Pitäisi lukea tenttiin. Tällä kertaa siihen kemian uusintatenttiin, joka on huomenna. En ole kauheasti lukenut, mutta olen laskenut ne lisätehtävät, joita minun piti laskea.

Ei ole tullut kirjoitettua. En tiedä miksi. Varmaan osittain siksi, että olen ollut syventyneenä koko ajan johonkin. Ja olen ollut koko ajan syventyneenä johonkin, jotta en söisi. Silti syöminen ja ulkonäkö ovat melkein ainoita asioita joita mietin. Olen laatinut ostoslistaa päähäni katselemalla tarjouksia ja miettien sitä, että kuinka monta ateriaa mistäkin saisin ja kuinka paljon kaloreita siitä tulisi.

Sen lisäksi olen tehnyt diasarjaa. Tämä on hieman erilainen kuin se Teh Pendulum, joka oli ensimmäinen, mutta mielestäni tämäkin on ihan onnistunut. Siinä ei ole sama idea ja siinä on taustalla melko mitäänsanomaton Sentencedin biisikin, mutta jotenkin se tiivistää tätä ajatteluani. Lupaan, etten ota tavakseni linkittää kauheasti videoita tänne, mutta tämä olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Kokonaan minun tekemäni ja ne mallit on sieltä yhdeltä mallisivustolta, jolta olen etsinyt ennenkin aina Thinspiration-kuvia. En muista edes mistä sain idean tehdä tuollaisen kuvasarjan, mutta laihuutta ihannoivaksi diasarjaksi sitä tuskin voi sanoa.

Se on outoa, sillä minähän toimin täsmälleen sen vastaisesti. Itsekin, kun katselen sitä valmista diasarjaa, mietin, että miten jotkut voivat pitää tuollaista kauniina – osassa kuvissa naiset näyttävät vain luukasoilta. Ja minä vielä itse blokkasin ne kuvat niistä ties miten monien satojen kuvien joukosta. Ensin valitsin kasvojen perusteella hakemistosta malleja, joilta katsoisin kuvia ja sitten sen jälkeen niistä kuvista valitsin ne harvat, jotka näyttivät mielestäni kauniilta. Ja ne kuvat ovat sitten tuossa diasarjassa. Eivät kaikki kuvat edusta täydellisyyttä, vaan joidenkin mallit eivät ole mielestäni edes erityisen kauniita, mutta heillä on kuitenkin esimerkiksi poikkeuksellisen kaunis kyynärpää tai polvi tai jotain, jonka takia olen halunnut kuvan tallettaa itselleni.

Ja minä mittasin itseni. Sama kuin edellisellä mittauskerralla. Sitten vertasin omia lukemiani niiden supermallien lukemiin. Joo, ei lähelläkään. Alle kymmenen sentin päässä molemmat noin keskimäärin. Siis lantion ja vyötärön ympärys. Rinnanympärys puolestaan on minulla suunnilleen sama, useimmissa tapauksissa jopa pienempi kuin malleilla. Siitä minä en kauheasti piittaa. En ole rintaihmisiä. Kunhan vain ovat poissa tieltä, niin aivan hyvä.

Se mikä noista mitoista ärsyttää eniten, on lantionympärys. Minä olen aina vihannut lantionympärystäni. Minun mielestäni lantioni on ihan liian leveä. Vyötäröni on mielestäni ihan okei, mutta vihaan lantiotani. Enkä käsitä, mitä sille voisi muka tehdä. Lantion koolle on käsittääkseni aika paha mahtaa mitään. On se kylläkin noiden mittausteni aikana pienentynyt hieman – kuusi senttiä, mutta kyse saattaa kyllä olla mittaamiseroistakin. Tarvitsee vain mitattaessa vetää nauhaa vähän kireämmälle, niin kyllä siitä senttejä karisee.

Ja samalla minä tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä. Ne luunaiset eivät ole mielestäni edes niin kauniita, kun sitä ajattelee kriittisesti. Miksi sitten haluaisin olla sellainen? En tiedä. Silti automaattisesti vain olen syömättä ja lasken kalorit. Tänään söin oikeaa ruokaa. Kananugetteja. Yhteensä tästä ateriasta tuli... alle 400 kcalin pitäisi päästä tältä päivältä. Eilen en syönyt. Enkä sitä edellisenä päivänä. Enkä sitä edellisenä. No, lauantaina söin kaksi paahtoleipää, mutta sitä tuskin lasketaan kunnon ruoaksi. Kalorit kyllä laskin. Ja perjantaina ostamani kokis on melkein kuin ruokaa, joten sitä tarvitsee juoda vain vähän ja siinä onkin jo kasassa se, mitä tänään sain koko ateriasta.

Tuo tulee vain niin automaattisesti. Ei minulla oikeastaan ole edes nälkä. Se on outoa. En söisi ollenkaan, jos kyse olisi pelkästä nälästä. Mutta jos on liian kauan kokonaan syömättä eikä saa edes osaa siitä energiasta jonka elintoiminnot kuluttavat, niin se oikeasti sattuu. Päätä alkaa särkeä ja tulee epätodellinen olo. Pyörryttää. Sen lisäksi minulla selkä alkaa krampata. Joka paikkaa särkee myös. Ei se ole sellaista särkyä, että vähän joku lihas jumissa, vaan se tuntuu sellaiselta kuin luut valittaisivat. Nukkuminen on hankalaa, koska jokainen asento sattuu hetken jälkeen.

Minä en muistanut, että se on tällaista. Muistan, miten silloin yhdeksännellä luokalla menin juoksemaan ja päätä särki ja että se juokseminen sai pään särkemään entistä enemmän. Ja sitten muistan sen, että minulla oli kauhean kylmä koko ajan. Nyt minulla ei ole vielä ainakaan kylmä. Minulla ei tosin ole puntaria, niin en voi tarkkailla painon muutoksia, mutta on minun muutama kilo täytynyt jo tiputtaa. Näytän jonkin verran laihemmalta, mutta peiliin on hankala luottaa. Ainut laiha paikka minussa on vatsa, mutta se voi johtua nimenomaan tuosta viimeaikaisesta syömättömyydestä pikemminkin kuin laihuudesta.

Joo, kuten huomaatte, voisin puhua tuosta vaikka miten pitkään. Nuo ”tiedän että tämä ei ole järkevää” –lausahdukset ovat vain sivuhuomautuksia. Enkä minä voi sille mitään. Jotenkin hämärästi olen kai ajatellut, että sitten kun on se lääkäriaika, niin sitten kaikki korjaantuu silmänräpäyksessä. Minusta löytyy joku vika ja sitten se korjataan ja sitten olen taas normaali ja jaksan ja olen onnellisempi. Ja jos minä kerran laihdun, niin minussa täytyy olla jotain ruumiillista vikaa, eikö? Kehäpäätelmiä... Miten laihtuminen voisi olla oire, jos kerran pyrin siihen tieten tahtoen?

Mutta jos olen liian laiha ja jättämässä yliopiston kesken jaksamattomuuden vuoksi, niin eivät kai he voi vain nakata minua pihalle ja sanoa että olen ihan terve? Sitten he voivat itsekin nähdä, että jotain vikaa on ja että minä tarvitsen apua. Sitten heidän täytyy auttaa minua. Jonkun täytyy edes auttaa minua. Tähän asti olen selvinnyt yksin, mutta alkaa tuntua, että se aika on nyt ohi. En minä halunnut keskeyttää yliopistoa. Yritin tehdä kaikkeni sen eteen, mutta en vain jaksa. Ja nyt olen vajonnut tähän syömättömyys-juttuunkin.

Oudointa on, että enemmän kuin ahmimishäiriötä laihuusjaksoilla, tämä alkaa saada pikemminkin suoranaisen anoreksian merkkejä. En ole repsahtanut kertaakaan. Se punajuurisalaatti-kerta kylläkin, mutta... No, lasketaanko se sitten? Minulla on punajuurisalaattia puoli purkillista vielä jääkaapissa, mutta en pysty koskemaan siihen. Minulle tulee huono olo kun vain ajattelenkin sitä.

En tiedä oikein, mitä olen tekemässä. Tämä tuntuu jollain tapaa edes joltain keinolta, mutta minusta tuntuu, että se on hyvin huono keino. En tiedä. En kuitenkaan näe keinoa enkä edes syytä lopettaa. Olen tuhlannut täällä rahaa muutenkin syömiseen ja muuhun niin paljon, että on vain hyvä, jos pystyn tällä lailla säästämään. Ja miten lopettaisin? Hakisin vain kauheat määrät ruokaa ja ahmisin niin paljon että voin huonosti? Ja ajattelisin taas jatkuvasti sitä, miten olen ällöttävän lihava?

Miksen minä voi ikinä olla tyytyväinen? Jos syön, olen ällö läski, mutta jos en syö, niin ajattelen, miten pyrin karmivan näköiseksi luu-naiseksi. Mutta ehkä luu-naisena saisi silloin lääkärintarkastuksessa parempaa palvelua kuin näennäisen terveen näköinen laiskimus.

Ärsyttää. Eikö minun päässäni tosiaan mitään muuta pyöri kuin laihduttaminen? En ole maininnut edes lumituiskua, jonka aikana kävin kaupassa, sitä, että pienet pikkuiset osaavat jo nimensä ja tulevat kutsuttaessa, enkä sitä, että äiti soitti tänään, enkä... no, yhtään mitään muuta.

Mutta tällaista se on. Yritän syventyä johonkin päiväksi, mutta se menee kuitenkin loppujen lopuksi aina siihen, miten täysin ajatuksissani vietän tunteja miettien kaloreita ja luita.

En minä halua tällaista elämää. ”How did it come to this?”