K-18 ja K-kaikki heikkohermoiset ja K-kaikki itsekkäät paskiaiset, jotka aikovat tulla hokemaan, miten säälittävä olen

Tänään olen vielä enemmän angst kuin eilen. Itkin koko matkan koulusta kotiin. Ehkä kukaan ei huomannut koska satoi. Eikä kotona ollut ketään kotona, niin sitten pystyi itkemään sitä vollottavaa itkupilli-itkua. Sitä rumaa itkua.

Ei koulussa tapahtunut tänään oikein mitään erikoista. Matikanopettajamme vain osoitti ensimmäistä kertaa inhimillisiä piirteitä, kun antoi meidän kolmen matikan geometrian uusineiden pitää ne numerot, vaikka me kaikki olimme jo uusineet sen kerran. Hyväksytyn saa uusia vain kerran, emmekä me tietenkään muistaneet sitä. Opettaja sitten sanoi, että rehtori ei saisi tietää siitä, ja että me emme saisi kertoa kenellekään.

Ja NN tokaisi kavereilleen äidinkielen tunnilla, että aikoo hankkia joskus tatuoinnin. Hän sanoi, että piirtäisi sen itse ja menisi tatuoijalle ja sanoisi haluavansa sellaisen.

Ja musiikissa me soitimme ja lauloimme koko tunnin. Minä jouduin taas soittamaan koko ajan kitaraa, koska T. Toukka omi syntikan. Eikä hän osannut edes sointuja. Nyt hän sai sitten opettajalta kirjan, josta pystyisi opettelemaan ne, koska tietystihän tunneilla tarvitaan keepparistia (=keyboardist). Ja minä en osannut soittaa edes kitaraa. Enkä minä uskaltanut laulaa. Enkä minä osannut mitään!

En minä tiedä, miksi minulla on tällainen olo, mutta se on todellinen. En muista, koska viimeksi olisin ollut yhtä pahasti angst. Kun pyöräilin kotiin, ajoin niin kovaa kuin pystyin. Oloni oli puoliksi sellainen, että teki mieli kirkua ja rikkoa tavaroita ja puoliksi sellainen, että teki mieli itkeä silmät päästään. Minä vain vihasin kaikkea ja kaikkia.

Minulla ei ole periaatteessa mitään halua kuolla, mutta minä haluaisin vain tuhota elämän. En siis muiden, vaan omani. Sitä kuulutetaan, että elämä on lahja ja että elämä on ihanaa, mutta ei se ole. Se on pelkkää painajaista, joka ei kuitenkaan lopu ikinä. Se on vain kidutusta ja kestää vielä ihan liian kauan. Siksi minä vain haluan tuhota oman elämäni lopullisesti. Minä vihaan sitä sydämeni pohjasta.

Mutta ei tänään. Ei tänään. Tämä on niitä päiviä, kun se ei riitä. Se olisi liian kiltti vaihtoehto. Ja minä, joka en osaa soittaa edes kitaraa, enkä tehdä mitään oikein, en ansaitse mitään muuta kuin sen kaikkein raaimman vaihtoehdon. Jos olisinkin pelkästään surullisen angst, niin ehkä sitten harkitsisin nyt yliannostuksen ottamista hyvin vakavissani, mutta minä olen vihainen ja raivoissani. Jos tappaisinkin itseni nyt, niin en ottaisi yliannostusta, vaan repisin ranteeni auki ja katselisin, miten kuolen.

En kuitenkaan usko, että teen sitä tänään. Sain jo suurimman osan angstista purettua, kun revin ranteeni auki puoliksi. Minä ajattelin aluksi, että minä en saisi vahingoittaa itseäni, koska minä päätin, että en tekisi sitä enää. Että siitä tulisi kierre, josta olisi taas vaikea päästä pois. Mutta sitten minä tajusin, että minä en välittänyt siitä enää. En halunnut tuntea kipua, joten tätä ei kai voi sanoa normaaliksi viiltelyksi. Minä halusin vain satuttaa itseäni niin pahasti kuin uskaltaisin, tuhota taas palan itsestäni, koska minä vihaan kaikkea, mitä minussa on.

Nyt sitten on ankara jälki-angst. Minulla on jäätävän kylmä ja tärisen kuin horkassa. Haava ei vuoda enää, mutta se on sanoinkuvaamattoman kipeä. Voi johtua siitä, että on kauan kun viimeksi tein tämän, tai sitten siitä, että viilsin syvemmälle kuin kertaakaan aikaisemmin. No, nyt minulla on sitten uusi arpi. Tai itse asiassa viisi uutta arpea, koska käteni tärisi niin, että osa haavan syvennysyrityksistä osui sivuun.

Nyt kuitenkin taas tajuan, miten sakset ja mattoveitsi auttavatkaan angstiin. Nyt minulla on enää vain kauhean väsynyt ja kuumeinen olo, mutta enää ei itketä kauheasti. En minä pääse tästä kiereestä eroon. En minä pääse tästä angstista eroon. Jos olenkin onnellinen yhden päivän, se tarkoittaa vain sitä, että olen muutaman päivän päästä valmis repimään itseni suikaleiksi.

Tähän minun piti kirjoittaa, että haluan vain nukkua tai haluan vain olla onnellinen, mutta minä en tiedä mitä minä haluan. En halua kuolla, vaan pikemminkin niin, että haluaisin nukahtaa, mutta en herätä enää ikinä. Se ei olisi kuolemista, ei tulisi kalliita hautajaislaskuja, eikä koulussa puhuttaisi, miten Amiale skitsahti ja teki itsarin. Minä vain katoaisin ja lakkaisin olemasta. Sitä minä haluan. Ja jotenkin oudosti minä kaipaan nyt jotakin, jolle voisi sanoa edes jotain. Vaikka vain kyllä tai ei. En halua selittää mitään pitkää, vaan haluaisin vain vastata: "Meillä on seuraavaksi ruotsia" tai jotain vastaavaa, että tietäisin, että olen vielä olemassa.