Olen ihan törkeän väsynyt ja toivoisin, että voisin ryömiä lannistuneena sänkyyn peiton alle ja herätä huomenna niin, että tämä päivä on vielä edessä ja tämä onkin ollut pelkkää pahaa unta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ensinnäkin, piti lähteä jo seitsemän jälkeen aamulla, joten minä olin ihan rättiväsynyt. Kun lopulta sitten päästiin Kuopioon, minun piti mennä viemään se opiskelupaikan vastaanottamispaperi sinne opintoasioiden toimistoon. Mutta. Mistä minä tiedän, missä sellainen on? Luin opasteita ja olin muka kauhean fiksu ja löysin muka heti ensimmäisellä yrittämällä oikeaan paikkaan. Se paikka näytti kuitenkin joltain hyvin muulta kuin miltään aulalta, jossa olisi joku toimisto. Kysyin sitten ensimmäiseltä vastaantulijalta, että missähän se on. Tuli vastaus, että kaksi kerrosta alempana.

 

On todella lahjakasta, että pääsee kolmanteen kerrokseen ilman että edes tajuaa olevansa kolmannessa kerroksessa. Siinä kolmannen kerroksen ovella oli kyllä ihan maata ja nurmikkoa ja kivetetty käytävä, niin mistä ihmeestä minä olisin voinut tietää olevani väärässä paikassa, kun oven edessä luki niin kuin palautusohjeissakin, 1E. No, nolostuneena päätin sitten lähteä heti alas. Portaat veivät kuitenkin vain toiseen kerrokseen, eivät enää alemmas. Eli kun lopulta sain selville, minne minun olisi pitänyt mennä, en mitenkään päässyt sinne. Tuossa vaiheessa olin jo niin turhautunut, että menin ulos ensimmäisestä ovesta (kyllä, ulos pääsi kävelemään ihan jokaisesta kerroksesta) ja päätin, että lähetän sen heille sittenkin sinä kirjattuna kirjeenä.

 

Miten hyvä alku. Tuon jälkeen nähtiin äidin kanssa se vuokra-asunto. Oltiin etuajassa paikalla, joten katseltiin siinä ympärillemme. Talo oli ihan kivannäköinen ulkoa ja sen toinen sivu (jolla olivat parvekkeet) oli suoraan etelään ja sillä puolella oli jonkinmoinen viheralue, joten vastapäinen talo ei ollut ihan kivenheiton päässä. Rantaan oli pari korttelia. En tykkää järvistä, mutta vesi on vettä – ehkä sitä on joskus kiva katsella. Vaikutti kivalta ja rauhalliselta.

 

Sitten tulivat ne vuokraisännät. Jos selittäisin kaiken tässä niin kuin meille selitettiin, kaikki ajattelisivat, että miten mahtavaa, olen saanut älyttömällä tuurilla ihan mahtavan asunnon. Asunnon lisäksi minulla on pääsy pyöräkellariin, jonne voin viedä pyöräni. Sen lisäksi talon kellarissa on jokaiselle asukkaalle pieni kylmiötila. Siis sellainen kylmän kellarin tapainen, jonne voi laittaa säilöön perunoita ja porkkanoita ja sellaisia. Siis vähänkö törkeän hienoa? Sitten on vielä talon ullakolla jokaiselle asukkaalle pieni säiliötila, jonne voi säilöä joitain tavaroita, joita ei halua pitää asunnossa.

 

Miltä kuulostaa tähän asti? Minä olin tietysti haltioissani ja odotin enää jännityksellä sitä itse asuntoa. 29 neliötä, joka sisältää yhden huoneen, jossa on keittonurkkaus plus vessa ja komero. Minä olin tietysti varautunut pahimpaan, mutta vaikka yritin uskotella itselleni, että se on juuri sitä, mitä ajattelinkin, että siitähän tulee minulle oikein kiva asunto, on se tunnelma hyvin kaukana juuri nyt.

 

Ulko-ovi oli aika karmea sisältä (entiset asukkaat olivat kuulemma yrittäneet laittaa sellaista turvaketjusysteemiä siihen, mutta että se oli irronnut jatkuvasti ja vienyt aina suikaleen sitä ovea mukanaan, mutta tietysti he olivat laittaneet sen heti uudestaan siihen entisen lohjenneen kohdan viereen, jne. jne.), sälekaihtimet eivät toimineet lainkaan, sitten kun kokeilin, en saanut parvekkeen ovea kiinni (parvekekin oli sellainen, että siellä mahtui juuri ja juuri kääntymään (ja se oli täynnä edellisen asukkaan tavaroita)) ja sitten vaikka yritin olla avoin sen asunnon väreille, minä aloin tuntea käsittämättömän suurta turhautumista siellä aikaisemmin asuneita ihmisiä kohtaan. Kuinka yhtään kukaan ihminen voi väritä asuntoon niin käsittämättömän kamalia värejä, jotka vielä riitelevät toistensa kanssa niin, että on pakko katsoa sivuun?

 

Minun tarvitsi vilkaista asuntoa vain yhden kerran, jonka jälkeen tiesin, että en todellakaan halunnut koskea siellä ennen siivoamista yhtään mihinkään. Siellä oli parvisänkykin. Nähtävästi sen portaita oli käytetty lasinalusina, koska ne puiset askelmat olivat täynnä pyöreitä puuhun uponneita lasinjälkiä. Valkoiseksi maalattu katto näytti siltä, että joku oli käpälöinyt sitä likaisilla käsillä. Lattia näytti siltä, että joku kuralammikossa uitettu koira olisi kieriskellyt siinä. Huoneen ainoa lamppu oli rikkoutunut, mutta se roikkui vielä – niin ja näin, mutta roikkuipa kuitenkin – katossa putoamaisillaan.

 

Seinillä oli tapetit, joista pystyi heti sanomaan sen, että se, joka oli ne seinään laittanut, ei tiennyt tapetoinnista yhtään mitään. Osa tapeteista ylettyi katonrajaan, osa ei, osa oli liimattu jopa osaksi kattoonkin. Sen, missä yksi tapettiliuska vaihtui toiseen tapettiliuskaan, näkyi selkeästi, koska tapetoija oli tapetoinut niin, että aina vaihdoskohdassa oli kymmenen sentin levyinen suorakulmion muotoinen kohouma katosta lattiaan (tai sen matkaa ainakin kun ne tapetit olivat päällekkäin). Ja tapetti oli sellaista vaalean oranssia. Keittiönurkkauksen kaapit oli maalattu äärettömän kirkkaalla sinapinkeltaisella/ruskealla värillä. Keramiikkalaatat keittiönurkkauksessa olivat vaaleansinisiä.

 

Vessa oli samaa luokkaa. Vessanpytyn kansi ja istuin olivat puoliksi irti. Sen lisäksi vessassa oli jonkinmoinen käsienpesuallas ja lisäksi sellainen istuttava kylpyamme. Ei suihkua. Kylpyammeen pohjalla oli hämähäkinseittiä ja iso hämähäkki keskellä. Varsinaisessa huoneessa luikerteli repsottavan kokomuovilattiamaton repeämään jonkinmoinen ötökkä.

 

Talo tuntui kauhean rauhalliselta. Melkein liiankin rauhalliselta. Olisi voinut luulla, että talojen asunnoissa on äänieristetyt seinät, sillä vaikka pari kertaa ihmisiä kulki asuntoihinsa, kuului vain lukon naksahdus ja sen jälkeen mahdollisesti vessan vetämisen ääni tai jotain. Muuten ei mitään. Ei yhtään mitään. Kun äiti oli hakemassa mittanauhaa, minä istuin epätoivoisena sen likaisen parvisängyn jalkojen poikkipuulla, hautasin kasvot käsiini ja yritin terästää kuuloani, että kuulisin edes jotain jostain lähiasunnosta. Ei mitään. Ei pihahdustakaan. Aivan kuin koko talo olisi ollut tyhjä.

 

Haluan kirkua. Haluan itkeä. Mielessä pyörii radikaali ajatus: en otakaan vastaan opiskelupaikkaa, vaan peruutan vuokrasopimuksen ja ilmoittaudun siihen Work&Travel –juttuun ja lähden ennen joulua Uuteen-Seelantiin vuodeksi. Sitten sen jälkeen kun tulen, lähden armeijaan vuodeksi. Sen jälkeen menen vasta opiskelemaan ja hankin sen kissan.

 

Olen päättänyt, että menen armeijaan. Se valkeni minulle eilen, kun pähkäilin ennen nukahtamista sitä, miten saisin opiskelun, armeijan ja Uuden-Seelannin sovitettua yhteen jotenkin toimivasti. Mietin sitten jälleen sitäkin, että haluanko mennä armeijaan. Sitten tein jotain ennen kuulumatonta: yritin kuvitella mielessäni, millaista elämäni olisi, jos EN menisi armeijaan. Olen tähän asti yrittänyt kuvitella sitä armeija-elämää, mutta tuota toista en ole edes ajatellut. Se ymmärrys vain iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta! Jos en menisi armeijaan, miettisin sitä kuitenkin ties miten pitkään ja harkitsisin yhä sinne menoa. Sitten kun tajuaisin, että olen jo liian vanha, minua todennäköisesti kaduttaisi, että en mennytkään. Minä haluan mennä. Se hermostuttaa minua aika paljon, mutta minä todella haluan armeijaan.

 

En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä nyt. Ajattelin, että tällä se on nyt sinetöity: teen vuokrasopimuksen ja minulla on asunto Kuopiossa ja opiskelupaikka. Se olisi nyt tulevan vuoden ohjelma. Sitten jos tekisin jotain muuta, niin sitä pitäisi miettiä paljon myöhemmin. Mutta nyt... Minä en halua mennä Kuopioon. En halua yrittää kunnostaa sitä saastaista asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisin edes kuvitella asuvani siellä. En halua opiskella jotain typerää biotiedettä. Enhän minä edes tiedä, mitä siihen kuuluu! Ja minä vihaan kemiaa!

 

Sitä paitsi, miten minusta tämä nykyinen suunnitelmani on jotenkin toimimaton: opiskelen biotiedettä vuoden. Sen jälkeen joko vaihdan jonnekin muualle tai en vaihda. Käyn yliopistoa syyslukukauden. Sitten menen armeijaan vuodeksi. Sitten tulen takaisin kevätlukukaudelle keskelle uppo-outoa porukkaa? Onko se edes mahdollista tehdä niin? Jos olisin jäänyt biotieteisiin, minulla olisi tuolloin vielä kolme ja puoli vuotta tutkintoon. Milloin minä menisin sitten Uuteen-Seelantiin? Jos pystyisin suorittamaan tutkinnon siinä tietyssä ajassa, olisin valmistauduttuani 25-vuotias. Ei vaihto-opiskeluvuotta. Jos haluaisin vaihto-opiskelijaksikin, niin opiskeluni olisi yhtä pirstaletta. Ja saisin tutkinnon 26-vuotiaana. Ja sitten menisin Uuteen-Seelantiin työskentelemään jonain rypäleenpoimijana? Ja joutuisin asumaan yksin, en voisi hankkia edes kissaa, sillä minne laittaisin kissan armeijan ajaksi? Minne laittaisin sen silloin, kun menen vuodeksi Uuteen-Seelantiin? En voi tuoda sitä kotiinkaan äidin huolehdittavaksi, sillä hän on allerginen kissoille!

 

Ja jos tekisin tuon suunnitelman mukaan, tulisin Uudesta-Seelannista kotiin, olisin 27, täyttämässä 28. Minun oli ajatuksena hankkia kissa nyt opiskelujen alettua, koska minua inhottaa ajatus, että olisin ihan yksin ihan vieraassa kaupungissakin. Ajatus siitä, että siellä asunnossa, jota tuskin kauhean nopeasti voisin kutsua kodikseni, olisi edes jokin, josta voisin pitää huolta. Jokin jolle puhua. Mutta tämän suunnitelman mukaan se ei olisi mahdollista, vaan voisin hankkia kissan korkeintaan yhdeksän vuoden päästä?

 

Minun suunnitelmani on ihan tyhmä. Minä en halua opiskella tyhmää biotiedettä yksin jossain vieraassa paikassa. Mutta silti! Minä hymyilin niillä vuokraisännille ja sanoin, että se asunto näyttää mielestäni ihan kivalta. En löytänyt edes sitä typerää toimistoa yliopistolta, jonne minun olisi pitänyt se typerä pinkki lappu palauttaa! Sen sijaan harhailin ylemmissä kerroksissa, jotka ovat oletettavasti opetustiloja. Se kolmas kerros näytti ihan sairaalalta. Se haisi ihan sairaalalta. Toisessa kerroksessa näytti yhtä sairaalamaiselta, mutta tuoksui Mynthonin mintunmakuisilta pastilleilta. Minä en voi sietää niitä. Enkä löytänyt edes tietä sinne alimpaan kerrokseen. Tiesin kyllä silloin täsmälleen, minne minun olisi pitänyt mennä, mutta en vain päässyt sinne. Portaat eivät vie ensimmäiseen kerrokseen. Hissi vie ylemmäs, mutta ei toista kerrosta alemmas, mikä logiikka siinäkin on? Ja minunko pitäisi opiskella vuosi tuolla sokkeloisessa sairaalapaikassa?

 

Valitan taas. Valitan ja ruikutan, kun olen taas kerran tehnyt tyhmän päätöksen. En minä voi muuttaa enää suunnitelmaa. Vuokrasopimus on tehty, sähkösopimus on tehty, äiti on varannut lomapäiviä auttaakseen minua muuttamisessa. Minulla on täysin täytetty yliopistopaikan vastaanottamislomake, joka minun tarvitsee vain postittaa.

 

Tällainen minä olen. Minulla on täydellinen oma pikku elämäni, mutta silti minä olen tyytymätön. Sain opiskelupaikan yliopistosta ensimmäisellä yrittämällä! En joutunut edes soluasuntoon, vaan sain suhteellisen ison yksiön tuosta vain! Allekirjoitin sopimuksenkin. Allekirjoitin sopimuksen ja yritin miettiä, miten siitä asunnosta saisi minunlaisen.

 

Nyt sitten heittäydyn lapselliseksi. ”En minä haluakaan tuota, vaan tuota.” Joo, ihan kiva, mutta vähän liian myöhäistä. Ehkä seuraavassa elämässä tai jotain. Tämän elämän osalta se on ainakin jo mahdotonta. Ei mahdotontamahdotonta, mutta on kuitenkin. Tämä oli minun suunnitelmani, joten nyt kun se toteutuu, voin syyttää siitä vain itseäni, kun yhtäkkiä ajattelenkin, että olisi pitänyt tehdä kaikki toisin.

 

En minä voi edes puhua tästä kenellekään! Vähän hirvittää kirjoittaa tännekään, koska vaikka tämä blogi onkin pääasiassa itselleni, en halua, että sen lukijat ajattelisivat, että tyhjäpäinen itsesäälissä kieriskelevä hienostelija. Minusta itsestäni tuntuu vähän siltä juuri nyt. Äidille ei voi ainakaan mainita sanaakaan. Äiti huutaisi vain. Tai joko huutaisi tai nauraisi. En tiedä kumpi olisi pahempi. Niin hän tekee aina.

 

Tuolla vuokra-asuntoa katsellessa ja niiden vuokraisäntien kanssa jutellessa äitini hoiti sen puhumisen. ”Ei Amia varmaan tuota kauheasti käytä. Tuohon Amia laittaa varmaan pyöränsä. Tuo kelpaa kyllä Amialle hyvin. Tämähän on kätevä Amialle. Ja Amiahan voi tehdä tuolle vaikka niin. Amia menee opiskelemaan biotieteitä.” Minä yritin tietysti sanoa jotain, koska minähän sitä olin vuokraamassa, mutta en saanut puheenvuoroa äidiltä. Hän ei antanut minun puhua lainkaan, vaan puhui minusta samaan tapaan kuin veljestäni. Kun kirjoitin siihen sopimukseen sitä omaa osaani, niin äitini sanoi aina kovaan ääneen, mitä minun pitäisi kirjoittaa. Aivan kuin puhuisi jollekin pikkulapselle! ”Tuohon laitetaan nimi, tuohon laitetaan osoite, tuohon henkilötunnuksesi, joka on tämä.” Osaan lukea ja yllätys yllätys – tiedän myös henkilötunnukseni. ”Paina sillä kynällä sitten tarpeeksi lujaa, että siitä tulee jälki siihen jäljennökseen siinä allakin.”

 

Ja kun sanoin ensimmäistä kertaa armeijasta, hän nauroi oikein makeasti. Nykyään hän vain naurahtelee itsekseen minun puhuessa armeijasta ja heittää joka välissä, että en minä siellä pärjäisi. Ja kun mainitsin Uudesta-Seelannista, äiti huokaisi taas kuin olisin ollut pikkulapsi, joka sanoo, että haluaa muuttaa Disneylandiin, koska siellä on Mikki Hiiri. ”Mitä sinä nyt sinne menisit? Kyllähän sinne ehtii myöhemminkin, keskity nyt vain näihin opiskeluihin...”

 

Ja minun hienot armeijasuunnitelmatkin, jotka ovat jo melko vakaat, äiti kuittaa sanomalla: ”Ei kannata laittaa mitään vielä liian lukkoon, kun jos teillä sattuu sinne yliopistolle tosi kiva porukka, niin voi olla että sä et haluakaan mennä.” Tuon vuokra-asunnonkin äiti löysi, soitti vuokraisännälle, vaikka minä halusin itse soittaa, sitten hän soitti uudestaan ja sopi tapaamisen ja sopimuksen tekemisen. Minä olen ikään kuin jonkinlainen sivuseikka tässä koko vuokrajutussa. Ja kaikessa muussakin.

 

Minä en voi keskustella hänen kanssaan näistä minun tulevaisuudensuunnitelmistani, koska äiti ei ole koskaan puolueeton. Hän nauroi minulle, kun mainitsin hänelle tänään haluavani kissan joskus. Äiti on paitsi allerginen niille, hän vihaa niitä. Tietenkään hän ei voi siksi sanoa: ”No, jos sä haluat oikeesti kissan, niin sitten kun sä oot tehnyt noin ja noin ja noin, niin sitten olisi sopiva aika hankkia.” Sen sijaan hän vain nauraa ja sanoo, että joo, niin varmaan, ei minulle sovi kissa. Tai jos välttämättä haluan kissan, voihan aina ottaa sinne vuokra-asuntooni Kisu-misu –kissapehmoleluni, josta pidin kauheasti pienenä.

 

En voi kysyä, miten hän ajattelisi, että olisi järkevintä suorittaa armeija, koska hän on ehdottomasti sitä mieltä, että ei minusta ole armeijaan, olen ihan tyhmä kun sinne luulen haluavani. Sama Uuden-Seelannin suhteen. Hänen mielestään vanhempana on parempi aika matkustella, kun on ensin hankkinut koulutuksen ja ollut pari vuotta töissä ja hankkinut jo rahaa niin paljon, että se kestää parin viikon pakettimatkat. ”Miksi sinä Uuteen-Seelantiin pitemmäksi aikaa menisit? Siellä ehtii kyllästyä jo parissa viikossa! Mitä sinä siellä sitä paitsi edes tekisit? Miksi sinä työskentelisit siellä, kun voit työskennellä täälläkin?”

 

Minun äitini mielipide on, että minun pitäisi vain opiskella nyt suoraan se tutkinto ja sen jälkeen tehdä kaikenlaisia ”hömpötyksiä”. Ei armeijaa, ei matkustelua, pelkkää opiskelua. Toisaalta vaihto-opiskeluvuotta vastaan hän ei ole. Kun mainitsin hänelle, että minusta olisi hienoa päästä joskus tekemään töitä hetkeksi jonnekin päin Britanniaa, hän sanoi vain, että Kuopion yliopistolla on varmaan hienot vaihto-oppilasohjelmat. Opiskelua, opiskelua, opiskelua ja vielä kerran opiskelua. Sitä mieltä äiti on minun tulevaisuudestani. Kaikki muut ovat hänen mielestään ”hömpötyksiä”, joita haluan tavoitella, koska olen vielä niin lapsellinen, että en ole kykenevä tajuamaan omaa parastani.

 

Olen ihan eksyksissä taas. En minä vain osaa. Kaikki onnittelevat jostain asunnosta tai opiskelupaikasta tai siitä, että minulla on ”suunnitelmat selvillä ainakin seuraavaksi vuodeksi”. Mitä minun pitäisi sanoa siihen? En minä oikeasti halua tätä? Minulla on unelma, unelmia, eivätkä nämä ”saavutukseni” auta minua lähemmäs niitä, vaan päinvastoin ajavat yhä vain kauemmas?

 

Olen vain sellainen tyypillinen hemmoteltu kakara, joka on aina saanut kaiken. En ole ikinä tyytyväinen yhtään mihinkään. Vaikka saisin kaiken, mitä haluaisin, sitten varmaan keksisin, että ei se olekaan sitä, mitä minä haluan. Säälittävää.