Tänään oli se meidän opiskelijaporukan hengaus. Minua hermostutti ja panikoin kotona ennen sinne pubiin lähtöä, koska oltiin puhuttu, että voitaisiin ehkä tulla minun luokseni jatkoille, mutta koska tällä viikolla oli niin kauheasti kaikkea, en ehtinyt siivota tarpeeksi etukäteen, joten siivosin ihan hulluna ja lopulta luovutin ja päätin että lähden vain sinne pubiin ja sanon, että minun luokseni ei voi nyt tällä kertaa tulla jatkoille.

Oli ihan jees, mutta ei yhtä kivaa kuin silloin viimeksi Harjoittelupaikkarohmun luona. Oltiin pubissa, mutta Harjoittelupaikkarohmu ei juonut lainkaan, eikä oikein polttanutkaan, niin olin vähän huolissani hänestä. Mutta Lester oli siellä ja oli kiva nähdä hänet pitkästä aikaa. Olin ollut hermostunut etukäteen ja olin miettinyt, miltä tuntuisi nähdä hänet ja että vieläkö olisin ihastunut häneen. Yleensä se tunne on aina palannut kun olen nähnyt hänet. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin. Hänet oli kiva nähdä, mutta en ollut samalla lailla ihastuneen hermostunut kuin olen yleensä ollut. Kyselin häneltä jatkuvasti niitä kysymyksiä, joita olisin halunnut kysyä jo ajat sitten, mutta en ollut uskaltanut. En mitään ihmeellistä, vaan ihan peruskysymyksiä. Koska nyt en ollut enää hermostunut, niin saatoin kohdella häntä niin kuin olen kohdellut niitä muitakin ihmisiä.

Me käytiin kaksistaan tupakallakin ja juteltiin vähän jostain, eikä sekään tuntunut niin ihmeelliseltä. Olin tosin vähän hermostunut, koska tuntui melkein kuin olisin ollut tupakalla jonkun ihan uuden ihmisen kanssa, koska en ole ikinä nähnyt Lesteriä sellaisena "tavallisena" ihmisenä, vaan hän on aina ollut se minun ihastukseni. Mutta mitä enemmän kyselin häneltä niitä kysymyksiä, joita olen aina halunnut kysyä, sitä enemmän huomasin, että hän ei ole lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Ilmeisesti miksologia on Lesterin juttu. Ja kahvi. Ja hän on henkeen ja vereen humanisti, eikä ole edes lukiossa opiskellut kuin historiaa ja yhteiskuntatiedettä, ja hän kirjoitti kandityönsäkin vain jostain markkinoinnissa käytettävistä kielellisistä piirteistä. Eli ehkä hän oikeasti on niin tylsä kuin miltä hän vaikuttaa.

Sitten tuli se pommi, kun Ramona kysyi Lesteriltä, että asuuko hän vielä siinä Arrown naapurissa. Lester vastasi, että hän ja "Lotta" muuttivat kolmioon tässä vähän aikaa sitten. En ollut sinänsä osa sitä keskustelua, enkä sanonut mitään, mutta tuntui että koko maailma vain pysähtyi. Istuin siinä ihan jähmettyneenä, mutta se ulkokuoreni yritti silti nauraa muiden jutuille siitä eteenpäinkin ja reagoida kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta kaikki meni siis juuri niin kuin se minun ikävä puoleni on sanonut nämä kaksi vuotta jotka olen ollut ihastunut Lesteriin. Kaikki se pahin mitä olen kuvitellut olikin totta. Se, miten ylireagoin silloin kun viime keväänä silloin gradutunnilla kuulin, miten Lester sanoi muuttaneensa, automaattisesti hyppäsin tulkintaan, että hän oli muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa ja se olikin totta. Eli kaikki on ollut vain minun pääni sisällä. Vain kuvitelmaa, aivan niin kuin kaikki miesjutut aina ennenkin.

Jotenkin ajattelin, että tällä kertaa sen on oltava jotain, koska kun ihastuin Lesteriin silloin kaksi vuotta sitten, en ollut tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan yli neljään vuoteen. Tuntui, että sen oli pakko olla jotain, ei niin kuin kaikkina aikaisempina kertoina kun on käynyt ilmi, että olen vain kuvitellut kaiken ja että nämä miehet, joiden kanssa olen kuvitellut omaavani jonkinlaisen yhteyden, ovatkin vain nähneet minut vain jonain epätärkeänä hyvänpäiväntuttuna. Olihan sen oltava nyt jotain muuta, koska olin niin sulkenut itseni pois kaikenlaisista tunteista, mutta sitten ihan tyhjästä Lester herätti minussa tunteita joita en ajatellut tulevan enää koskaan.

Ja aina ajattelin, että hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta, mutta hermostuneelta. Äärettömän hermostuneelta, mutta aina löysin jotain, jonka saattoi tulkita niin että hän olisi kiinnostunut minusta myös. Toki minun pääni aina sanoi myös, että oli joku toinen negatiivinen tulkintamahdollisuus, että hänen hermostuneisuutensa johtuu vain siitä, että hän näkee niin selvästi, että olen kiinnostunut hänestä, mutta hän haluaisi minun vain jättävän hänet rauhaan.

En vain halunnut uskoa sitä. En halunnut uskoa kumpaakaan tulkintaa. Ja nyt se on sitten se totuus, että taas kerran vain kaikki positiivinen oli vain kuvitelmaa. Ihan niin kuin aina ennenkin.

Pidin itseni kasassa siellä pubissa. Ainakin kuvittelen pitäneeni itseni kasassa siellä, mutta kuulemma olen sellainen, jonka tunteet voi lukea ihan vain kasvoista. Ennenkin olen kuvitellut pitäneeni itseni kasassa, mutta todellisuudessa se minun reaktioni on ollut ilmiselvää jos ei nyt kaikille siellä paikalla niin melkein. En tiedä, kai jotenkin uskon kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta sitä omaa tulkintaani: ei kukaan varmaan huomannut mitään.

Lester lähti pian sen jälkeen. Ei ihan heti, mutta aika pian. En oikein muista aikaa tuon Lesterin pommin jälkeen, koska hain turvaa kännykästä. Olin kännykässä jo sitä ennen ja sanoin ääneenkin, että yksi meidän allianssin tyyppi petti meidät ja lähti takaisin siihen vanhaan allianssiin, josta me olimme lähteneet yhdessä. Niin ajattelin, että ehkä jos näytinkin vähän poissaolevalta, he varmaan laittoivat sen sen pelin piikkiin. Jostain syystä ensimmäisenä tuli mieleen laittaa viestiä Harjoittelupaikkarohmulle, joka oli jo lähtenyt aikaisemmin. Vasta kun olin tullut kotiin, laitoin viestin Natalialle, mutta hän kai oli jo nukkumassa, koska ei edes lukenut niitä viestejä. Harjoittelupaikkarohmu kuitenkin vastasi ja vaikka hän ei sanonut oikein mitään, mistä olisi ollut apua, oli silti kiva, että sain vähän avautua jollekin. Hän sympatisoi kyllä ja jossain vaiheessa hän sanoi, että ehkä voisin saada apua terapiasta niihin ajatuksiini.

Olin toisaalta loukkaantunut, mutta toisaalta utelias. Ilmaisin tosin vain sen loukkaantuneisuuden ja kysyin, että miksi hän ottaa sellaisen esiin ja että jos hän itse ajattelee samoin niin onko hän sitten muka käynyt jossain. Ja kuulemma on. Lähinnä masennuksen takia. Ja vaihtelevalla menestyksellä. Se oli ihan mielenkiintoista tietää, mutta toisaalta ehkä odotinkin sitä häneltä. Sanoin myös, että minä olen käynyt kahdeksen vuotta traumaspesialistilla, mutta että en kai vain korjaannu.

Toki hän oli silloinkin sympatisoiva, mutta kai silti petyin siihen, miten tuntui, että hän ei ymmärrä. Vaikka tietenkään hän ei voi ymmärtää sitä, miten pahasti voin joutua pois tolaltani jonkun pikkuasian takia. Ja tietysti tavallaan olen iloinen, että hän ei ymmärrä, koska ei kai kenenkään pitäisi ymmärtää mitään tällaista. Mutta tuntuu, että kaikki kaatuu nyt niskaan. Eihän Lester ole ollut kovin keskainen osa elämääni nyt viime aikoina, ei edes mielikuvitus-Lester. Mutta kai jotenkin se mielikuvitus-Lester oli osa elämääni niin pitkään, melkein niin kuin mielikuvituspoikaystävä, jonka kanssa saattoi yrittää harjoitella sitä, että välittäisi ehkä taas jostakusta ja luottaisi johonkuhun niin paljon, että haluaisi jotain enemmänkin hänen kanssaan.

Kai tämä laukaisi taas jonkun trauman. Terapeuttini varmaan sanoisi, että varmasti reagoin tähän niin vahvasti historiani takia, että tämä on taas vain yksi todiste sille, että ketkään ihmiset elämässäni eivät oikeasti välitä minusta. Toisaalta pääni sanoo, että ylireagoin taas ja että kunhan aikaa kuluu, voin taas paremmin. Mutta tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että ilman mielikuvitus-Lesteriä minulla ei oikeasti ole mitään. Kaikki muutkin suhteet, joita kuvittelen minulla olevan ovat varmaan samalla lailla vain kuvitelmaa. Kun jos mietin, että mitä minulla on, mitä voin sanoa, että minulla todistetusti on, sellaista, jolla on väliä, niin sitä ei ole kauhean paljon.

Ja nyt kun kaikki muukin on ollut rankkaa, kun on ollut korona ja kaikki, eikä pääse minnekään eikä näe ketään. Ja sitten on jotenkin tullut selkeästi ilmi se, että en tietenkään näe ketään, koska kaikki välttelevät turhia kontakteja. Niin minä olen se kaikkien "turha kontakti". Selkeästikin. Ja miksi en olisi? Tuntuu, että vaikka olen kuinka yrittänyt olla jotenkin niin kuin normaalit ihmiset ovat, en ole ollut kauhean hyvä siinä. Olen ihan yhtä yksinäinen ja rikkinäinen kuin ennenkin ja tuntuu, että vain lipsun. Kuin kiipeäisin jossain kiipeilyseinällä, mutta en saa kunnon otetta niistä palikoista seinässä niin lipsun.

Tällaisessa mielentilassa mieleeni tulee yksi NCIS-sarjan jakso ja siinä oleva lainaus:

Doctor: "The thing that puzzles me... With all this change, allegiance to a country, type of men you've been drawn to, what is it that you're looking for? What is it that you want?"
Ziva: "I want something permanent. Something that can't be taken away. Is that too much to ask?"

Koska jotenkin aina minun mieleeni palaa se, että kaikki voidaan ottaa pois, noin vain. Uskon, että ainoa asia, joka ei aja maailmaa kaaokseen on se, että suurin osa ihmisistä ei tiedä, miten paljon keneltä tahansa voidaan ottaa pois. Monet niistä asioista, jotka kokee osaksi omaa persoonaansa, ihan vain oma inhimillisyys, kaikki se voidaan ottaa pois, jos joku niin päättää. Ja tuntuu, että minulta on aikoinaan otettu se kaikki pois. Olen vain pelkkä kuori, jonka sisällä on vain niitä särkyneitä palasia siitä ihmisestä, joka olen ehkä joskus ollut. Eikä niitä sirpaleita voi korjata. Jopa terapeuttini on sitä mieltä, että minua ei voi "korjata", vaan että ainut mitä voin tehdä on yrittää oppia hillitsemään niitä rikkonaisuuden aiheuttamia oireita itsessäni.

Tuntuu pahalta. Pitää kuitenkin kai jotenkin yrittää olla ihminen, koska olen töissä ja lupasin tehdä huomennakin vähän jotain, ja sitten tulee yksi rottaihminen pistäytymään puoliltapäivin. Kun minusta tuntuu vain siltä, että en halua mitään, haluan vain lakata olemasta ihan kokonaan, koska mikään ei tunnu juuri nyt hyvältä. Tuntuu, että monen asian pitäisi tuntua hyvältä, mutta mikään ei vain tunnu. Minulla on työpaikka ja opinnot, mutta en vain välitä niistä yhtään. Tämän syksyn myötä tuntuu että kaikki se kiinnostuneisuus ja innostuneisuus on vain kadonnut. Teen asioita vain koska koen, että minun täytyy ja että näyttäisi varmaan pahalta jos en tekisi. Ja kai tiedostan sen myös, että jos jossain kohtaa asiat alkavat tuntua taas paremmilta, tilanne on silloin parempi jos yritän nyt kynsin hampain pitää kiinni siitä yleismaailmallisesta kamasta jota minulla on.

Mutta totuus on, että tuntuu pahalta. Eikä vain ole tuntunut tänään, vaan jo pitemmän aikaa. Enkä tiedä lainkaan, miten pääsisin pois tästä tyhjyydestä. Kun tuntuu vain, ettei minulla ole mitään, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan.

Alkaa vähän nukuttaa, mutta toisaalta päätä särkee kaikesta itkemisestä ja vähän on myös oksettava olo. Pitäisi kyllä nukkua, niin ehtisin aamulla vielä siivota, jotta saisin pidettyä yllä sitä kulissia, että jollain olisi minulle jotain väliä.