Biologian tunti<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Opettaja: ”No niin ja nyt sitten se yllätys. Ei, tunteja ei peruta, älkää näyttäkö noin ilosilta, mutta mun pitää mennä yhteen palaveriin, joka alkaa seitsemän minuutin päästä ja teidän täytyy tehdä täällä se aika itsenäisesti tehtäviä tai sitten te voitte vaihtoehtoisesti katsoa tuota yhtä ohjelmaa, joka alkaa viis yli kaks. Toi projektori ei vaan toimi, niin teidän täytyy sitte kattoa vaan telkkarista.”

 

(herra) MO: ”Mikä vika siinä on?”

 

Opettaja: ”En mää tiedä, toi kaukosäädin ei vaan toimi.”

 

MO: *tulee katsomaan*

 

T. Toukka: *nousee tuolille ja tarkastelee projektoria* ”Tää on ainaki kunnossa. Siitä kuuluu sellanen korkee ääni. Vähän ku olis tungettu heinäsirkkoja tonne sisään.”

 

MO: ”Tässäkään ei näy mitään vikaa. Se on päällä, mutta siihen ei syty toi valo mikä pitäis. Pitäisköhän kattoo patterit…”

 

Opettaja: ”Voi älkää ihmeessä koskeko niihin pattereihin! O (matikan&fysiikanopettaja) laittoi ne siihen jotenkin erikoisesti, niin pitää varmaan kysyä siltä.”

 

MO: ”Hmm… Mutta jos ne onkin kytketty jo nyt oikosulkuun…”

 

T. Toukka: ”Onko sulla toi yks johto, joka kuuluu tohon? Toi kaukosäätimen säde vois sitte ohjautua paremmin tuohon projektoriin.”

 

Opettaja: ”Uskallankohan mä jättääkään teitä tänne…” *lähtee* ”Hei TKK! Yritä edes näyttää siltä että oot hereillä.” *kävelee ovesta ulos*

 

M(P): ”Sen palaverin aihe on vissiin se, että lukiolaiset ajaa holtittomasti tossa koulun pihassa. Sitte ehdotetaan, että niille laitettais sellanen vihree lippu sinne auton taakse varoittamaan.”

 

P: ”Ainakin sillä olis varmaan haluttu vaikutus, ku kukaan ei kehtais tulla enää kouluun autolla. Jos munki autoon laittais sen lipun ja kirjottais siihen vielä mun nimen, niin sitte kaikki tietäis, et se oon minä. Sitte ajais joskus M(P):n kylkeen että KOPS!”

 

M: ”Siinähän on se, että lukiolaisilla on järkeä, mutta ei ajotaitoa, niin siksi ne joutuu vähän väliä kolareihin. Mutta ajatelkaas amislaisia! Niillä ei oo ajotaitoa EIKÄ järkeä, niin sehän on vielä huonompi yhdistelmä.”

 

MO: ”Hei, nyt tää toimii!”

 

T. Toukka: ”Mitä sä teit sille?”

 

MO: ”Vaihdoin patterit. Hah.”

 

T. Toukka: ”Mistä sä ne patterit sait?”

 

MO: ”Mun laskimesta.”

 

Opettaja: *tulee takaisin* (6 minuuttia lähdöstä kulunut)

 

P: ”Joko se kokkous loppui?”

 

M: ”Kokkous.”

 

P: ”Kokkous.”

 

M: ”Kokkous.”

 

Opettaja: ”Palaveri. Ja ei, se alkaa vasta nyt.” *ottaa papereita ja lähtee taas*^

 

Kaikki oppilaat: *syventyvät tekemään tehtäviä lukuun ottamatta SY:tä (salainen ystävä), joka on vetänyt kaksi pulpettia yhteen ja nukkuu parhaillaan takki yllään niiden päällä.*

 

M: *katselee kirjan karttaa nälkäänäkevistä alueista* ”Suomi: Ei tietoa. Tarkottaako se, että täällä on kauhee nälänhätä?”

 

P: ”No onhan täällä. Iteki nään joka päivä nälkää, ku meen jääkaapille. Ei siitä vaan koskaan mitään uutisissa sanota.”

 

MO: ”Täällä koko koulu näkee ainaki nälkää kello kahdentoista aikoihin (12:10 on lukiolaisten ruokailu).”

 

P: ”Mä en kyllä oikeestaan sittenkää näe nälkää vaan tunnen sen.”

 

M: ”Jos näkee nälkää, niin sitte on kyllä aika lahjakas. Mutta jos oletetaan, että Suomessa ei oo nälkää näkeviä…”

 

P: ”Oonhan minä! Senhän näkee jo kauas! (P on ylipainoinen)”

 

T. Toukka: ”Hei P, sä kärsit ilmiselvästi siitä kvasiorkor-taudista, joka saa mahan pöhöttymään proteiinin puutteesta.”

 

Koko luokka (myös P): *yleistä hihitystä*

 

M: (Ohjelmasta Aasiassa vallitsevasta tyttöjen syrjimisestä ja tappamisesta) ”Kattokaa nyt! Pelkkiä äijiä! Mistä ne luulee sitte että ne pojat tulee, jos ei oo naisia. Häh?”

 

P: ”Pian varmaan miehet maksaa vuorostaan siitä, että ne pääsee naimisiin.”

 

M: ”Joo, mutta turha niille on mitään selittää, ku ne on kai vaan niin tyhmiä.”

 

Koko luokka: *keskittyy ohjelmaan*

 

P: ”Olis vaan parempi, jos me ei oltais kehityttykään ihmisiksi, vaan istuttais nytki jossain puussa.”

 

M: ”Joo, ei tarttis ajatella mitään, että maanantaiksi pitää olla se ja se aine valmiina.”

 

P: ”Niinku äikässä nyt.”

 

M: ”Niin. *imitoi äidinkielen opettajaa* ’Teillä on vielä yksi minuutti aikaa tehdä tätä asiaa.’ ’M, kyllä oli tylsä ilmaus.’”

 

P: ”Niin, ajatelkaapa, sitten se L (äidinkielen opettaja) istuis meidän kanssa sielä puunoksalla…”

 

 

***

 

Pitkä tilannesepustus, mutta minkäs teet. Se vain kuvaa tätä päivää niin hyvin. Ja meidän lukiomme oppilaita. Olen juuri päättänyt, että en mene abi-risteilylle ensi vuonna. Harkitsin menemistä, sillä se ero koulutovereista on luultavasti muutenkin hankala. Sitten kuitenkin ajattelin, että minulla ei epäsosiaalisena absolutistina ole mitään hinkua mennä katselemaan sinne, miten kaikki oksentelevat kannelle umpikännissä jne.

 

Nyt minulla on ihan törkeästi taas tekemistä. Tänään olin taas ajamassa ja koska synttäreihini on enää kymmenen päivää, sovimme jo teoriakokeen ajankohdan. Siihen pitäisi varmaan vähän opetellakin jotain. Samana päivänä on myös liukasrata ja inssi on sitten luultavasti joko samalla viikolla tai sitten sitä seuraavalla. Tämän lisäksi minulla on pianossa vaikka miten törkeästi läksyjä. Kaksi asteikkoa joka kerta, kuten yleensäkin, mutta niiden lisäksi on tällä hetkellä yhteensä kuusi (!!!) säestysbiisiä ja sitten varsinaisia läksykappaleita on neljä. Niistä yhden soitin ennen hiihtolomaa olleella tunnilla ensimmäisen kerran, mutta nyt opettajani pyysi minua opettelemaan sen ulkoa, jotta voisin soittaa sen konsertissa kahden viikon päästä.

 

Ja se konserttipäivä on tietysti juuri se sama päivä, kun minun ja Nanin piti mennä "juhlimaan" 18-vuotissyntymäpäivääni lumilautailulla. *Huokaus* Ja äidinkielessä on vaikka kuinka paljon tehtävää. Huomenna on uskonnostakin taas 40 sivun kirjallinen "väliaikatesti". Ja sitten melkein kaikki energia menee nettiasioiden selvittelyyn.

 

Tuntuu oudolta, että nettitutut saavat minut tuntemaan oloni läheisemmäksi täysin muiden ihmisten kanssa - tässä tapauksessa omien luokkalaisteni ja muiden koulumme kakkosten kanssa. Olen ollut rohkeampi ja puhunut enemmän (= hiljaisuuden sijaan olen sanonut joskus edes jotain). Tekisi mieli sanoa, että minä luotan niihin ihmisiin edes vähän. En ole suosittu, en ole koskaan ollut, koska olen omapäinen ja kuljen sinne mihin minua itseäni juuri silloin huvittaa kulkea. Kuitenkaan en usko, että on koulussamme on kovinkaan paljon ihmisiä, jotka ei-pitäisivät minusta.

 

En tarkoita ei-pitämisellä sitä, että henkilöt pitäisivät minusta, vaan sitä, että he eivät ajattele minusta kovin negatiivisesti. Se on jotenkin outoa. He eivät pitäneet minusta, kun eivät tunteneet minua (koska olin törkeän hiljainen enkä ikinä sanonut mitään vaan eristäydyin), mutta netissä ihmiset pitävät minusta vain kun eivät tunne minua. Kun he "tuntevat" minut, niin sitten jaan mielipiteet aika raa'asti niihin, jotka pitävät minusta niihin, jotka eivät voi sietää minua.

 

Olen yrittänyt selittää Nanille tätä tapausta, mutta melko huonolla menestyksellä. Kun sanon hänelle, että olin epäkohtelias joitakin kohtaan ja loukkasin heitä, hän tokaisee vain, että minä olen tainnut käsittää jotain väärin, koska hän ei ole yhtään ainutta kertaa koko ystävyytemme aikana nähnyt minun olevan epäkohtelias ainoallekaan ihmiselle. Hän sanoo, että on käsittämätöntä, miten muka olen loukannut jotakuta, koska se on juuri päinvastaista, mitä hän on nähnyt. Ei auttanut, vaikka miten sanoin omastakin mielestäni olleeni loukkaava, vaan hän vain toisti, että minä en ole sellainen.

 

Se on tavallaan outoa. Toisaalta olisin mielelläni enemmän kuin netissä, koska IRL hiljaisuuteni ja ihmispelokkuuteni haittaa minun tutustumistani uusiin ihmisiin, mutta toisaalta haluaisin, että olisin netissä enemmän kuin IRL, sillä se on kuitenkin sitä mitä minä oikeasti olen. Netti vääristää käyttäytymistäni. Eleet ja ilmeet kertovat paljon oleellisempaa asiaa kuin sanat. Voi sanoa samat sanat, mutta silti tarkoittaa ties miten monta eri asiaa, mutta se, miten ne tulkitaan, määräytyy ilmeiden ja eleiden perusteella.

 

Joskus olen Naninkin seurassa hiljainen ja jos tunnen, että hän on käyttäytynyt jotenkin loukkaavasti, olen yleensä tavallistakin hiljaisempi ja pidän etäisyyttä. Se on minussa ehkä jotain, mitä voisi sanoa "poikamaiseksi". Minä loukkaannun jostain, mutta jos se ei ole maata kaatava ja vaikka sitä ei pyydettäisikään anteeksi, niin unohdan sen (joskus mielestäni liiankin) nopeasti, jos käytös on pahoittelevaa. Se on etenkin kun riitelen äitini kanssa. Yhtenä hetkenä huudan hänelle, mutta sitten kun teen hetken jotain muuta, unohdan sen tyystin. Sitten sanon hänelle jotain ystävälliseen tyyliin, ja vasta jälkeenpäin muistan että hei, minunhan piti olla kiukkuinen hänelle.

 

Tietysti on ihmisiä, joidan tekoja en unohda ja joille en anna anteeksi. Hyvänä esimerkkinä isäni. Merry käy myös sinnepäin -esimerkistä, vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi (vaikka hän ei pyytänytkään). En silti olisi valmis palaamaan siihen entiseen. Voin olla vihaamatta häntä ja olla olematta suuttunut hänelle, mutta silti olla haluamatta olla hänen ystävänsä. Elä ja anna toisten elää. Thes on hankala juttu, sillä hän on loukannut minua niin monta kertaa. Hän pyysi melkein aina anteeksi. Viimeisellä kerralla tosin ei, joten minä en myöskään antanut anteeksi, vaan jäin tavallista etäisemmäksi ja muodollisemmaksi. Sitten hän sai (*laskee*) viidennen kerran minusta tarpeekseen ja siirtyi sille vihaus-tasolle taas. Mutta nyt olen antanut hänelle anteeksi. En hyväksy hänen tekojaan, sillä ne olivat vääriä. Ne satuttivat minua jopa paljon enemmän kuin tämä Kylä-jupakka ja se on paljon. Silti annoin hänelle anteeksi. Koska minä lupasin. Sanoin hänelle, että vaikka hänen "ikuiset" lupauksensa vanhenisivat, minun lupaukseni ei vanhenisi: Minä olisin aina valmis, jos hän tarvitsisi ystävää.

 

Kun lupaan jotain, se lupaus sitoo minua ihan liikaa.