Heräsin vähän reilu tunti sitten toisen kerran tänään. Tai siis, heräsin ensimmäisen kerran jo joskus kuuden tienoilla ja nousin ylös kahdeksalta äitikin heräsi jo silloin, joten join appelsiinimehua aamiaiseksi, avasin joulukalenterin ja menin paijailemaan pieniä. Puoli kymmeneltä minulla oli kuitenkin niin kauhean väsynyt olo, että menin takaisin nukkumaan.

Kahdentoista tietämillä äiti herätti minut ja sanoi, että he lähtevät nyt. Heidän piti lähteä hakemaan veljeäni sieltä taidepaikasta. He ovat siellä yötä, sillä sinne on kauhean pitkä matka ja joulujuhlastakin on osa tänään ja osa vasta huomenna aamulla. Minä jäin siis yksin kotiin, mutta en antanut sen häiritä, vaan jatkoin uniani.

Nyt sitten heräsin. Hyvin pelästyneenä kaikkien niiden painajaisten jälkeen, joita olin nukkumisen aikana nähnyt. Tuntui siltä, että näin kymmenittäin unia – kaikki painajaisia. En muista niitä kaikkia, mutta muistan sen, kun yritin useampaan kertaan herätä kesken unen ihan todella yrittämällä, jotta se uni loppuisi. Välillä unessa en tiennyt, oliko se unta vai todellisuutta. En onnistunut siinä heräämisessä kauhean hyvin. En herännyt kuin kerran niin, että muistaisin todella heränneeni. Useimmiten uni vain vaihtui. Sitten jos löysin itseni edellisen unen paikasta, ajattelin kauhuissani unessa, että ei tätä unta taas, ei tätä unta taas, antakaa minun herätä, päästäkää minut täältä pois!

Yhden unen voin antaa esimerkiksi. Sen jopa muistan. Ainakin jokseenkin. Se liittyi siihen Lost-sarjaan. Se sijoittui siihen pilottijaksoon, kun he olivat rannalla koneen romujen joukossa. Sitten sieltä viidakosta alkoi kuulua se ääni. Se musta savu, joka aiheuttaa sen äänen, alkoi näkyä metsän reunasta. Se tuli suoraan minua kohti. Minä ajattelin, että ei se voisi tappaa minua, sillä eihän musta savu tappanut ketään pilottijaksossa.

Ei se sitten tappanutkaan minua. Sitten Charlie (jota näyttelee sarjassa Dominic Monachan)  tarttui minusta kiinni ja sanoi uhkaavasti, että musta savu oli huono enne, että se oli ensimmäinen merkki. En tiennyt, mistä se oli ensimmäinen merkki ja aion kai kysyä sitä, mutta sitten Charlie tiukensi otettaan ja nojautui lähemmäksi ja sanoi, että toinen merkki on veri. Sitten hän sanoi, että sekin oli jo täyttynyt, koska olin kokonaan veressä. Ja sillä hetkellä minä tajusin unessa, että minä todella olin kokonaan veressä, ihan yltä päältä. Charlie nojautui vielä lähemmäs ja näin, miten musta savu tuli taas metsiköstä. Tiesin, että tällä kertaa se veisi minut mukanaan.

Tuo oli uni, johon sain herättyä. Lopulta. Herättyäni en kuitenkaan ollut ihan varma, olinko hereillä vai en. Olin ihan kauhuissani. Sitten aloin kuulla kuiskauksia. Kuiskauksethan esiintyvät myös sarjassa ja ovat minun mielestäni aina olleet yksi pelottavimmista asioista siinä. Hetken järkeiltyäni tajusin kuitenkin, että kuiskausten takana eivät olleet mitkään yliluonnollisia voimia omaavat vihamieliset ihmiset, vaan äiti ja isäni, jotka puhuivat hiljaa, jotteivät herättäisi minua, kun kerran vaihdoinkin vaikutin saaneeni unta. Pian tämän jälkeen äiti tuli sanomaan, että he lähtisivät, jonka jälkeen minä olin niin väsynyt, että en kyennyt pysymään hereillä, vaan nukahdin uudestaan.

Kun heräsin, olin ahdistunut ja peloissani. Koko talo oli pimeänä ja minua pelotti ihan kauheasti. Kuljin äkkiä talon läpi ja suljin kaikki ikkunaverhot ja laitoin valot päälle. Otin myös rauhoittavan puolikkaan, koska ajattelin, että juuri tällaisiin tilanteisiin se on tarkoitettu. Ulkona tuulee kauhean kovaa ja siksi valot vilkkuvat välillä. Se pelottaa.

Ja ilmeisesti minulla ei ole diabetesta, ainakaan juomisen puolesta, koska nähtävästi kämpässäni oli vain niin lämmin, että se sai minut juomaan enemmän. Se selittäisi myös sen kylmyyden tunteen puuttumisen, jota joskus ihmettelin. Nyt minulla on nimittäin todella kylmä. Eilisen ajan myös tarkkailin äidin juomista ja hän juo ainakin enemmän kuin minä, eikä hänellä ole mitään diabetesoireita. Että nähtävästi se oli minun päässäni pelkästään.

Olen myös laihtunut. Hieman, en niin paljon kuin luulin/toivoin, mutta jonkin verran kuitenkin. Edellisen kerran punnitessani itseni täällä syysloman aikoihin lokakuun puolessa välissä, painoin +1 kiloa. Siis sinä päivänä, kun lähdin. Tullessani painoin tasan 0 kiloa. No kuitenkin. Tällä kertaa tullessani kotiin, painoin seitsemän kiloa vähemmän, eli -6 kiloa. On sekin jotain. Vähän kuitenkin harmittaa, ettei sen enempää.

Olo on melko uupunut kuitenkin. Minun pitäisi tehdä piparkakkutalo. Ajatuskin siitä uuvuttaa, vaikka minä todella pidän piparkakkutalon rakentamisesta. Ja pitäisi tehdä miljoona muutakin asiaa. Väsyttää vain. Ja nukkuminen, jos siinä edes onnistuu, on vähintäänkin yhtä rasittavaa kuin hereillä oleminen.

Ja vielä yö pitäisi viettää taas yksin, juuri kun luulin päässeeni moisesta tuskallisuudesta eroon. Eilen söin. Minulla ei ole vieläkään oikein nälkä yhtään. Äiti on siitä kaiketi eniten huolissaan, kun sanoi, että saan syödä ihan mitä tahansa mitä vain löydän yhtään mistään. Olisipa saanut yhtä lailla säätää pattereita lämpimämmälle.

Lääkkeiden haittavaikutukset ovat muuten laantuneet aika hyvin. Pahoinvointia ei oikeastaan enää ole ja päänsärkykin alkaa olla hallittavissa migreenilääkkeillä. Ja se rauhoittavankin puolikas ilmeisesti alkaa hieman vaikuttaa, kun olo alkaa käydä hieman pyörryttäväksi ja rauhallisemmaksi. Joo, rauhoittavissa on vielä se, että ne saavat olon pyörryttäväksi.

Pitäisi varmaan mennä tekemään sitä piparkakkutaloa. Joskus alkuviikosta pitää mennä ostamaan vielä paniikkilahja äidille, kun minulla ei ole hänelle vielä joululahjaa. Ajattelin ostaa hänelle jonkinmoisen kivan joulukukka-asetelmajutun, mutta saa nähdä. Enkä tajua, miten täällä voi olla näin järkyttävän kylmä. Miksi talossa pitää palella koko ajan? Kämpässä oli se hyvä puoli, että siellä ei tarvinnut palella, mutta täällä näköjään sitten pitää. No joo, parempi tämä on silti. Täällä on enemmän luntakin kuin Kuopiossa. Murskavoitto paikkakunta x:lle.