Olo ei ole mitenkään kovin kehuttava taaskaan. Olo on vain ahdistunut ja hermoromahtanut, eikä mistään tunnu tulevan mitään. Ei tunnu, että yhtään mikään sujuu mitenkään. Minä en pysty edes kirjoittamaan. En minä tiedä, mitä nämä hermoromahdukset ovat. Ei niitä ennen ollut. Aina ennen pystyi sentään edes kirjoittamaan ja vuodattamaan tuskaa edes hieman ulos mielestä. Nyt se ei onnistu. En ole kirjoittanut suunnilleen mitään tännekään, koska mitään ei tule.

Päätä särkee taas käsittämättömästi. Enkä minä pysty nukkumaan, enkä syömään, enkä olemaan tekemättä mitään. Olen yksin kotona (kun muu perhe on viemässä veljeäni taideopistolle) ja olen liehotellut ympäri taloa koko päivän. Soittanut pianoa, kuunnellut musiikkia, katsellut Everwoodia... Minä lupasin äidilleni keväällä, että siivoaisin ennen koulun alkua, mutta en ole siivonnut. Kaikkea muuta olen melkein tehnyt. Ja kun olen ollut hermoromahduksen partaalla, sekaisuusaste on vain lisääntynyt entisestään.

On kirjoitettavaa, mutta ei silti ole. En pysty tekemään mitään, mutta en pysty myöskään olemaan tekemättä mitään. Tämä ei ole sellainen angst-kohtaus, että tekisi mieli vetää ranteet auki tai jotain, vaan tämä tuntuu vain siltä, että... En minä edes tiedä! Ei tämä ole sellainen yliahdistuskohtauskaan mitä siinä yhdessä viimeaikaisessa kirjoituksessa. Tämä on vain hermoromahdus.

Ei tästä tule mitään.