Sitten hän naurahti ja sanoi, että sitten kun menen opiskelemaan, niin taitaa tulla aika kalliiksi opiskelijabujetilleni, jos söisin joka ilta pussikaupalla mustikoita. Se tuntui pahalta. Paitsi siksi, että äiti tuntui korostavan, miten järkyttävän paljon olin hänen mielestään syönyt - joka tuntuu syömishäiriöisestä tietysti vielä normaaliakin pahemmalta - muta myös siksi, että hän oli ottanut esiin taas sen, että maksaa paljon, ei opiskelijalla ole varaa siihen.

Juuri se penninvenyttäminen viimeiseen asti oli luultavasti yksi niistä syistä, joka ajoi minut lopullisesti tähän täydelliseen uupumukseen ja loppuunpalamiseen. Opintotuella piti elää, vaikka minulla oli tonni käyttötilillä sen lisäksi. Mutta aina laskin tarkkaan, enkä ostanut mitään ylimääräistä. Vaatteita joskus ja suklaavanukasta (mutta sekin maksoi vain alle euron per neljän purkin paketti!), mutta ei reilun viiden sadan opintoraha asumislisällä riittänyt, kun piti maksaa siitä vuokra ja sähkö ja netti ja rottien kuivikkeet. Ja sitten aina yritin tehdä mahdollisimman halpaa ruokaa ja käyttää kaiken mahdollisimman tarkasti ja olla käyttämättä penniäkään ylimääräistä yhtään mihinkään.

Siis minulla oli suunnilleen tonni tililläni, mutta rääkkäsin itseäni ja venytin penniä niin paljon kuin pystyin. En raaskinut mennä edes bussilla yliopistolle, koska se olisi maksanut niin järjettömän paljon. Eikä voinut ostaa karkkia, ei limsaa, ei mitään hyvää, paitsi viinirypäleitä välillä, jos oli muuten säästänyt tarkasti. Ja olen nyt tämän tuskallisen pitkän terapian aikana oppinut, että ei kannata yrittää elää opintotuella, koska ei siihen pysty kukaan. Ei kyllä kannata suunnattomia summia tuhlata, mutta enhän minä niin koskaan ole tehnytkään.

Ja nyt sitten kun oli tarkoitukseni mennä ostamaan mustikoita, äiti sanoi jotain tuollaista, vaikka eilen oli ensimmäinen päivä, kun söin kaksi mustikkapussia kerralla. Enkä sitten varmaan viikkoon olekaan syönyt mustikan mustikkaa. Ja siitä tuli paha mieli ja vaikka aloin raivota äidille siitä heti, niin silti se sanominen pääsi sujahtamaan ihon alle ja jäämään sinne. Kaupassa ensimmäistä kertaa koskaan katseeni hakeutui erityisen tarkasti mustikoiden hinnan kohdalle. 1,5 euroa pussi. Siis olin syönyt eilen kolmen euron edestä mustikoita. Ja Kuopiossa sen minun "budjettini" mukaan päivittäinen ruoka, juoma, yms. sai maksaa korkeintaan sen kolme euroa.

Minä ostin mustikoita, mutta minua inhotti. Kun pääsin autoon, huusin äidille, että en varmaan enää koskaan voi ostaa hyvällä omallatunnolla mustikoita. Äiti sitten sanoi, että älä nyt viitsi. Minua ällötti, teki mieli vain heittää ne mustikat auton ikkunasta menemään, niin ehkä pääsisi sillä tavoin eroon siitä pahasta tunteestakin. Kun tulin kotiin, sain tarpeeksi mustikoista. Heitin ne lattialle sulamaan ja luikin sitten nopeasti koneelle ennen kuin kukaan huomaisi ja suuttuisi ja pääsisi lyömään. Ehkä ne ovat vieläkin siellä. Melkein toivoisin että olisivat. Mutta eivät ne varmaan ole. Äiti on noukkinut ne ja laittanut pakastimeen. Mutta en minä kyllä syö niitä sieltä. En minä enää ikinä syö mustikoita! En enää ikinä, kun kerran niistä tulee näin paha mieli.

Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin itkin kotona silläkin uhalla, että joku tulisi ja näkisi. Ei tullut eikä nähnyt, mutta saavutus kuitenkin. Silittelin rottia saadakseni niiltä lohtua. Dostojevski tuli ulos häkistäkin ja nostin sen syliini ja silittelin ja halasin vähän ja pussailin sitä. Ja sitten se yhdessä vaiheessa kai haistoi, että minä itkin ja alkoi nuolla pois niitä kaikkia kyyneljälkiä.

Nyt tulee Hullut japanilaiset. Muistaakseni pidän siitä ohjelmasta. Nyt on vaikea muistaa, että pitäisin yhtään mistään. Mutta kai voisi mennä syömään lounassalaatin rippeet ja katsoa jotain hassua ohjelmaa, joka voisi piristää edes vähän.