Tänään oli taas jotenkin vaikea päivä, mutta nyt mietin, että onko niitä ylipäätään minkään muunlaisia. Eilen oli viikon vuosiloman jälkeen ensimmäinen työpäivä ja tietysti se alkoi heti pidennetyllä 9 tunnin vuorolla, mistä pääsin 23:30. Ja nukuin huonosti, koska jostain syystä jalkaa alkoi keskellä yötä särkeä, joten kun piti lähteä aamulla ennen yliopistoa terapiaan, ei olisi mitenkään jaksanut nousta. Ja terapiassa oli myös vaikeaa, koska minulla on ollut nyt viime aikoina poikkeuksellisen paljon ahdistusta. Uudet erikoistumisopintojen kurssit on aika haastavia ja tiiviitä, ja meillä on paljon käytännön harjoituksia. Ne käytännön harjoitukset ovat tietysti äärettömän hyödyllisiä, mutta kun opettaja briiffaa meille viiden minuutin ajan tehtävän ja sanoo sitten, että teillä on 30 minuuttia aikaa tehdä ja palauttaa se, aika alkaa nyt. Ensimmäisellä tunnilla kaikkien teelmät tulostettiin ja niistä valittiin parhaat ja kaikista annettiin palautetta. Se on tietysti todella hyödyllistä, edelleen, mutta äärettömän stressaavaa.

Koko ajan vain pelkään, että putoan kärryiltä ja jään jälkeen, tai että olen jotenkin vain tyhmempi kuin kaikki muut. Tämä päivä ei yhtään auttanut siinä fiiliksessä, kun ensimmäisenä meidän porukasta päätöksen harjoitteluapurahasta. Meitä on siis 12 ja saatiin tietää nyt vuoden alussa, että harjoitteluapurahoja on jaossa vain 10. Kaikille harjoittelu on tietysti pakollinen ja toki samat kriteeritkin apurahan saamiselle. Ja tänään sain viestin, että minulle ei myönnetä harjoitteluapurahaa. Eli ilmeisesti sitten oikeasti olen sieltä huonommasta päästä. Kun puuttuuhan minulta vielä se kanditutkinto, kun se yksi v-mäinen kirjatentti on vieläkin tekemättä. Mutta tunnen oloni vain niin typeräksi, kun luulisi, että 10/12 todennäköisyys olisi aika hyvä. No, se opettaja sanoi siihen, että se harjoitteluapurahan saamatta jääminenhän ei ole mikään ongelma tällä alalla, tai edes kanditutkinnon puuttuminen. Mutta en silti voi olla ajattelematta sitä, että meidät kaikki listattiin "parhausjärjestykseen" sen mukaan, että keille heidän mukaan on järkevintä myöntää se apuraha, ja minä olin nyt sitten se ensimmäinen, joka pudotettiin pois. Että minä olin selkeästi se, jonka opiskelu näyttää faktojen listaamisen jälkeen siltä, että sitä ei kannata apurahalla tukea.

Yritän asennoitua siihen jotenkin paremmin, mutta olisihan se apuraha auttanut sitä sopivan harjoittelupaikan löytymistä. Vaikka ei se meidän opettaja ole suostunut edes harkitsemaan meidän listalle harjoittelupaikkavaihtoehtoja, joista ei saisi palkkaa, niin onhan se aika ilmeistä, että jos minä ja joku apurahan saaja kilpaillaan samasta paikasta, heillä on mahdollisuus kilpailla paikasta ihan palkkavaatimuksen kautta. Mutta miten minä kilpailen palkasta, koska pakkohan minun on pyytää jotain palkkaa, jotta tulen toimeen sen kolmen kuukauden harjoittelun ajan. Ja yritän miettiä nyt, että täytyykö minun tehdä jossain vaiheessa ylimääräisiä tunteja tuossa nykyisessä työssäni, jotta minulla on sitten varaa mennä harjoitteluun.

Ja olen vain niin poikki. Tein joulukuun toisella puoliskolla yhteensä 92 tuntia töitä, eli kuuden päivän työviikkoja ja välillä yhdeksän tunnin päiviä. Ja meillä on ollut alimiehitystä ja päivät ovat olleet raskaita ja olen ollut vain ihan loppu. Ja jostain syystä minulle on nyt laitettu ainakin helmikuun puoleenväliin normaalia enemmän työtunteja kysymättä minulta ensin. Viikkotuntimääräni pitäisi olla se 25 tuntia, johon olen lupautunut, mutta nyt minulla on ollut tasaisesti 30-35 tuntia viikossa opiskelujen ohessa ja vaikka se ei nyt sinänsä ole niin iso ero, niin jopa se 25 tuntia viikossa on jo ihan siinä rajoilla, että pystynkö tekemään sen ja kaikki yliopistojutut ja kaiken muunkin hajoamatta.

Etenkin uusivuosi oli töissä rankka. Tämän vuoden ensimmäinen ällökommentti tuli 1.1. kello 00:11. Muuten asiakas oli ihan asiallinen, mutta puhelun lopuksi sitten päätti selittää ääneen millaista meidän välinen seksi varmaan olisi. Ensimmäinen "haista vittu" tuli vasta vähän myöhemmin, 1.1. klo 01:24. Yhtään puhelimeen runkkaajaa ei ole tullut vielä tämän vuoden aikana, mutta joulukuussa niitä ehti tulla kolme. En ole aikaisemmin laskenut noita tai ottanut mitään ylös, vaan yrittänyt vain unohtaa ne mahdollisimman nopeasti. Mutta nyt kun otin, niin ehkä ymmärrän paremmin, miksi välillä tuntuu siltä, että töiden jälkeen ei vain jaksa.

Yksi harvoista valopilkuista on se meidän erikoistumisopintojen ryhmä. Ne kaikki siinä ovat vain niin kivoja. Joskus tuossa vuodenvaihteen aikaan, kun olin jotenkin alamaissa, kuvittelin jo, että olin saanut järkeiltyä Lesterin pois mielestäni, mutta nyt viime perjantaina tunnilla huomasin, että näin ei todellakaan ole. Hän istui poikkeuksellisesti vieressäni ja opettaja laittoi meidät tekemään jotain käytännön harjoitusta vaihteeksi pareittain, niin minä ja Lester tiimiydyttiin sitten siinä. Kun kuulin, että se opettaja sanoo sanan "parityö", minua hermostutti niin paljon, että ajattelin, että oksennan kohta. Mutta se meni ihan hyvin, kun me päästiin vauhtiin. Se, miten hän käyttäytyi sai minut ajattelemaan, että ehkä hän voisi pitää minusta myös. Aluksi hän oli vähän niin kuin hermostuneena Newt Scamanderina, eikä oikein katsonut minuun ihan suoraan, mutta meillä oli loppujen lopuksi tosi hauskaa. Vaikka yleensä asioita analysoidessani löydän aina jonkin näkökulman, jossa positiivinen kokemus muuttuukin joksikin muuksi, niin kuin vaikka että kun meillä silloin bileissä tuntui synkkaavan, niin ehkä Lester oli vain niin kännissä, että jopa minun kanssani keskusteleminen menettelee. Mutta nyt voin sanoa, että en pidä yhtään todennäköisenä skenaariota, jossa hän ei pitäisi minusta ihmisenä. En tosin osaa sanoa yhtään, liittyykö siihen mitään romantiikan hippuakaan, mutta se nyt on ihan toinen asia.

Mutta kun teen sen, mitä teen aina kaikkien asioiden suhteen, eli "katson tulevaisuuteen", eli kuvittelen mielessäni vaikka että olisiko tuo firma sellainen, missä voisin nähdä itseni tekemässä työharjoittelun. Se on jotenkin hyvin... Se ei ole mitenkään looginen, vaan täysin epärationaalinen. Esimerkiksi harjoittelupaikkoihin liittyen olen voinut kuvitella sen, miten puissa on jo lehtiä ja istun aamulla bussissa menossa töihin kyseiseen firmaan. Joidenkin firmojen suhteen sellaista elävää mielikuvaa ei vain tule. Ja kun sovellan samaa taktiikkaa Lesteriin, en vain voi nähdä sitä. Voin nähdä jonkinlaisen suhteen, mutta näen myös aina sen, että se loppuu. Kai olen vielä niin ihastunut häneen, että en pysty kuvittelemaan, että hän jotenkin mokaisi, vaan näissä kuvitelmissani minä lopetan suhteen ilman mitään kunnollista syytä. Aina välillä aloitan kuvittelun alusta, jolloin se etenee melkein kuin satunnaisgeneraattori - vähän erilaista polkua, mutta lopputulos on kuitenkin aina sama.

Joten se vähän lannistaa minua ja tekee kaikki Lesteriin liittyvät asiat äärettömän monimutkaisiksi. Terapiassa ollaan käsitelty tätä ja terapeuttini sanoo, että minulla ei ole koskaan ollut vakaata kiintymyssuhdetta. Lapsellahan se muodostuu ensiksi omiin vanhempiin ja on kaiken perusta. Ja tämä kuulemma on johtanut siihen minun kohdallani, että en pysty edes kuvittelemaan sellaista. Pystyn jotenkin järkeilemään sen, että kaikki voi mennä ihan hyvin, mutta siitäkään huolimatta en pysty kuvittelemaan mitään ns. "onnellista loppua" jollekin kiintymyssuhteelle. Ja kuulemma siksi varmaan koko ihastumisen tunne saa aikaan niin voimakkaan reaktion, koska aikaisempiin kokemuksiini kiintymyssuhteista liittyy niin paljon pahaa.

Mutta on vaikeaa, kun en voi järkeillä jotain tunnetta pois. Se jotenkin jopa suututtaa, kun tunnen oloni niin lapselliseksi, ihan kuin olisin taas 13-vuotias yläastelainen. "OMG, sekin haluaa softa-alalle!!! OMG, sillä oli sama virhe koodissa kuin minullakin, ollaan samiksii!!! <3<3<3" No, tuo nyt on kärjistettyä, mutta eihän kenellekään aikuiselle pitäisi tulla mitään tunnereaktiota siitä, jos joku kanssaopiskelija tekee koodiinsa saman virheen? Tai jos jollekin aikuiselle tuleekin tuollaisia ajatuksia, niin itse en ainakaan haluaisi kuulua niiden aikuisten joukkoon. Mutta kun kuulun.

Nyt on onneksi perjantaihin asti vapaata töistä, niin voin hetken olla taas pelkästään opiskelija. Pitää vain yrittää jotenkin pysyä kasassa ja kasata itsetunnon rippeet. Mietin tänään sitä kun pienenä sanoin aina tulevaksi ammatikseni "luonnonsuojelijan", niin vaikka äitini toistuvasti sanoi, että se ei ole ammatti, siitä ei makseta, niin minä jaksoin aina vastata yhtä itsevarmasti, että minäpä tulen olemaan siinä niin hyvä, että minulle maksetaan. Ja kun järkeilen noita harjoittelupaikkojani, niin täytyyhän työkokemuksen painaa vaakakupissa kuitenkin aika paljon, etenkin kun meidän työkieli tulee olemaan todennäköisesti englanti ja minulla on työkokemusta myös englanninkielisestä maasta. Mutta hermostuttaa silti koko harjoittelupaikkajuttu, kun tietysti haluaisin sellaisen paikan, johon voisi oikeasti olla tyytyväinen.

Otsikko ei muuten liity mihinkään muuten kuin että Paradise Circus tuntuu juuri nyt sellaiselta fiilistelybiisiltä, joka sopii tämän päivän tunnelmaan.