Mistäs sitä aloittaisi? Varmaan siitä, että olen nyt aika lailla naatti kaiken jälkeen. Olen ollut yötä jonkun ihmisen luona, jonka olen tavannut vain yhden kerran ja jolle olen sanonut (konkreettisesti sanonut) niin pienen määrän sanoja, että ne todennäköisesti pystyy laskemaan kahden käden sormilla (tai ainakin jos ottaa varpaat mukaan). Lisäksi ajoin kahden päivän sisällä yli 400 kilometriä. Ja viimeiset sata kilometriä eilen ihan pilkkopimeässä pitkillä valoilla (ja välillä lyhyillä, kun pitkiä ei saanut käyttää). Mutta pimeässä ajaminen oli kivaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä otin joitakin kuvia, koska minulla oli digikamera mukana. Laitan niistä joitain (edes hieman onnistuneita) tähän kirjoitukseen sitten kunhan pääsen ensin selityksessä sinne asti, mistä se kuva on otettu.

 

No, aamulla lähdettiin törkeän aikaisin ja ajettiin Vantaalle, josta mentiin sitten junalla Helsinkiin. Siellä kierreltiin vähän ympäriinsä ja minulla oli kauhea koti-ikävä. Kaikki ihmiset näyttivät kauhean pelottavimmilta kuin kotona. Ja kun näin yhden pitkä- ja mustatukkaisen pojan seisoskelemassa yhden liikkeen nurkalla, minulla oli kauhea ikävä NN:ää. Ei minulla normaalisti ole kauhea ikävä häntä, mutta silloin, kun tiesin hänen olevan yli 500 kilometrin päässä minusta, niin olo tuntui hyvin yksinäiseltä.

 

Sitten tulikin aika mennä jo tapaamaan sitä kyläläistä. Lähdin hänen luokseen jo hieman etuajassa, kun minua tympi raahustaa ympäri Helsinkiä. Äitini auttoi sitten minua kantamaan tavarani junaan. Junassakaan ei vielä hermostuttanut kauheasti, vaan hermostus alkoi vasta, kun näin sen kyläläisen asemalla, kun olin poistunut junasta. Tuli kauhea tarve pysähtyä kuin seinään ja minä ajattelin, että mitä hittoa minä olen taas mennyt sumplimaan ja että olenko ihan totaalinen masokisti, kun järjestän itseni varta vasten vaikeisiin tilanteisiin.

 

Mutta niin, jotenkin se meni ja sitten tämä kyläläinen näytti minulle paikkoja ja minä kävelin suunnilleen mykkänä mukana. Sanoin välillä jotain ja mutisin myöntävästi, kun minusta tuntui, että olin ollut liian kauan hiljaa. Se kyläläinen raahasi minua paikasta toiseen ja esitteli kaikenlaista (ja minun mielestäni se oli kauhean mielenkiintoista, vaikka en usko, että onnistuin välittämään sitä olotilaani kovin kauheasti pääni ulkopuolelle). Räpsin pari kuvaa hänen koulustaan ja sitten kun kävelimme jonkun niityn ohi (jossa kyläläinen oli kuulemma hiihtänyt ala-asteella) ja koska vähän aikaisemmin oli satanut ja paistanut samaan aikaan, tähyilin tietysti ympärilleni sateenkaaren toivossa.

 

 

Joo, sateenkaari ei ole hienonhieno, vaan pelkästään tuollainen haalea tuolla kaukana. Mutta minä tykkäsin tästä näkymästä ja kuvakin on ihan onnistunut (siis minun mielestäni ainakin). Eikä tuo läntti taivaalla ole mikään roska linssissä, vaan lentokone. Siellä lensi lentokoneita yli vähän väliä, joka oli minun mielestäni aika kummallista. Ja kun otti kuvan, sai jonkun tekosyyn pysähtyä hetkeksi – muu aika kiiruhdettiin eteenpäin. Se oli puoliksi jotakuinkin kuin eräretki ja jotain, mitä en ollut lainkaan odottanut. Ja koska minulla oli kaksi pientä kiveä kengässäni, joita en kehdannut pysähtyä ottamaan pois (joo, älkää sanoko mitään, olen jotenkin vähän nolo), joten nyt minulla on kaksi kivaa rakkoa jalkapohjassani.

 

Mutta kävely oli silti ihan kivaa. Tuuli oli epämiellyttävä. Minusta tuntuu, että kaupungissa tulee jatkuvasti ihan kauheasti ja sitten tukka menee ihan sotkuun ja näyttää törkeän rumalta. Mutta metsässä, johon tämä kyläläinen minut raahasi, ei tuullut, joten siellä oli ihan kivaa.

 

 

Tuo oli sieltä metsästä. Minun oli pakko ottaa kuva tuosta polusta, koska se muistutti minun mielestäni niin sitä TSH-leffan polkua, joka on Sormuksen Ritareissa. Sitä, joka on siinä ”I think we should get off the road” –kohtauksessa, jossa hobitit piiloutuvat Mustalta Ratsastajalta. Vähän erilainen, mutta todella siisti.

 

Sitten palasimme kyläläisen kotiin. Oloni oli aika jännittynyt ja hermostunut. Erityisesti silloin, kun tuli tapaamisessa se kauhein asia, mitä olin pelännyt jo ties miten kauan etukäteen: Syöminen. Minä en pidä syömisestä, kun seurassa on vieraita ihmisiä. Tai jos on itse vieraassa paikassa. Kun nuo kaksi sitten yhdistää siihen, että olin törkeän peloissani siitä syömisestä, seuraus ei ollut mitenkään kiva.

 

Muuten kaikki meni ihan hyvin, enkä ollut kauhean hermostunut (en lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Kylämiitissä). Tuo sitten tuntui kauhealta takaiskulta, kun piti istua syömään. Minä söin pari suupalaa ja sitten jo tuntui, että tästä ei tule ikimaailmassa yhtään mitään. Katsoin sitä lautasta ja minusta tuntui melkein, että se lautasen makaronilaatikko katsoi takaisin. Ei tule heti mieleen, koska oloni olisi ollut niin sanoinkuvaamattoman ahdistunut. Sillä hetkellä tuntui siltä, että kaikki negatiiviset asiat vyöryivät minun niskaani. Rukoilin mielessäni, että kukaan ei sanoisi minulle mitään, koska jos minun olisi pitänyt sanoa jotain takaisin, todennäköisesti olisin purskahtanut vain itkuun.

 

Mutta kukaan ei sanonut minulle mitään, ei ainakaan mitään sellaista, että minun olisi ollut välttämätöntä sanoa siihen jotain takaisin. Tuijotin ja käpälöin sitten vähän väliä vihreää YLE-mukia, johon minulle oli annettu vettä. Vesi on minun salainen liittolaiseni kaikessa. Ei mikään erityinen vesikään, vaan pelkästään tavallinen hanavesi. Se on jotenkin outoa. Jos olen ahdistunut ja hermostunut, en voi juoda mitään sen enempää kuin syödäkään, mutta vesi tekee poikkeuksen. Se rauhoittaa minua hieman. Se on ainoa aine, joka menee alas, kun ahdistaa oikein pahasti. Ja sitä paitsi vantaalaisten vesi on suunnilleen yhtä hyvää, mitä vesi täällä, vaikka se tuleekin ihan eri paikasta (siellä Päijänteestä, täällä käytetään pohjavettä).

 

Selvisin sitten kuitenkin kunnialla syömisestä. Olen hyvin ylpeä itsestäni. Sain syötyä kaiken ottamani ruoan loppuun (okei, siinä kesti aika kauan, mutta sain silti syötyä) ja olemaan romahtamatta ihan tyystin. Ei kyllä tunnu siltä, että aivan ehdoin tahdoin haluaisin kokea sen uudestaan joskus lähitulevaisuudessa. Mutta selvisin kuitenkin.

 

Mutta meni myös hyvinhyvin yhdessä vaiheessa, kun jotenkin minä onnistuin saamaan sen höpötysvaiheeni päälle. Siinä me sitten puhuttiin paljon, varmaan monta tuntia yhteen putkeen. Ei tehty muuta kuin vain puhuttiin. Se oli mukavaa ja hauskaa ja minulla oli kivaa. Sitten mentiin nukkumaan (joskus kahden kieppeillä kai) ja laitettiin herätys yhdeksäksi. Minä nukahdin aika helposti ja nukuin kohtalaisesti viittä vaille yhdeksään asti. Muistan jotenkin hämärästi, että sitä ennenkin olin rekisteröinyt joitain ääniä (jossain vaiheessa joku teki ainakin käytti hiustenkuivaajaa ja jossain vaiheessa huoneen ovi kolahti), mutta minä sikeäunisena ihmisenä en ilmeisesti kokenut, että niissä oli tarpeeksi syytä herätä ihan kokonaan.

 

Mutta kokonaisuudessaan meni siis ihan hyvin. Täytyy kyllä sanoa, että oli todella huojentavaa päästä kuitenkin poiskin, mutta oli silti mukavaa. Minulla on vain tapana, että jännitän ihan törkeästi vähänkin vieraissa tilanteissa ja se johtaa siihen, että kun olen ollut melkein vuorokauden pysyvässä henkisessä jännitystilassa, se aiheuttaa sen, että olen oikeastaan ruumiillisestikin jännitystilassa koko ajan. Ja uskokaa pois, se ei tunnu kauhean kivalta.

 

Toisaalta, kun Kylämiitistä palautuminen fyysisesti taas siedettävään olotilaan kesti suunnilleen viikon, nyt se kesti vain suunnilleen kolme tuntia. Joten vähän parempi ainakin? Ja minä en hermoile niin kauheasti yhden ihmisen tapaamista kuin joukollisen ihmisen tapaamista. En tiedä sitten, onko se loogista vai ei, mutta minun mielestäni se käy ainakin järkeen, vaikka joskus muut ovatkin väittäneet että ei käy.

 

Yksi asia, joka jäi kuitenkin vaivaamaan minua liittyen tähän kyläläiseen, on se, että minä näin hänet myöhemminkin. Hän käveli minua vastaan kadulla kaverinsa kanssa. Eikä huomannut minua. Minä hymyilin itsekseni heti huomatessani hänet ja ajattelin sanoa tälle kyläläiselle jotain, kun hän huomaisi minut. Mutta hän ei koskaan huomannut. Minä sitten katsoin vain aika äimistyneenä, miten nämä kaksi kävelivät ohi huomaamatta minua lainkaan. Äitinikin, joka oli nähnyt tämän kyläläisen pienen hetken ajan, sanoi minulle: ”Hei, eikö tuo ollut se kyläläinen?”

 

Tuolla hetkellä tuntui siltä, että teki mieli hakata päätään seinään. Ja toisaalta teki mieli ryhtyä angstaamaan. Kerran aikaisemminkin yksi ihminen (joka sattui itse asiassa myös olemaan kyläläinen), jonka olisi kyllä kaiken järjen mukaan pitänyt tunnistaa minut, ei huomannut minua lainkaan. Okei, ehkä tein kaikkeni, jotta hän ei olisi nähnyt minua, mutta olin itse niin totaalisen uupunut ja sietämättömän angst, että melkein törmäsin vastaantulijoihin (ja olisin törmännytkin, jos he eivät olisi itse väistäneet), että en huomannut tätä kyläläistä liian aikaisin. Mutta siltikään hän ei huomannut minua.

 

Ja nyt toinen tapaus. Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että selkeästi siitä tapahtumasta huomasi, miten vähän väliä minulla oli tälle ihmiselle ja saatoin ajatella, että siinä oli selitys kaikkeen. Mutta nyt kun tapahtui sama uudestaan toisen henkilön kanssa, joka oli vielä sanonut, että hänellä oli ollut ihan kivaa minun kanssani. Sitten hän tulee kadulla vastaan, eikä huomaa.

 

Tuo sai jotenkin mietteliääksi. IRL ihmiset melkein poikkeuksetta joko huomaavat tai ovat kuin eivät olisi huomanneet. Mutta kyläläiset, jotka tunnen netin kautta, eivät tunnista/huomaa minua, jos kävelen heitä kadulla vastaan. Ajattelin sitten, että ehkä kyse on siitä, että nämä ihmiset eivät ajattele oikeasti, että olen ihan täysin olemassa. Tai siis jos on Kylämiitti tai jokin muuten vaan –tapaaminen, niin silloin he saavat jotenkin tehtyä minut olemassa olevaksi itselleen. Mutta heti kun se tapaaminen on ohitse, minä muutun taas sellaiseksi, joka ei oikeasti ole olemassa. Kuin olisin olemassa vain kun heille niin sopii, kun he ovat etukäteen suunnitelleet sen, mutta en sellaisena jokapäiväisenä ihmisenä, joka voi kävellä vastaan kadulla.

 

Okei, ei ole kauhean todennäköistä, että kävelisin näitä ihmisiä vastaan kadulla, mutta kuitenkin. Jos joku heistä kävelisi minua vastaan missä tahansa, en minä olisi tunnistamatta heitä. Hmm... En tiedä, ehkä se vain sitten kuvastaa sitä minun kiintymystäni random-ihmisiin – minä välitän heistä enemmän kuin he minusta. Toinen näistä ihmisistä kieltäisi tämän luultavasti heti, mutta minun mielestäni hänen kiintymyksensä minua kohtaan on enemmänkin pakkomielteistä. Että hän on niin pakkomielteinen, että ei oikeasti edes tajua, että ei oikeasti välitä minusta kovinkaan paljon. Tuo saa hieman surulliseksi, koska se laittaa ajattelemaan, että minulla ei ole ketään – tuttuni eivät edes tunnista, vaikka kävelisivät minusta ohi niin läheltä, että melkein voisin tökätä heitä halutessani.

 

Mutta tämän Helsinki-reissun jälkeen me mentiin minun äitini kanssa hakemaan minun veljeni hänen taideopistoltaan Lahden läheltä. He tekivät vielä töitään (eli piirsivät/maalasivat/muovailivat) ja minä tiputin melkein silmät päästäni nähdessäni heidän töitään. Se tuntui melkein samalta kun NN:n piirtämisen katseleminen. Ne työt olivat ihan sanoinkuvaamattoman mahtavia! Ja minun veljeni on päässyt sinne opiskelemaan. Sillä hetkellä olin törkeän ylpeä hänestä, mutta toisaalta minusta myös tuntui, että hän ei ole yhtä hyvä kuin osa niistä muista. Voi olla tosin, että se johtuu siitä, että olen tottunut hänen piirustuksiinsa, mutta eivät ne muutkaan ainakaan mitään huonoja olleet.

 

 

Tuossa on sitten veljeni asunto, jota me käytiin katsomassa. Sinne oli pari kilometriä, jonka hän kulkee kuulemma taksilla. Minun mielestäni törkeän hieno talo, siellä asuu hänen lisäkseen monta muutakin ja sitten siellä on vielä kaksi valvojaa 24/7. Veljeni huone tuntui kauhean tyhjältä ja valkoiselta, mutta hän aikoo viedä sinne nyt oman seinäkellon (jonka hän on tehnyt itse) ja vielä itse tekemän tyynyn. Minä en kyllä ikinä voisi asua noin tyhjässä huoneessa. Pitääpä muistaa tuo sitten, kun muutan opiskelemaan: Raahaan mukanani kaikki lehtileikkeeni ja julisteeni tapetoin huoneeni seinät niillä.

 

Sitten ajettiin kohti kotia. Otin kuvia matkallakin, pääasiassa Tampereelta, koska jos se on kerran yksi vahvoista vaihtoehdoista, jonne haluaisin opiskelemaan, niin pitäähän nyt siitä parempaa kuvaa saada. Vaikutti ainakin mukavammalta kuin Helsinki, vaikka pääkaupunkiseutulaisten hyväksi puoleksi on sanottava se, että siellä ollaan paljon sosiaalisempia ja ystävällisempiä ja huomaavaisempia, kuin täällä monesti.

 

 

Otettu liikkuvasta autosta tuulilasin läpi. Eikä mikään kauneudella häikäisevä kuva, mutta siitä sai osuvan kuvan, joka kuvasi koko matkaa hyvin ja on merkkejä ja autoja ja Tampereen kaupunkia näkyy hieman... Tampereen keskustasta en ottanut kuvia, olisi pitänyt kauhean nopeasti tajuta joku, mistä ottaa kuva, eikä siitä olisi tullut niin hienoa.

 

 

Viimeinen kuva, jonka jälkeen patterit kuolivat (oikeasti, mikä ihme meidän kamerassa on, kun se tyhjentää ne patterit törkeän nopeasti?!). Olen muuten törkeän ylpeä tuosta kuvasta, joka on otettu niinikään liikkuvasta autosta tuulilasin läpi. On Näsinneula, näkyy vähän Särkänniemen vuoristorataa (tai muuta vastaavaa), on katuvalotolppia, näkyy kultareunaisia pilviä... Ja alkoi tulla jo aika pimeä.

 

Oli kuitenkin raskas kaksipäiväinen. Ajamista autolla, vieraan ihmisen tapaaminen, vieraassa kaupungissa suunnistaminen, yleinen stressaaminen... Paljon kaikkea rankkaa, joten tänään tuli sitten herättyä vasta joskus yhden tienoilla. Ja huomenna pitäisi viimeistään siivota ja maanantaina tai tiistaina näen toivon mukaan Nanin.

 

Olo on ihan okei. Hiukan surullinen ja sellainen eksynyt ja yksinäinen, mutta okei. Väsyttääkin. Ja olo on ehkä vähän angstkin. Olen kuunnellut tänään (ja eilen illalla) kauheasti Nightwishin Eva –biisiä. Okei, en vieläkään tykkää Aneten äänestä, mutta tuon biisin alussa hän on okei. Aneten ääni ei toimi, kun hän nostaa volyymiä liikaa. Hänellä on sellainen nätti, mutta heikko ääni. Ei sillä kannattaisi huutaa yhtään mitään, kun kuulostaa aika kauhealta.

 

Niin joo! Minun piti laittaa blogiini lainaus Tuomas Holopaiselta siitä, mitä hän oli sanonut biisistään ”Wanderlust”:

"It's a cliché that life's a one big journey. But that's the way it is. And there's so much to discover and experience on this planet. I couldn't bear the thought that I would have to live my life with the biggest experience being a one-week trip to <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Canary Islands after working in an office for one year straight. Routine kills everything. I wish people would find the ‘wanderer within’.”

 

Aamen tähän. Kai tuota on tullut tässä parin päivän aikana toteutettuakin.

 

***

Eva flies away

Dreams the world far away

In this cruel children's game

There's no friend to call her name

***