7 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

9 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

11 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

14 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

23 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Taas unia. Ensimmäisessä unessa olin myöhästymässä koulusta. Sitä tuskin tarvitsee eritellä sen tarkemmin, se ei ollut järin mielenkiintoinen. Toisessa unessa olin jollain turistisaarella Merryn kanssa katsomassa elefantteja. Sitten yhtäkkiä ne elefantit kuitenkin tulivat hulluiksi ja yrittivät talloa kaikki alleen. Minä ja Merry päästiin vaivoin saarelta pakoon ajoissa.

 

Sitten yhdessä unessa olin jossain ruokapaikassa. Tarkoitukseni oli syödä siellä, mutta siellä oli niin täyttä, etten tiennyt, minne istua. Näin pitkän pöydällisen ikätovereitani koulusta, joten totesin itsekseni, että tuskin heitä haittaisi, jos istuisin heidän pöytänsä päähän. Siinä oli kolme vapaata paikkaa. Heitä tuli kuitenkin lisää, mitä en ollut osannut odottaa. Koko ajan lisää ja lisää ja lisää, kunnes yksi yläasteen opettaja tuli sanomaan, että niiden, joilla ei olisi varsinaista paikkaa, tulisi siirtyä toiseen pöytään. Minua tönäistiin tässä vaiheessa, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, niin tarvittava määrä oli jo siirtynyt. Katsoin vieressäni istuvaan neiti Miliin, joka oli ollut se, joka oli tönäissyt minua. Hän näytti vihaiselta. Sanoin hänelle, että voisin kyllä lähteä, jos he haluaisivat sitä. Hän sanoi, että katsotaan nyt. Uni loppui.

 

Sitten olin yhtäkkiä koulussa, mutta se olikin puoliksi jonkinlainen ostoskeskus/viihdykepaikka. Kävelin ympäriinsä, koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä. Sitten törmäsin Jesiin. En ole koskaan erityisemmin pitänyt hänestä, hänen käytöksessään on jotain, joka saa minut varuilleen ja epäpitämään hänestä. Hän oli kuitenkin minulle ystävällinen, niin ajattelin, että mitä sitä turhaan vihoitella. Viimeksi kun näin hänet, me ei oltu yhtään missään väleissä. Hän selitti kauheasti innokkaasti ja halusi näyttää minulle, missä asui. Hän päätti lintsata tunneiltaan, näyttääkseen minulle. Hän oli laittanut toisen kätensä harteilleni ja ohjasi tarkasti sitä, miten paljon pystyin liikkumaan. Vilkaisin käytävän päähän. Siellä olivat NN ja Mitch ja joitain heidän kavereitaan. He eivät olleet huomanneet minua. Minä olisin halunnut mennä heidän luokseen. Tai kulkea edes ohi. He olivat tuttuja ja ihmisiä, joista pidin. En halunnut olla Jesin lähellä.

 

Jes kuitenkin retuutti minut mukaansa. Ja kun vilkaisin seuraavan kerran käytävän päähän, siellä ei ollutkaan enää ketään. Hän vei minut kotiinsa ja selitti kaikenlaista amiksestaan. Hänestä tulisi kuulemma Piccolon kassahenkilö ja teatterin kuiskaaja. Sitten me lähdettiin meille päin. Jes sanoi, että voinut ymmärtää, miksi joku halusi opetella kemiaa. Jonkun muun aineen olisi vielä ymmärtänyt, mutta ei kemiaa. Mitä hyötyä siitäkään olisi. Tässä vaiheessa olimme jo meillä ja Jesiä oltiin tultu hakemaan, jotta hän voisi mennä takaisin kouluun. Samalla kun Jes puki takkia päälleen, minä selitin, mitä hyötyä kemiasta oli ja sanoin, että minusta tulisi ehkä farmaseutti, että menisin opiskelemaan farmasiaa Kuopioon. Jes nyökkäsi. Sitten hän purskahti itkuun ja juoksi ulos unohtaen puolet tavaroistaan sisälle. Minä tietysti huidoin häntä hakemassa olleelle autossa, että ei lähtisi ja menin viemään hänen tavaransa.

 

Sitten olinkin yhtäkkiä itse autossa apukuskin paikalla. Tuomas Holopainen ajoi. Hän ajoi meidän pihaan, meidän autokatokseen. Heti kun hän oli pysähtynyt, auton eteen nousi seisomaan lihava mies, joka kohotti aseensa ja ampui. Tuomas Holopainen kuoli heti. Minulle mies sanoi, että hän tappaisi minut seuraavaksi. Että se voisi viedä aikaa, koska hänen pitäisi kiertää parempaan kulmaan, mutta että hän tappaisi minutkin. Minä avasin auton oven ja astuin ulos suoraan sen miehen eteen, ja kiljuin, että hän oli säälittävä pelkuri ja että yhtä hyvin hän voisi tappaa minut nyt heti, minä en pelännyt.

 

Ja hän ampui minua. Päähän. Silmien väliin. Minuun sattui ja lyyhistyin maahan. Mies nauroi katketakseen ja osoitti minua aseella ja käski laulaa jonkun Tuomas Holopaisen biisin. Sanoi, etten kuitenkaan osaisi ja lupasi nauraa, kun laulaisin vikaan. Minä aloitin Sleeping Sunin kertosäkeellä. Miehen hymy hyytyi, koska minä lauloin melkein täydellisesti. Hän nimitteli minua ja ampui taas, mutta minä onnistuin väistämään. Pakenin taloa kohti. Sitten käännyin ja aloin selittää, miten se tyyppi oli säälittävä. Hän näytti epävarmalta. Sitten hän ampui itseään. Hän ei kuollut, mutta lyyhistyi maahan selälleen. Sitten hän sanoi jotain, mitä en muista, otti esiin puukon ja iski itseään sillä sydämeen. Hän kouristeli hetken ennen kuin kuoli. Uni loppui.

 

Sarjassamme Amian kivat pikku unet. Taas näemme sen omituisen piirteen unissani: minä en ikinä kuole. En tiedä sitten, onko se hyvä vai paha asia. Varmaan se on vain realistinen. Kun Qaro puri minua silloin ajat sitten (kahdeksan vuotta sitten?) kasvoihin ja jouduin tikattavaksi, niin ajattelin, että pyörtyisin. En pyörtynyt tai mitään. Ajattelin jopa, että saattaisin kuolla. Ehkä toivoinkin sitä. Mutta minä en kuollut. Enkä pyörtynyt. En itkenyt. En ollut hysteerinen. Makasin vain paikoillani siellä sairaalahuoneessa ja tuijotin katon valoja. Minun piti odottaa, koska päivystävä lääkäri oli juuri syömässä.

 

Niin minä sitten odotin ihan rauhallisena melkein puoli tuntia. Välillä tuli sairaanhoitaja pyyhkimään haavaa suolaveteen kastellulla liinalla. Ei tuntunut mitenkään kauhean kivalta. Ja sitten tuli lääkäri ja kokeili liimata, eikä onnistunut: haava oli liian syvä ja repaleinen. Sitten hän puudutti. Se ei onnistunut, koska puudutusaine tuli haavasta ulos. He antoivat lisää puudutusainetta ja aloittivat ompelemisen. Minä tunsin, miten he pistivät sen kummallisen näköisen neulan ihoni läpi ja sen, miten lanka kutitteli hieman, kun he vetivät sitä läpi. Minä en sanonut mitään. Makasin vain hiljaa ja tuijotin katon valoja.

 

Tai kun on paha migreenikohtaus, niin se sattuu niin käsittämättömästi, että silloin tuntuu ainakin siltä, että pyörtyy tai kuolee. Sitä toivoo, koska se kipu on niin järjetön, että sitä ei pysty kestämään. Eikä ikinä kuitenkaan pyörry eikä kuole. Eli minun kokemukseni mukaan voi sattua vaikka miten järkyttävästi, voi käydä kuinka pahasti tahansa, mutta vaikka miten toivoisin, minä en ikinä kuole.

 

Minä en vuoda edes verta. Kerran ala-asteella tehdessäni kuperkeikkaa, löin pahasti polvella nenääni. Ei tullut verta. Kaikki kiirehtivät aluksi katsomaan, että miten oli käynyt, mutta sitten he olivat heti huojentuneita, kun ei tullut verta. Se sattui kuitenkin ihan kauheasti. Mutta ei, minulla ei ole ikinä tullut verta nenästä. Joillakin se on kauhean yleinen vaiva, mutta minulla niin ei ole käynyt koskaan. Kukaan ei voi nähdä migreeniäkään. Kukaan ei voi nähdä sitäkään, miten paljon joskus joka ikinen päivä sattuu. Mutta mikään ei tapa minua. Miksen minä voi kuolla edes unissani? Kokeilla miltä se tuntuu? Ja vaikka olisinkin kuolemaisillani, niin herään aina ennen sitä.

 

Olen yksin kotona taas. Veli lähti. Heräsin aamulla hieman heidän lähtiessään, mutta veljeni ei sanonut minulle heippaa. Enkä minä sanonut hänelle. Veli oli innoissaan. Eilen hänelle ostettiin hieno puvuntakki minun ylioppilasjuhliini. He saivat takin ostaessaan kaupanpäälle farkut. Kohdalle oli sattunut äärimmäisen ystävällinen ja kärsivällinen myyjä, joten minun veljeni sai eilen elämänsä ensimmäiset farkut. Veli oli ihan innosta soikea sen takia koko loppupäivän ja hymyili melkein koko ajan kertaakaan lopettamatta. Laittoi tietysti uudet farkut heti lyhennyksen jälkeen jalkaan ja oli kauhean ylpeä.

 

Nyt hän tulee takaisin seuraavan kerran joskus pääsiäisenä. Äiti lupasi, että silloin mennään taas mökille. Koodi sille, että Amia ei taaskaan näe veljeään, koska jää yksin kotiin. Tälläkään kertaa en puhunut hänelle paljon mitään. Näpelöin hänen farkkujaan kokeillakseni, olivatko ne millaista materiaalia ja sanoin, miten paljon niitä minun mielestäni kannattaisi lyhentää. Kysyin myös, oliko veljen t-paita uusi. Ei se ollut: se oli ostettu joskus kesällä jo. Katsottiin yhdessä myös telkkarista tullut E.T.

 

Ei siis tehty paljon mitään yhdessä. Minä olisin halunnut. Minä olisin halunnut pörrätä hänen ympärillään ja kysellä kaikkea ja pyytää pelaamaan lautapeliä ja katsomaan leffaa ja vaikka mitä. Mutta en minä tehnyt niin. Minulla oli ikävä häntä ja hänet oli niin kiva nähdä taas, mutta en kai minä voi käyttäytyä niin, että kukaan voisi nähdä sen?

 

Nan tulee tänään meille. Lähetti viestin eilen myöhään illalla ja kysyi, että miten me tehtäisiin sen kanssa. Minun huoneeni on yksi sekamelska tästä tietokonehuoneesta puhumattakaan, mutta järkeilin, että koska olen yksin kotona, me voitaisiin olla olohuoneessa. Tuntuu, että on niin kauhean paljon kaikkea, mistä puhua, kun ei olla nähty melkein ikuisuuksiin, eikä nähdäkään välttämättä pitkään aikaan. Minun on pitänyt kysyä häneltä niin paljon kaikkea mitä haluaisin tietää ja nyt on tietysti koko NN-juttu, jonka haluan selittää Nanille oikein hyvin ja näyttää ne NN:n viestit. Ja on paljon muutakin, mitä haluan kertoa hänelle. Eikä me normaalisti tarvita edes mitään aiheita, niin juttu luistaa tunti kaupalla.

 

Huomenna on sitten matikan tentti. Plääh. Menen vasta kurssissa neljä. Ja kun niitä on 13, niin... No joo, mutta pitäisi vähän kiihdyttää tahtia, etenkin kun ne loppupään asiat on luonnollisesti vaikeampia. Paitsi todennäköisyyslaskenta ja logiikka. Niistä tykkään. Mitähän näistäkin kirjoituksista tulee, kun nuo päivät rullaa alaspäin vähän liian nopeasti.