En tiedä mitä sanoa. En tiedä mistä aloittaa. Edellisestä kirjoituksesta tuntuu olevan ikuisuus. Ei varmaan muuten tuntuisi, mutta tässä välissä kävin jo lääkärissä, olin miitissä ja muutin takaisin kotiin. Olen kuitenkin kauhean väsynyt nyt, niin ehkä selitän noista pääasioista hieman lyhyemmin ja keskityn tällä hetkellä vallitsevaan suureen ahdistavaan tunteeseen, joka pyrkii ottamaan minusta otetta.

Kävin lääkärissä: hän ei kysellyt oireista mitään, puhui vain omiaan ja kyseli minulta, miten joulu oli mennyt ja kyseli isästäni kaikkea. Hän kertoi jostain nepalilaistytöstäkin, jonka nimi oli Axima (tai Azima tai Achima tai jotain sellaista). Ja halasikin minua lopuksi. Määräsi 56 päiväksi lisää onnellisuuspillereitä ja hieman lisää rauhoittavia.

Ei mitään uutta. Hän ei edes kertonut, mitä verikokeeni tuloksissa oli ollut. Ei kai mitään sitten. Minun fyysinen kipuni ei häirinnyt. Kun kerran olin masentunut, niin miksi suotta lievittää fyysistä kipua, joka tekee olemisen melkein sietämättömäksi, kun kerran voi kysellä, että millaista jouluaterialla oli? No, kun menen lähimpään YTHS:ään, niin täytynee yrittää itse selittää ihan alussa kaikki ne fyysiset oireet.

Ja niistä fyysisistä oireista puheen ollen... Olen vähän niin kuin valehdellut. En paljon, mutta hieman liioitellut. Tai valehdellut. En tiedä. Enkä tiedä edes miksi. Minulle tuli heti viime sunnuntaina muutamia mustelmia, huomasin ne, kun vaihdoin pyjamaan. Niihin ei liity mitään valetta.

Ne näyttivät aika pahoilta ja olivat sellaisia kuin joskus ennenkin. Ennen kuin niiden ilmestyminen vähitellen loppui. Ajattelin, että se olisi kätevä keino havainnollistaa, miten asiat olivat olleet. Eikä mikään ollut muuttunut, mikään ei tuntunut eriltä ja mustelmia oli alkanut tulla taas. Joten jos se lääkäri käskisi minun näyttää mustelmiani, nekin mustelmat, joita minulla oli sunnuntaina, olisivat ehtineet jo hiipua melkein olemattomiin.

Ne ovat jotain uutta. Nan sivuutti ne tyystin: hän sanoi vain, että yhdellä hänen kaverillaan on aina mustelmia jossain. Äitikin vain sanoi aluksi, että olen vain kolauttanut jalkani johonkin. Hän alkoi uskoa mustelmien johtuvan jostain muusta vasta sitten kun jokaisella saunakerralla kävin hänelle läpi mustelmani. Niitä tuli aina lisää. Sitä mukaa kun vanhat himmenivät, tuli aina uusia. Mitään syytä niille ei löytynyt.

Ajattelin, että jos lääkäri haluaisi nähdä mustelmat ja minulla olisi pari hassua mustelmaa, hän nauraisi päin naamaa ja sanoisi, että mustelmiahan tulee aina silloin tällöin ja että niistä ei pitäisi huolestua.  Ongelmaan oli kuitenkin helppo ratkaisu: jos mustelmia ei ollut tarpeeksi, niitä täytyisi tehdä lisää. Niin kauan kuin minulla olisi mustelmia, voisin näyttää, että olen sairas.

Tein niitä jonkin verran samoille alueille joissa niitä oli ollut ennen. Ongelma ratkaistu. Ne olivat pahempia kuin normaalit mustelmat, mutta parempi vain niin. Ajattelin, että se olisi hankalaa, mutta se oli ihan helppoa, eikä edes sattunut paljon. Olin valmistautunut käyttämään jotain apuvälinettäkin, jotta saisin takuuvarmasti mustelmia, mutta minun ei tarvinnut kuin hakata itseäni, niin sillä sai jo oikein nättejä mustelmia.

Se oli tavallaan huijausta. Mustelmat ennen eivät olleet huijausta, mutta nämä nykyiset ovat. Enkä minä ole edes ihan varma, miksi tein ne. Kai se logiikka meni jotenkin niin, että koska tunnen oloni ajoittain hyvin sairaaksi, haluan edes jostain kohtaa näyttää myös sairaalta. Viiltelyhaavat eivät käy siihen, niistä näkee heti, että ne on tehty tahallaan. Jotenkin säälittävää, mutta se tuntui niin tuskalliselta, kun ainoa fyysinen merkki yhtään mistään sairaudesta katosi kokonaan.

Mutta miittiin sitten... Se meni ihan hyvin. Hyvin hyvin itse asiassa. Puhuin jopa aika paljon. Lähinnä niille kahdelle vieraalle ihmiselle. Siellä oli matikkatyyppi ja sitten se jonka kanssa meni välit poikki ja jolla ei ole mitään lyhyttä nimitystä. Kumpikaan heistä ei puhunut minulle kauheasti, vaikka he puhuivat muille. Veikkaan, että se oli siksi, että he ajattelivat tekevänsä minulle sillä palveluksen.

Viime miitissä en puhunut oikeastaan lainkaan. Jos minulta kysyttiin jotain, ahdistuin. Mutta tällä kertaa minulla oli parempi olo ja teki mieli puhua. Mutta minut jätettiin ”huomaavaisesti” pois keskusteluista ihan automaattisesti ja katsottiin hieman kummeksuen, kun kuitenkin sanoin jotain aina johonkin väliin tai selitin jotain ja kyselin kysymyksiä. Parhaiten se sujui niiden kahden tuntemattoman kanssa. Jostain syystä tulen IRL toimeen aina paremmin sellaisten kanssa, jotka eivät netissä syystä tai toisesta ole sellaisia, joiden kanssa ystävystyisin.

Tai sitten voi olla, että se johtuu pelkästään siitä tietämisestä. Molemmat minut tavanneet olivat vieläpä sellaisia, jotka tietävät, että minulla on suunnattomia vaikeuksia puhua silloin tällöin. On ihan ymmärrettävää, että he haluavat säästää minua ahdistukselta jättämällä minut keskusteluiden ulkopuolelle. En itsekään tiedä, mikä olisi hyvä tapa suhtautua. Se on hankalaa. Siksi onkin parempi, kun ihmiset eivät tiedä minusta paljon mitään etukäteen, niin minun ei tarvitse pelätä, että nyt he tekevät noin vain siksi, koska ajattelevat että en pysty mihinkään.

Sanoin myös ihan miitin lopussa suoraan sille lyhytnimettömälle tyypille, että ei lukisi blogiani. Se oli oikein dramaattista: ”Älä lue sitä.” Ilman konseptia tai mitään, joten kukaan muu ei tajunnut sitä. Olisin mieluummin sanonut sen ihan kahden kesken, mutta kun ei tullut hyvää tilaisuutta siihen, niin täräytin sen ihan kaikkien edessä. Joo, dramaattista – paitsi että ei ollut. Se ei ollut lainkaan etukäteinen suunnitelmani. Se tuli vain mieleeni viimeisillä minuuteilla.

Alkuperäinen suunnitelma oli kirjoittaa kommentti hänen blogiinsa, jossa kritisoisin ankarasti hänen tekemisiään ja sanoisin, että en enää ikinä halua olla missään tekemisissä, koska heti kun minä halusin väliä häneen, hän rikkoi lupauksensa. Minulla on jopa se kommentti jo kirjoitettuna valmiinakin. Oli jo ennen kuin lähdin Kuopioonkaan viikko sitten. Tarkoitus oli kuitenkin laittaa se sinne vasta miitin jälkeen. Halusin miitin. Minä pidän miiteistä, ainakin enemmän kuin tavallisesta elämästäni.

Sitten tuli tuo ajatus, että sanoisin noin. Se viimeisinkin dramaattisuus meni siinä, että tämä kohdehenkilö ei saanut sanoistani ensin selvää, vaan jouduin toistamaan. Leffoissa tai kirjoissa ei ikinä käy niin. Pah. No, hän vastasi siihen oikeastaan heti, että ”ei ole lukenut sitä sen jälkeen”. En ole ihan varma, mihin ”sen jälkeen” viittasi, mutta en kysynyt. Ei ollut lainkaan oleellista, mitä hän sanoisi, koska ei olisi mitään, mitä hän olisi voinut sanoa, että minä olisin voinut sisimmässäni todella uskoa niitä sanoja.

Mutta se on outoa. Kun tapaan tämän ihmisen IRL, hän tuskastuttaa minua paljon vähemmän kuin netissä. Hän on kylläkin myös IRL välillä ärsyttävä ja ylieneerginen ja puhuu koko ajan, mutta hän vaikuttaa ihan mukavalta ja tuntemisen arvoiselta. Kun näen hänet kasvoista kasvoihin, minun tekee todella mieli luottaa häneen. Sehän oli viime miitinkin jälkeen: olisin halunnut halata häntä ja harmittelin kun en ollutkaan tehnyt sitä.

Mutta netissä mikään ei toimi. Joskus IRL:kin on tullut äärettömän pahoja hetkiä, mutta netissä tulee todella harvoin sellaista tunnetta mitä joskus IRL: sellaista lämmintä tunnetta, että todella välittää siitä, että tämä ihminen on osa elämää. Se on outoa. En tiedä nyt, mitä tehdä. Lopetan hänen bloginsa lukemisen ainakin taas. En tiedä, laitanko sitä valmiiksi kirjoittamaani kommenttia hänen blogiinsa. Taas minussa kytee se pieni tunne, että ehkä joskus kuin ihmeen kaupalla minä pystyisinkin luottamaan häneen. Ehkä minä joskus kelpaisin.

Mietin myös sitä, että voisiko miittirentouteni johtua tästä henkilöstä. Hän oli minun luonani kylässä suunnilleen vuosi sitten. Juuri edeltävänä iltana meillä oli aika paha riita, jota ei sovittu ennen kuin hän tuli. Minä pystyin kuitenkin käyttäytymään ihan normaalisti, vaikka olin vihainen hänelle enkä unohtanut sitä hetkeksikään sinä aikana kun hän oli täällä. Käyttäydyin jopa omasta mielestäni yllättävän rennosti. En tiennyt sitä miksi, mutta nyt kun tämä tilanne oli hieman vastaava, niin mietin, että saattaisiko se johtua tästä henkilöstä. Olenko minä vihaisena ollessani rennompi? Ei luulisi. Olenko minä rennompi, koska ajattelen, että feikkaan kuitenkin? Olenko minä rennompi, koska minun ei tarvitse vihaisena tälle ihmiselle pelätä, että olen taas pelkkä pettymys?

En tiedä. En olisi arvannut, että jokin tuollainen negatiivinen asia voisi vaikuttaa minun IRL-olemukseeni näinkin huomattavasti.

Mutta. Olen nyt kotona. Ajattelin, että nyt olisi parempi, nyt saisi levätä ja olla turvassa. Ei tarvitsisi olla yksin. Mutta nyt tuntuu kuitenkin hyvin pahalta. Sellaiselta ”silvon kohta rannettani silkasta henkisestä tuskasta” –pahalta.

Rotat eivät olleet kaivanneet minua. Äiti sanoi, että niillä ei ollut ikävä. Hän sanoi, että ne olivat vaikuttaneet jopa paljon iloisemmilta silloin kun minä olin poissa. Se sattui. Äiti myös sanoi, että en saa enää hankkia rottia. Että nämä kaksi saavat elää täällä elämänsä loppuun asti, mutta sen jälkeen en ota enää elukoita, jotka ovat tällaisia ”tylsiä” ja joiden häkki vaatii siivousta. En ainakaan tuo niitä kotiin. Muualla saan tehdä mitä haluan, mutta kotiin en saa niitä tuoda.

Äidin mielestä ne ovat todella tylsiä. Niistä ei kuulemma ole lainkaan iloa eivätkä ne ole lainkaan seurallisia. Hän sanoi, että saisin tuoda kotiin koiran tai kissan, mutta ei rottia, tai muita ”tylsiä ja epäsiistejä” eläimiä. Sanoin sitten, että minä en halua ikinä koiraa.

Sitten tuli se kohta, joka järkytti minua eniten. Äiti haluaa hankkia uuden koiran. Pelkäsin jo siinä vaiheessa, mutta kysyin sitten, että millaisen. Äiti vastasi siihen vain, että ei hän mitään ”taskukoiraa” halua. Eli suomeksi sanottuna hän haluaa ison koiran, todennäköisesti toisen rottweilerin.

Minut vaihdetaan koiraan. Minun lemmikkini eivät ole tervetulleita tänne paikkaan, jota pidän kotinani. Minun koirapelostani ei välitetä, vaan äiti haluaa ihan välttämättä ison koiran tänne. Minulla ei ole mitään virkaa. Ei minun onnellisuudellani tai elämälläni.

Meillä oli jo koira, Qaro, kuten jotkut varmaan muistavatkin. Se kuoli suunnilleen vuosi sitten. Aluksi se oli todella surullista ja minäkin itkin. Mutta silti minä olin sen jälkeen todella tyytyväinen ja onnellisempi. Pystyn sanomaan sen suoraan, koska se on totta: minusta oli hyvä, että se kuoli. Minut eristettiin aina yhteen huoneeseen, minun piti pyytää lupa päästä vessaan. Jos halusin pois yhdestä huoneesta, minun piti keksiä hyvä syy. Aikani olohuoneessa oli rajoitettu, koska eihän ollut lainkaan reilua, että ”koko talo toimisi yhden ihmisen tahdon mukaan ja koira teljettäisiin makuuhuoneeseen isäni kanssa”.

Ja minä pelkäsin sitä kauheasti. Minä vieläkin pelkään. Minä näen vieläkin silloin tällöin painajaisia koirista, jotka käyvät kimppuuni. Kun kadulla tulee koira vastaan, minä pelkään. Mutta sillä ei ole väliä. Qarokin puri minua, monta kertaa, se raateli kasvonikin, kun olin vasta pieni. Ja minä moneen kertaan pyysin äidiltäni, että viedään se pois. Annetaan se pois tai lopetetaan se, koska minä pelkään sitä ihan oikeasti.

Enkä minä ollut ainoa, jota se puri. Se puri veljeäni, yhtä kaveriani ja muutamia satunnaisia naapureita. Aina kun toin jonkun kaverin kylään meidän luo, oli kauheat järjestelyt, kun koira piti teljetä tarpeeksi aikaisin makuuhuoneeseen. Minun piti aina pelätä, että jokin menisi vikaan ja että minä olisin syypää siihen, että jollekin minun kaverilleni sattuisi jotain pahaa.

Ja silloinkin, kun se puri minua kaksi viimeistä kertaa kerralla – ilman mitään kunnollista syytä – niin minun piti mennä terveyskeskukseen lopulta näyttämään niitä haavoja. Kysyin heti puremisen jälkeen äidiltä, että pitääköhän niitä mennä näyttämään, koska ne vaikuttivat olevan niin syviä. Ei mitään. Äiti sanoi heti että ei. Lopulta kun ne haavat eivät parantuneetkaan, äiti lopulta myöntyi siihen, että ehkä olisi parempi mennä näyttämään niitä.

Ne olivat tulehtuneet ja lääkäri oli aika vihaisen oloinen. Sanoi, että olisi pitänyt tulla heti sinne eikä odotella turhaan. Hän myös kysyi, että oliko purija oma koira ja että olimmeko jo miettineet, mitä sen kanssa tehtäisiin. Äiti vastasi niihin kysymyksiin minun puolestani. Minä yritin näyttää eleilläni, että emme todellakaan olleet miettineet ja että minä olin äitini sanomisia vastaan. Halusin, että se lääkäri sanoo, että hänen täytyy tehdä ilmoitus ja että sitä koiraa ei voi enää pitää.

Ei hän sanonut mitään. Matkalla apteekkiin minä sanoin sitten äidille, että pelkäsin Qaroa ja että halusin, että se lopetettaisiin, koska se oli minun mielestäni selkeästi vaarallinen. Äiti sanoi, että ei. Sitä ei lopeteta. Minä pyysin sitä monta kertaa sen jälkeen, eikä se ollut kertaakaan helppoa.

Qaro hankittiin minun takiani. Minä halusin ehdottomasti koiraa. Ja koko perhe rakasti sitä ihan kauheasti. Miten kukaan voisi pyytää itse sellaisen eläimen elämää päätettäväksi? Ihan vain itsensä takia? Mutta minä koin, että oli pakko. Minä pelkäsin liikaa. Lukitsin joka yö oven huolellisesti ja siitä huolimatta näin painajaisia, joissa Qaro rikkoi ensin oven ja kävi sitten kimppuuni. Minun piti pelätä sitä joka päivä. Joka ikinen päivä.

Ja se oli purrutkin minua, muutaman kerran pahastikin, kerran hyvin pahasti. Joten minulla oli teknisesti ottaen oikeus pyytää äidiltäni, jonka tehtävä oli suojella minua, poistamaan tällainen minua vahingoittava eläin. Mutta ei. Hän ei suostunut. Hän ei suostunut, vaikka miten pyysin. Eikä Qaro ollut se, joka eristettiin yhteen soppeen talossa, vaan se olin minä. Koko perhe rakasti koiraa enemmän kuin minua. Koiraa, joka oli purrut minua moneen kertaan, viimeisellä kerralla jopa ilman täysin mitään syytä. Pelkästään siksi, että nousin sohvalta.

Ja minun piti pelätä. Minun piti eristää itseni jonnekin, jotta olisin turvassa. Vaikka sanoin äidille pelkääväni, sillä ei ollut mitään väliä. Äiti oli kai valmis ottamaan sen riskin, että Qaro tappaisikin minut, kun kerran ei edes minun pyynnöistäni huolimatta suostunut luopumaan vaarallisesta koirasta.

Joten jos luulin, että saisin olla täällä rauhassa. Ajatella edes hetken, että olen turvassa ja täällä minun ei tarvitse pelätä. Voisin tarpeen tullen pitää vaikka kokonaisen välivuoden ja käydä vain töissä. Mutta nyt heti ensimmäisenä päivänä ilmestyy uusi pilvi horisonttiin. Juuri kun asioiden piti muuttua helpommiksi, minun pitää taas pelätä, että yhtenä päivänä vain huomaan, että meillä on uusi koira. En minä voi elää taas sitä kauheaa elämää. En halua olla vanki täällä talossa. Minun lemmikkini eivät ole tervetulleita tänne, mutta vaikka asuisinkin täällä, minun mielipiteelläni, minun pelollani, ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä talossa tapahtuu.

Joskus sitä oikeasti miettii, että ovatko ihmiset oikeasti näin julmia, vai ovatko he yksikertaisesti vain sanoinkuvaamattoman tyhmiä. Jopa minä loogisesti ajatellessani tulisin tulokseen, että tytär on tärkeämpi kuin koira, mutta kaikki mitä minä täällä koen, puhuu sitä vastaan. Koira ei ole muuta kuin ilon lähde. Minä en ole tarpeeksi, minun lemmikkini ovat tylsiä, vain koira on jotain, jolla on väliä. Ja sen avulla minut eristetään yhteen huoneeseen ja saadaan pelkäämään. Ja mahdollisissa riitatilanteissa olen alakynnessä: koira voidaan usuttaa kimppuuni ja niin on tehtykin.

Eikä Qaroa ainakaan tarvinnut edes usuttaa, vaan vaikka isäni olisi itse tullut vain lyömään minua, Qaro säntäsi heti hänen avukseen puremaan minua. Jälkeenpäin isäni kehui aina, miten hyvä ja kiva koira Qaro oli ja miten minä olin typerä. Qaro sai puremisen jälkeen maata sängyn päällä silitettävänä ja minä sain itkeä yksin vessassa ja puhdistaa itsekseni haavani.

Sitäkö elämäni tulee taas olemaan? Äiti haluaa välttämättä uuden ison koiran, vaikka edellisestä koirasta tuli tämän perheen keskuudessa vaarallinen? Vaikka ennen äärettömän koirarakas tytär pelkää nykyään koiria?

Niin, kyse on taas minusta. Minä minä minä minä minä. Minunko ympärilläni maailman pitäisi pyöriä? Noin minulle sanottaisiin, jos esittäisin nämä argumentit ääneen. Minusta minua kohtaan on tehty väärin. Sitä on vain hankala sanoa. On hankala vaatia itselleen parempaa kohtelua, kun sitten kuulostaa siltä, että kaiken pitäisi mennä niin kuin minä haluan. Ja sitä on hankala perustella itselleenkin välillä: minä en pysty ikinä korvaamaan koiraa. Minä en voi ikinä olla sitä, mitä äiti haluaisi, joten olisi käsittämättömän itsekästä estää toisen onni oman hyvän tähden. Mutta minusta tuntuu silti pahalta. Todella todella pahalta.

Välillä mietin, että tekeekö äiti tätä tahallaan. Pilkkaako ja vähätteleekö hän minua silkkaa ilkeyttään. Välillä hän on niin kiltti ja huomaavainen ja tekee asioita puolestani. Hän ostaa tavaroita ja hän auttoi muutossakin. Auttaa rottien häkkien pesussa, jos minä en jaksa loppuun asti ja tekee muutenkin kaikenlaista. Mieluummin luopuisin tuosta kaikesta, jos vain voisin tietää, että hän välittäisi minusta oikeasti. Minusta tuntuu pikemminkin siltä, että hän tekee tuollaista kaikkea vain, jotta voisi lisätä enemmän kohteita listaan: ”Syyt, joiden takia olen todella hyvä äiti.”

Nyt on ahdistunut fiilis. Minua pelottaa taas kauheasti. Kyllä minä tiesin, että en voisi jäädä tänne loputtomiin, mutta kun heti ensimmäisenä päivänä äiti täräyttää jonkun asian, joka estää minun täällä olemiseni, niin se saa olon ahdistuneeksi. Minulla ei ole kotia. Ei tämä voi olla kotini, kun kerran voin hävitä elinpaikkani eläimelle.

Olo tuntuu nurkkaan ahdistetulta. Tuntuu siltä, että ei ole tietä pois. Ei ole mitään keinoa, ei mitään tulevaisuutta. Paitsi se yksi. Että jättäisi jälkeensä vain lapun: ”Nyt te voitte hankkia sen koiran.”