Well, I'm home.

Ajoin juuri 3 tuntia takaisin Tampereelle. Kotona Pohjanmaalla keräsin kaikki kamani, ihan kaikki, käyttökelpoiset vaatteeni, passini, kaiken siihen yhteen valtavaan matkalaukkuun, jonka sain äidiltäni joululahjaksi silloin kun palasin Lontoosta. Äiti katsoi sitä ja kysyi tulenko koskaan takaisin.

Ajoin äidin kanssa koko matkan takaisin Tampereelle ja täällä olen. Soittimeni on myös ja rotat ja kamani. Ja samassa kaupungissa on niitä ihania uusia ihmisiä, jotka on ihan huomaamatta saaneet jonkin liikkumaan sisälläni. Ja sitten on yksi tärkeä kaveri toisessa kaupungissa, mutta puhelinsoiton päässä, se joka puhuu aina pahimpana hetkenäni varpaista. Minä rakastan näitä ihmisiä. Jotenkin olen onnistunut pikkuhiljaa ihan huomaamatta ryhtymään luottamaan heihin. He tietävät minut, tuntevat minut, eivätkä siltikään halua minua pois.

On hyvä olla. Minä olen olemassa. Tuntuu ihmeelliseltä. Kuin ensimmäistä kertaa koko elämässäni olisin joku.