Laitoin sitten Jaskalle viestin. Kysyin, että onko hän kunnossa kun vaikutti eilen niin surkealta, ja sitten sanoin, että haluan vielä kerran kysyä sitä, että onko hän näin nukutun yön jälkeenkin varma, että tämä on se ratkaisu, jonka hän haluaa tehdä ja että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Vähän ärsyttää oma toiminta, mutta ajattelen sen niin, että nyt jos Jaska sanoo sen, että on varma, niin sitten tämä on oikeasti loppu. Ja minullekin on parempi jatkaa eteenpäin, koska kai jokainen ansaitsee, että on suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka on valmis sitoutumaan. Vähän vituttaa että mikä siinä sitoutumisessa muka on, kun minäkin pääsin yli siitä, että hyväksyy sen, että okei, parisuhteessa on hyviä ja huonoja puolia, ja sitoutuminen on vähän molempia.

Kai jotenkin ajattelen, että nyt Jaska yön jälkeen näkee asiat toisin ja näkisi edes muita vaihtoehtoja kuin pelkästään eron, vaikka että pidettäisiin joku tauko ja katsottaisiin tai jotain. Mutta olen yllättävän hyvin kasassa. Ehkä tässä on myös se, että kun olen vuoden pelännyt että nyt se meidän suhde loppuu ja olen miettinyt, että miten ikinä kestäisin sen, niin nyt se ero sitten tuli, ja vaikka olen aika rikki ja olo on kauhea, niin en ole ihan sirpaleina. Ja nyt ei tarvitse enää pelätä, että minut jätetään.

Sitäkin mietin, että eilen ennen kuin Jaska lähti, olisiko pitänyt sanoa hänelle se, että rakastan häntä. En sitten ikinä saanut sanottua sitä ja se vähän harmittaa. Ei sillä, että se olisi saanut Jaskan jäämään, vaan olisin halunnut vain sanoa sen. Ja harmittaa kun ehkä oltaisiin voitu yhdessä työstää sitä meidän suhdetta, jos se ei olisi taas mennyt niin, että menee normaalisti kunnes yhtäkkiä kaikki katkeaa. Sillä lailla tyyliin "katsotaan yksi kuukausi ja jos asiat eivät ole muuttuneet niin sitten erotaan". Pitäisi olla joku ero-opas, että miten asiat hoituvat missäkin tilanteessa.

Yritän olla miettimättä yhteisiä aikoja Jaskan kanssa, kaikkea mitä me tehtiin, vaan yritän vaan ajatella sitä, että ei kannata olla sitoutuneena johonkuhun, joka ei ole sitoutuneena minuun. Niin se vain menee. On vain vaikeaa. Tänään oli se ylimääräinen terapia ja se meni ihan hyvin. Lähinnä terapeuttini puhui, yritti saada minut rauhoittumaan ja hengittämään rauhassa. Selitti myös, että ei tämä suruni ja ahdistukseni ole pelkästään Jaskasta johtuvaa, vaan että minussa se pieni lapsi yhdistää tämän kaikkiin muihin tapauksiin, kun minut on "hylätty". Miten minut jätettiin kotiin yksin, ja miten koulussakin vain yksin tein kaikki ryhmätyötkin. Hän sanoi, että minun pitäisi nyt ottaa sitä sisäistä lastani kädestä ja lohduttaa tekemällä jotain kivaa, menemällä vaikka kävelylle.

Minä en vain halua mennä mihinkään. En halua tehdä mitään, haluan vain olla kotona ja tuijottaa telkkaria tai jotain muuta hyödytöntä. En halua syödä enkä halua nukkua, vaan melkein tuijotan kelloa, jotta se menisi nopeammin eteenpäin, jotta "aika parantaisi haavat" eikä minuun sattuisi enää yhtä paljon. Mutta kello ei vain mene eteenpäin. Tähänasti aika on suorastaan lentänyt, päivä muuttuu yhtäkkiä seuraavaan, viikko seuraavaan, syksy lähenee, mutta nyt tuntuu että tuijotan kelloa ja edes minuutti ei vaihdu seuraavaan.

Huomenna näen Nanin, hänen piti tänään ilmoittaa tarkemmin aikaa, mutta mitään ei ole kuulunut vielä. Sitten sen jälkeen ei ole mitään, ennen kuin Natalia tulee kuun viimeisellä viikolla taas työmatkalle tänne ja sovittiin että nähdään. On koko ensi viikko, kun ei ole mitään, paitsi tietysti terapiaa, ja tuntuu vaikealta ajatuskin, että miten selviän siitä ajasta, kun minuutitkin tuntuvat liian pitkiltä.

Eikä Jaskakaan ole vielä vastannut, eikä välttämättä vastaa ollenkaan. Se tuntuu ajatuksena sinänsä ihan siedettävältä. Varmaan pitäisi taas laittaa Mentalist pyörimään, ehkä ottaa taas rottiakin sänkyyn seuraksi. Hullua miten sellaisista pienistä eläimistä voi olla niin paljon lohtua. Sanoinkin niille eilen, että ne ovat nyt mamin ainoita kulteja, kun Jaska lähti pois. Ja nyt niitä voi pitää sängyssäkin, kun ei tarvitse enää miettiä että voi ei, jos Jaska saa allergisen kohtauksen.

Varmaan jossain kohtaa, jos olo tulee pahemmaksi, laitan pyörimään joko Taru Sormusten Herrasta ykkösen tai Hobitin. Paitsi että nyt tuli sitten mieleen, että meidänhän piti mennä Jaskan kanssa katsomaan se Hobitti 3 yhdessä. Mutta varmaan menen sitten taas yksin ja se on aika ankeaa, mennä leffaan yksin. Mutta niistä leffoista saa voimaa, vaikka se ovatkin esim. Sallan mukaan "täyttä shaibaa", niin niissä on pieniä ihmisiä, yksin, jotka eivät tiedä mitä tehdä, ja edessä oleva matka näyttää vain niin mahdottomalta, mutta silti jatkavat eteenpäin. Kauhea klisee, mutta minkäs teet. Ja teestä puheenollen, unohdin ostaa suodatinpusseja teetä varten, niin eipä tule sitten juotua sitä.

Joo, Mentalist pyörimään ja vaihteeksi tytöt tänne sänkyyn.