Tänään keskuksella yhtäkkiä tuli jotenkin mieleen, että hei, minullahan on ikävä Jaskaa, ehkä ehdottaisin, että josko nähtäisiin, mutta sitten hän yhtäkkiä pelmahtikin sinne. Jotenkin ihan hullua, vaikka nyt tilanne on tavallaan eri kuin viimeksi kun Jaska yhtäkkiä ilmestyi keskukselle silloin kun oltiin vielä "tauolla", niin nyt tuli silti se täsmälleen sama vaikea olo. En tiennyt yhtään, mitä tekisin, miten käyttäytyisin, mitä edes ajattelisin. Joten olin todella vaikeana, en nyt vältellyt Jaskaa tai mitään, mutta taas jotenkin automaattisesti vältin häneen katsomista.

Sitten kun oltiin kaikki lähdössä kotiin, Jaska jäi norkoilemaan sinne oven tienoille. Se ahdisti vähän sekin, koska me ei olla oikein sovittu, miten käyttäydytään julkisesti toisiamme kohtaan. Mietin, että pääsisinkö kenenkään huomaamatta livahtamaan samaa matkaa Jaskan kanssa, ilman että kukaan huomaisi. Joo, tuo salailukierre alkaa jotenkin taas saamaan aika suhteettoman suuria piirteitä, mutta en vain tiedä mitä tehdä. Sitten kun olin lähdössä, kuulin Sallan kyselevän, että hei lähtikö Amia jo? Sitten hän kysyi, että haluaisinko lähteä hänen kanssaan kaupoille. Minun itse asiassa tarvitsi ostaa uudet kengät, ja lisäksi Sallan kanssa hengaaminen tavallaan poistaisi sen päätöksenteon, että voinko lähteä Jaskan kanssa samaa matkaa. Jaska sitten kyllä sitten kysyi, että ai oletteko lähdössä yhdessä ja voiko hän tulla mukaan. No, hän tuli sitten mukaan, mutta parin minuutin päästä hän päättikin, että ei, hän taitaakin mennä omaa tahtiaan kotiin.

Minua todella vaivasi tuo tilanne, ihan kauheasti. Olin todella ahdistunut, koska en halunnut, että Jaska kokee, että en huomio häntä, tai muuta sellaista, mutta toisaalta en halunnut herättää huomiota. Ja jotenkin minussa on herännyt kauhea pelko siitä, että Salla saisi tietää, että minä ja Jaska ollaan taas ainakin vähän niin kuin yhdessä, koska... No, hän olisi sitä vastaan, hän sanoisi siitä kurjia asioita, hänen täytyy vain puuttua muiden asioihin, ja tiedän, että ei hän tee sitä ilkeyttään, vaan koska välittää. Varmaankin. Mutta tuntuu, että kun me kerran ei olla Jaskan kanssa virallisesti vielä palattu yhteen, julkisesti, niin en vain halua, että Salla tietää. Haluan itse keskittyä rauhassa tähän uuteen juttuun ja katsoa, miten se toimii, ja tunnustella, miltä se tuntuu. Jos Salla sanoisi niitä mielipiteitään, jotka ovat aina kurjia, aina sellaisia, että Jaska on ihan sellainen tyyppi, että varmasti tulee pettämään sinua, ei se teidän juttu koskaan näyttänyt hyvältä, jne. Niistä tulisi minulle kurja mieli, vaikka itse ajattelisin ihan muuta.

En halua koko ajan joutua selittelemään päätöksiäni, puolustelemaan sitä, mitä päätöksiä oman elämäni kanssa teen. Monen mielestä teen jotain selkeästi väärin, ja muutamat eivät sitten epäröi sanoa sitä minulle ääneenkään. En tarvitse yhtään ketään kyseenalaistamaan päätöksiäni, teen sitä itsekin enemmän kuin tarpeeksi. En halua jakaa asioitani Sallan kanssa, koska en halua, että minulle tulee kurja fiilis. Vähän niin kuin se lääkärinikin kyseenalaistaa muiden minua hoitavien/hoitaneiden ihmisten ammattitaidon ja sen, että terapiassakin tehdään jotain väärin ja että siitä ei ole hyötyä minulle, niin miten tuollaisen on muka tarkoitus auttaa minua?

Nyt ahdistaa todella pahasti. Sallakin kysyi minulta sitten kaupassa, että miksi mökötän. Sanoin vain, että ei kun minua ahdistaa. Salla kysyi sitten, että ai se kauppako, mutta minä sanoin, että ei kun kaikki vain. Sanoin Sallalle ihan rehellisesti, että en oikein edes ymmärrä, miksi minua ahdistaa yhtäkkiä näin paljon. Salla kyllä siihen sanoi, että kyllä häntäkin alkaisi ahdistaa, jos törmäisi exäänsä, joka lyöttäytyisi seuraan. Mutta kun kyse ei ole tuosta, koska Jaska ei ole exäni enää, vaan olemme yhdessä taas. Jälkeenpäin laitoinkin Jaskalle viestin, että olin juuri aamulla miettinyt, että olisi kiva nähdä häntä ja sitten hän ilmestyi, ja että nyt olen jumissa Sallan kanssa jossain kaupassa, vaikka mieluummin olisin ehkä lähtenyt Jaskan kanssa. Jaska sitten laittoi takaisin, että hän oli toivonut, että lähdettäisiin samaa matkaa, mutta kun Salla sitten näytti jäävän siihen seuraani aika tiiviisti, niin päätti mennä vain kotiin nukkumaan. Sanoi hänkin, että voitaisiin nähdä tänään tai huomenna.

Ja tuonkin jälkeen, kun kaikki on kuten vaikka eilen, minua edelleen ahdistaa. Tuntuu siltä, että voisin vain itkeä vaikka kuinka kauan. Ehkä minusta tuntuu siltä, että minulla on kauheat paineet onnistua. Siis "onnistua" minun ja Jaskan suhteessa. Eikä se niinkään ole se itse suhde, vaan se, mitä muut ajattelevat minusta. Tai siis, kun tuli se ero Jaskan kanssa kesällä, tuntui, ettei melkein kukaan ollut varsinaisesti minun puolellani. Tai siis olivat ja lohduttivat, mutta jos sanoin jotain Jaskasta tai että minun oli ikävä häntä, niin kaikki sanoivat vain jotain, että sun on parempi ilman sitä, tai että löydät kyllä jonkun paremman, tai että kyllä se menee ohi. Nan oli ainoa, joka vain kuunteli, sanoi Jaskasta positiivisiakin asioita.

Minusta on kai vain tuntunut, että ihmisten mielestä minulla ei ole ollut "oikeutta" oikeasti välittää Jaskasta. Ja minä välitän hänestä, en tämän eronkaan aikana koskaan lakannut välittämästä hänestä. Ehkä siksi taas tekee mieli pitää asia vähän salassa tai kertoa siitä ainakin vain harvoille ja valituille ihmisille, koska tuo kaikki tuntuu niin kurjalta. On kurja kuulla/lukea sellaisia perustelemattomia kurjia kommentteja Jaskasta, koska tuntuu vain niin kurjalta, että koen, että muut ihmiset kokevat asiakseen kertoa minulle, mitä minä saan tuntea ja mitä en.

Ehkä tuo liittyy johonkin traumaan. Alkaa tuntua siltä nyt, kun vain itken ja tärisen. Terapiassakin on ollut tavoitteena yrittää saada minua hyväksymään omia tunteitani, eikä se ole ollut kovin helppoa. Niiden tunteiden tunnistaminenkin on vaikeaa. Mutta silti pystyn havainnoimaan itsestäni, että välitän Jaskasta, ja että luotan häneen, ja että hänen kanssaan on hyvä olla. Kun Sallakin silloin kesällä sairaalassa sanoi, että hänen mielestään minun ja Jaskan suhde ei koskaan näyttänyt hyvältä, niin minusta tuntui, että minulta yritettiin viedä osa siitä oikeudesta kokea asiat omalla tavallani. Ja tunteet ovat hankalia, koska niitä on hankala perustella siten kuten yleensä perustelen asioita.

Jos joku on katsonut joskus sitä Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia, niin se juontaja on sellainen, jollaiselta minä kuvittelen vaikuttavani muiden keskuudessa. Pidän tutkimuksista ja dokumenteista ja tykkään käyttää niitä perusteluina mielipiteilleni. Joskus yksi keskuksella luki yhteiskuntaopin kokeeseen ja Salla sitten jossain vaiheessa sanoi, että älkää antako Amian kuulustella sitä koealuetta enää, koska se on liian akateeminen ja se tietää liikaa, ja ne sen välikommentit vaan haittaa sitä oppimista, kun niitä ei kuitenkaan kysytä. Esimerkiksi Salla piti täysin hyödyttömänä sitä, että esitin kuulusteltavalle tehtäväksi kertoa, miten BKT (bruttokansantuote) muodostuu, ja mitä ongelmia sen käyttämisessä on. Jotenkin en vain voi itselleni mitään, kun vaikka luulin suurimman osan noista lukio & yläaste -asioista jo unohtaneeni, minä muistankin todella paljon. Ja paitsi että muistan, niin myös ymmärrän. Ehkä minussa on joku pieni sisäinen opettaja, kun koen järkevämpänä sen, että yritän saada jonkun hahmottamaan BKT:n ja vaikka HDI:n erot, sen sijaan, että yrittäisin saada toista oppimaan ulkoa jotain litanioita tajuamatta niitä kunnolla. Ja sitten jauhan jotain, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa BKT voi olla korkea, mutta se ei välttämättä oikeasti kuitenkaan kuvaa sitä keskivertoista elintasoa.

Ja kerroin tarinana sen, miten minut erotettiin pari vuotta sitten Järjestöstä laittomasti, ja että sain työpaikkani takaisin, koska on olemassa sääntöjä liittyen määräaikaisiin työsuhteisiin, jne. Ymmärrän, että varmaan olen ärsyttävä, mutta jotenkin minun pitäisi suunnilleen purra kieltäni, jotta saisin oltua hiljaa. Tänään onnistuin siinä, kun yksi keskuksella mietti, että pahus, kun tulee kylmä, kun hän tulee syksyisin aina kipeäksi, kun tulee kylmä ilma, vaikka hän ei edes saa kylmää. No, sitten olin hiljaa, mutta sitten joku muu sanoi, että itse asiassa se ilman kylmyys ei vaikuta sairastumiseen mitenkään. Vähän sama fiilis on aika usein, kun katson niitä Hyviä ja huonoja uutisia, kun joku sanoo jonkun väitteen, joka ei ole ihan totta ja sitten se juontaja korjaa.

Nyt on vähän parempi olo jo, ei ahdista yhtä paljon. En kuitenkaan tiedä, miten oikein päädyin selittämään jotain tuollaista, mitä juuri selitin. Mutta ehkä se, että koen muiden yrittävän joko kieltää tai sallia tunteeni, liittyy johonkin traumaan, koska reagoin siihen vain niin voimakkaasti. Tai ehkä se on normaali reaktio siihen, että joku yrittää puuttua sinun asioihisi, vaikkei niistä tiedä taatusti yhtä paljon kuin sinä itse. Pahuksen sinä-passiivi, jota suomessa ei ole. Muutenkin olen huomannut viljeleväni välillä anglismeja, kuten esimerkiksi nykyään sanon vain melkein aina automaattisesti, että kirjoitan jotain "ALAS". En aina edes tajua, että sanon sen noin.

Mutta tuntuu, että on asioita tullut tämän taukoviikon aikana, joita olisi varmaan hyvä käydä läpi terapiassa. Kuten vaikka se, että minussa on jostain syystä herännyt taas pieni pelko, että minut jätetään. Tiedän, että se on paha juttu, eikä järkevä, ja ylipäätään vain täysin typerä, koska jos suhde loppuu, niin se loppuu. Tiedostin tuon asian hienosti joskus tässä, että ei ole olemassa hetkeä, jolloin parisuhde muuttuisi sellaiseksi täysin varmaksi, vaan aina on mahdollisuus, että se loppuu. Enkä halua pelätä sitä. Luulin jo, että pääsin siitä yli, mutta jotenkin esimerkiksi siellä Helsingissä eilen ja toissapäivänä koin itseni vain niin erilaiseksi, että tuntui, että kumpa olisi Jaskan luona. Ahdistaa se, että en koe kuuluvani oikein minnekään. Välillä on tuntunut siltä vuosien saatossa, että onhan niitä kavereita, joiden kanssa voi hengata ja joiden kanssa on paljon yhteistä, mutta nykyisin tuntuu vain siltä, että minne ihmeeseen ne kaikki ihmiset ovat yhtäkkiä kadonneet?

Enkä sanonut siitä sushista Natalialle, joten me mentiin sushipaikkaan syömään. Ja paitsi että vihaan sushia, niin vihaan myös soijakastiketta. Natalia kuitenkin laittoi sitä minunkin kulhooni runsaasti ja sanoi lukeneensa jostain, että se on tosi hyväksi aivoille, jne. Ja olimme koko paikan ainoat asiakkaat ja se tiskin nainen vilkuili vähän väliä meidän pöytäämme. Ja minä en pidä sushista, ja siksi on todella epämiellyttävää, jos joku katselee minua, kun syön. Ilmeilen, Jaska tykkää siitä, ja Nataliankin mielestä oli joskus aikaisemmin jossain maistiaisissa hauskaa seurata, miten maistoin jotain, josta en pitänyt, koska se vain näkyi kasvoiltani. Tämä kuulostaa varmaan täydeltä hulluudelta, mutta moneen kertaan jouduin psyykkaamaan itseäni, että syö se kylmä niljakas soijakastikkeessa uinut palanen ja yritä näyttää siltä, että tykkäät siitä, etkä siltä, että teet kaikkesi yrittääksesi olla yökkäämättä. Sopisin varmaan johonkin pelkokertoimeen, kun pystyn syömään periaatteessa melkein mitä tahansa. Oikeasti tuolla sushipaikassa välillä tuntui siltä, että teki mieli oksentaa. Mutta söin melkein kaiken, ja Natalia ei kai epäillyt mitään, niin mahdollisesti sitten seuraavallakin kerralla mennään johonkin sushipaikkaan. Tuo on hulluutta minulta, pitää sanoa siitäkin terapiassa, kun en vain tiedä mitä tekisin.

Mut olo alkaa olla jo aika rauhallinen. En tärisekään enää paljoa, ja on sellainen fiilis, että voisi syödä jotain. Voisi itse asiassa mennä vaikka kauppaan hakemaan jotain ruokaa. Tekisi mieli ostaa kukkiakin. Ehkä ostankin. Onneksi terapia jatkuu ensi viikolla, kun tuntuu, että pääni on monen asian suhteen vain jotenkin sekaisin. Toisaalta pärjään, teen asioita itsekseni, olen sosiaalinen, en ikävöi Jaskaa koko aikaa, vaan nyt kun edellisestä tapaamisesta on melkein kaksi viikkoa, yhtäkkiä nyt vasta tuli sellainen fiilis, että on ikävä häntä. Toisaalta sitten on tämä salailuni, joka nyt tuntuu järkevältä seuraukselta siitä, miten meidän perheessä asiat on aina olleet, että olen äidiltäni oppinut tämän kaiken kauhean salailemisen.

Mietin tuota Helsinki-juttuakin, kun en maininnut siitä Jaskallekaan etukäteen. Jotenkin aina mietin välillä, että pitäisikö sanoa, mutta sitten minusta tuntuu, että onko se nyt niin tärkeää, mitä se Jaskan elämää liikuttaa, jos menenkin jonnekin, tai sitten ajattelen niitä Gricen maksimeja, että kerron ne välttämättömät asiat, enkä sitten sen enempää. Normaalissa keskustelussa on välillä vähän vaikea tuolla lailla mitata, että mitä sanoo ja mitä ei. Lisäksi tuntuu, että jos sanoisin vaikka, että lähden huomenna Helsinkiin, että toisen pitäisi reagoida siihen jotenkin, enkä minä sitä halua. Koen sen informatiivisena asiana, mutta toisaalta sitten tuntuisi typerältä sanoa jossain keskustelussa vain, että olen menossa Helsinkiin huomenna, piste, ja sitten jatkaa jostain muusta. Se tuntuu irtonaiselta ja täysin tarpeettomalta.

Mutta toisaalta sitten kai äitini voisi ajatella samoin tavoin omasta käytöksestään, ja minä vain haluaisin päästä eroon tästä salailustani. Mutta haluaisin kai vain olla rauhassa ja miettiä asioita itse, ja pelkään, että muut sotkeutuvat niihin. En tiedä. Vaikeaa.