Vaihteeksi tulee tällä viikolla kirjoitettua näköjään paljon. On taas ihan hyvä olo, terapia tuntui auttavan taas vähän käsittelemään ongelmia. Jaskakin on ollut edelleen kiva ja jotenkin poikkeuksellisen huomaavainen. Huomenna nähdään hänen kanssaan kai taas.

Katsoin juuri Yle Areenasta viimeisen osan Hitlerin karisma -dokmenttisarjasta. En tiedä miksi, mutta jotenkin natsidokumentit ovat todella mielenkiintoisia. Ehkä se on se psykologinen puoli siinä, että miten tavalliset ihmiset päätyivät tekemään todella karmeita tekoja. Ja tätä viimeistä osaa katsellessani tuli mieleen, että olikohan Hitler psykopaatti, vai pelkästään ihminen, joka uskoi syvästi asiaansa. Eihän nuo sulje toisiaan pois, mutta kauhutekojen tekemiseen ei tarvita psykopaattia, vaan siihen riittää ihminen, joka uskoo johonkin, mikä tekee näistä kauhuteoista hyväksyttäviä. Esimerkiksi natsien (ja itse asiassa tämä pätee varmaan moniin muihinkin tapauksiin) usko siihen, että he olivat ylivertainen rotu, ja heikko materiaali pitäisi karsia pois, eikä se olisi paha asia, vaan jotain hyvää, sillä parannettaisiin ihmisrotua, kun epä-ihmiset eivät saisi enää levittää geneettistä materiaaliaan.

Jotenkin kun mietin tuota psykopaattiutta, niin tuli mieleen isäni. En sano, että isäni olisi psykopaatti tai yhtä paha kuin Hitler, mutta mieleeni palasi joitain asioita, joita en ole taas vähään aikaan muistanut. Jotenkin kun olen monille eri hoitotahoille selittänyt tätä isäsuhdettani, olen lähinnä nostanut esille sen psyykisen ja fyysisen väkivallan ja uhkailun, ihmisten määräilyn, itsensä kokemisen muita paremmaksi. Uskon, että isäni on vain vakavasti häiriintynyt ihminen. Toivon vain, ettei se ole geneettistä.

Tuli mieleeni juuri joitain tapauksia jostain aika aikaisen lapsuuden tapahtumista, siitä, miten isäni suhtautui minuun silloin, kun vielä enimmäkseen tottelin ja kuuntelin. Ehkä olen täälläkin maininnut joskus siitä seikasta, että jossain vaiheessa isäni kasvatti paprikoita - sekä chilipaprikoita että tavallisia. Ja sitten kerran hänen mielestään todella hauska juttu oli, että hän haukkaa itse tavallisesta paprikasta ja sanoo minulle, että maista ihmeessä, on tosi hyvää, ja antaa minulle sitten chilipaprikan. No, eihän niin pienenä osannut epäillä mitään, niin sitten haukkasin ja se poltti suuta todella kauheasti ja menin juomaan vettä, ja isäni vain nauroi katketakseen. Olin varmaan suunnilleen 7-9 -vuotias ja mielestäni tuo oli ikävä temppu.

Nyt sitten varmaan ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tuli mieleen vähän toinen vastaavantyyppinen tapaus, jota en varmaan ole edes sanonut kenellekään. Asia varmaan johtuu siitä, että sattumalta tänään ne puitteet olivat hyvin samanlaiset kuin silloin: ostin tänään ristikkolehden, jota sitten täytin tuon dokumentin ohessa lyijytäytekynällä. Isälläni oli tapana tehdä samoin, ja olin todella nuori, kun seurasin hänen tekemisiään kerran, ja sitten hän näytti minulle "taikatempun" - miten se lyijytäytekynän lyijy tulee sieltä kynästä ulos, ja miten sitä sitten tarvitsee vain painaa sormeen, niin sitten se menee sinne takaisin. Halusin tietysti heti kokeilla sitä itse, mutta temppu ei toiminutkaan. Yritin painaa sitä lyijyä todella kovaa, mutta ei se mennyt sisään. Isäni naureskeli ja sanoi, että et vain paina tarpeeksi kovaa. Sitten hän otti kynän minulta ja näytti uudelleen, ja taas se lyijy meni satumaisesti sinne kynän sisään. Isäni antoi sen minulle taas ja käski yrittämään uudestaan, ja minä yritin, mutta se ei toiminut. Painoin todella kovaa ja sormi tuli kipeäksi, enkä uskaltanut enää painaa kovempaa, mutta isäni naureskeli vain vieressä ja sanoi, että en paina tarpeeksi kovaa. Lopulta sanoin, että en halua enää yrittää. Isäni ei koskaan kertonut tuossa tilanteessa tai sen jälkeenkään sitä, että "tempun" ydin oli se, että sitä kynää pitää painaa sieltä toisesta päästä että se lyijy menisi sisään.

Ehkä nuo tilanteet eivät kuulosta pahalta kun niitä kuvaa, mutta kun muistelen niitä, niin ne tuntuvat vain todella pahalta. Ja nyt kun jälkeenpäin mietin niitä, niin minusta tuntuu, että isäni nimenomaan nautti siitä, kun toisiin sattui. Ja vaikka minä olin pieni lapsi, niin silti hän yllytti tekemään asioita, jotka minusta tuntuvat aika julmilta.

Nyt tulee taas se vaativa puoleni esiin. En varmaan huomaisi sitä, jos terapeuttini ei olisi huomauttanut siitä tänään terapiassa. Selitin hänelle, että Jaska tekee kaikenlaista, mitä ei yleensä tee, on jotenkin huomaavaisempi ja että minusta tuntuu, että hän on pahoillaan siitä, että minulle tuli viikonloppuna niin kurja fiilis. Sitten siihen perään sanoin kuitenkin, että en tiedä kuitenkaan, että onko asia niin, koska voihan olla, että vain kuvittelen koko tilanteen, koska minusta olisi kiva, jos Jaska olisi pahoillaan, joten ehkä uskon asian olevan niin, koska haluan uskoa. Vähän tuon jälkeen terapeuttini sitten sanoi, että tuo on yksi todella klassinen esimerkki siitä vaativasta puolesta.

Ja nyt kun kirjoitin noita juttuja, niin tulee samanlainen tunne. Uskon, että se oli se tunne, joka todella pitkään esti minua kertomasta yhtään mitään yhtään kenellekään, mitä kaikkea kotona tapahtui. Nyt mieleeni tuli, että ei, en todellakaan voi julkaista tätä kirjoitusta, en noita lapsuuden muistikuvia, jotka koin merkeiksi isäni julmuudesta, koska mitä jos kaikki ajattelisivatkin, että koko homma on tosi hauskaa. Tuollaisista aiheistahan niitä hauskoja kotivideoitakin tehdään, ja lehtien palstoilla ihmiset puolustavat vaikka ruumiillista kurittamista tai haukkumista tai seksimainosten näyttämistä lapsille. Viittaan jälkimmäisellä siihen kohuun, kun "Ei kiitos" -leffan trailerin näki joku äiti, jonka mukana leffassa oli 9 ja 11-vuotiaat lapset. Sanotaan vain, että ei mistään tuollaisesta traumoja saa, se vaan kasvattaa, on tosi nössö, jos ei tuollaisia kestäisi.

Luin oikeasti ne KAIKKI Iltasanomien sivulle kirjoitetut kommentit, joita oli jotain... Ehkä 40 sivua tai jotain. Lähinnä siksi, että itse lapsena ahdistuin, jos näin jotain sellaista, ja tuntui todella kurjalta lukea kommentteja, joissa naurettiin asialle ja sanottiin, että kyllä jo ne 7v lapset löytää sitä pornoa netistä, kun minä olin nuori niin ala-asteella jo katsottiin poikien kanssa pornolehtiä, ja eihän tuo edes ole mitään pornoa kun ei ne sitä oikeasti tee, jne.

Kotonakin olin varmaan ylittänyt jo täysikäisyyden rajan, kun sain vasta sanottua äidilleni, että ei, en todellakaan halua nähdä alastonta isääni kuljeskelemassa ympäriinsä. Ei oltu tuolloin enää isäni kanssa puheväleissä, mutta tietysti hän pilkkasi tuosta minua. Tuo isäni alastomana kulkeminen vain oli sellaista, joka sai minulle todella epämiellyttävän olon.

Ja kaikki asiat, joista olisi pitänyt sanoa aikaisessa vaiheessa jo jossain kodin ulkopuolella, että en ole turvassa kotona, niin en vahingossakaan sanonut mitään niistä, koska pelkäsin, että ihmiset nauraisivat minulle ja sanoisivat, että olen joku itkupilli. Niin vanhempani sanoivat minulle. Kun oltiin kerran kylässä serkkujen luona, niin vuotta nuorempi "tuholaisserkkuni" veti minua tukasta. Se sattui ja menin sanomaan siitä vanhemmilleni. Sanoivat jotain vähättelevää, että älä tule aina tuollaista itkemään, ja sitten myöhemmin samalla kerralla, kun tämä serkkuni löi minua, niin pidin itseni peruslukemilla enkä mennyt "kantelemaan" asiasta kenellekään, ja sitten jompikumpi vanhemmistani (tai ehkä molemmat, en muista) tuli sanomaan, että hyvin tehty, tosi hyvin tehty.

Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä vanhemmat sanoisivat jotain tuollaista lapselleen. Ja mietin myös sitä, että ehkä minä olen jotenkin heikko, herkkä. Mutta tuo malli on sitten säilynyt ja mennyt äärimmäisyyksiin. Tulee vähän mieleen se tarina niistä... olivatko jotain roomalaisia tai joitain, joilla oli purppuranpunainen asu, jotta veri ei näkyisi niissä, ja sitten oli se joku tarina pojasta, joka oli salakuljettanut kotiinsa paitansa sisällä ketun, ja sitten kun pojan vanhemmat kuulustelivat, että onko poika tuonut jotain taloon, se kettu riehuu siellä vaatteiden sisällä ja raatelee pojan mahan ja syö suolet, ja poika kuolee siihen. Tätä pidetiin jotenkin ihannoitavana, että ei näytä kipua, jne. Ja tulee mieleen niitä ääriesimerkkejä, että kun teininä piti olla äidin kanssa samaan aikaan saunassa ja sitten kädessä oli joku tuore viiltelyhaava johon se hiki meni, ja se sattui ihan pirusti, mutta en antanut sen näkyä yhtään missään. Ja tavallaan sitten siitä sai jotain nautintoa, kun pystyi olemaan näyttämättä kipua.

Ja sama koulukiusaamisen kanssa, koska siitä sanottiin, että se toimii. Ja edelleen sama. Jalastani vähän yli vuosi sitten katkesi luu, ja minut autettiin istumaan, enkä itkenyt enkä huutanut, ja ne keskuksen hoitajatkin olivat siellä ja kaikki vain lähtivät sitten kotiin, koska eivät tajunneet, että minulla oli joku pahemmin vialla. Ja kaikki Jaskan sanomiset... Nykyään usein kuitenkin lopulta itken, koska se sattuu niin paljon, että en pysty pitämään itseäni peruslukemilla, mutta niin pitkään kuin vain pystyn, yritän olla vahva ja asiallinen. Ja ihan tähän päivään asti, kun yliopistolla jouduin kokemaan hetken ajan jälleen sen lukiopainajaisen, kun opettaja sanoo, että no niin, mietitään näitä pareissa tai pienissä ryhmissä, eikä sitten nimeä niitä ryhmiä! Ja ne kaikki ihmiset siinä ryhmässä ovat niitä, joita en kurssin alussa tiennyt olevan olemassakaan. Jos joku heistä kävelisi vastaan kadulla huomenna, en tunnistaisi heitä vieläkään. Ja vieressäni oli kolme tyttöä, jotka olivat tunnin alun ajan kuiskutelleen ja kikattaneet yhdessä, ja sitten kun se opetaja oli sanonut siitä pari/ryhmätyöskentelystä, katsoin, miten muut jakautuivat ryhmiin ja minä yritin epätoivoisesti saada katsekontaktia näidin vieressäni istuviin, mutta turhaan.

Ehkä lukiossa olin jotenkin kovempi, ehkä olin vain turtunut, ehkä se ajatus, että kotona voi sitten hoitaa asian viiltelemällä, jotenkin auttoi, koska silloin en ikinä itkenyt, kun noin kävi. Mutta nyt kun todella pitkän ajan jälkeen jouduin yhtäkkiä siihen samanlaiseen tilanteeseen, oikeasti melkein aloin itkeä. Sen itkemisen esti vain se, että sitten lopulta joku näistä tytöistä nosti katseensa ja kysyi minulta että haluatko tulla meidän kanssa. Sanoin siihen, että no joo, jos se heille käy. Sen ehkä sekunnin ajan jo oikeasti pelkäsin, jotenkin aistin, että he sanoisivatkin ei, ja kirosin itseäni siitä, että olin antanut heille mahdollisuuden tehdä niin. Eivät he sanoneet niin, he sanoivat vain, että tietysti sopii että tulet meidän kanssa.

Olen kai miettinyt todella paljon kaikenlaisia asioita viimeisen viikon aikana. Henkisesti olo tuntuu todella väsyneeltä, ja jotenkin kun olen miettinyt noita asioita, muistuu todella hyvin mieleen ne kurjat kokemukset, jotka tuntuivat kidutukselta. Ei vain lyhyeltä, vaan vuosia kestävältä kidutukselta, jonka keskellä oli vain jotenkin selviydyttävä. Ja vaikka tiedän, että asiat ovat toisin nykyään, niin kun olen miettinyt noita asioita, niin osittain on epätodellinen olo, sellainen, että pelkää, että maailma muuttuu takaisin siksi samaksi mitä se silloin oli. Ja vaikka sitten huomaankin, että asiat ovat toisin, kuten tänään siinä yliopiston jutussa, oloni ei parane, en koe rohkaistuvani, vaan lähinnä huomaan sen, miten rikki olen nyt ja miten rikki olen ollut, ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että olen vain jokin ihmisraunio, joka ei vain pysty selviämään, vaikka asiat ovat paremmin. Vähän niin kuin jotkut sodan kokeneet, jotka aina lentokoneita kuullessaan sekoavat, koska pelkäävät, että pommitukset alkavat taas. Siellä toisen paikkakunnan päiväosastolla oli joitain opiskelijoita, joista jotkut kertoivat sellaisista ihmisistä. Ihan tositarinoita nykypäivästä, sellaisista ihmisistä jotka olivat itse kohdanneet.

Terapeuttini sanoi, että hänen mielestään olen pärjännyt tässä suhteessa hyvin, suhteutettuna taustaani ja ylipäätään siihen, miten minulla ei ole liiemmin ollut kokemuksia läheisistä ihmissuhteista. Kuulemma asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. Ehkä hän haluaa rohkaista minua, ja ehkä hän onnistuukin siinä, sillä jotenkin ajattelen, että edes tämä jonkinlainen tyven, jonkinlainen tärkeä ihmissuhde on jotain, jonka eteen olen tehnyt tuhottomasti töitä ihan tietoisestikin. Osa on varmasti ollut tiedostamatonta, mutta on monia yksittäisiä seikkoja, joiden takia olen pakottanut itseni pois mukavuusalueeltani, jotta olisin voinut oikeasti olla vuorovaikutteisessa suhteessa.

Joskus kun mietin asiaa, niin se tuntuu synkältä, elämäni tuntuu jotenkin synkältä. Tai vaikka se nykyään on paremmin, se aikaisempi synkkyys näkyy yhä elämässäni. En ole yhtään tekemisissä sukulaisteni kanssa, paitsi äitini ja veljeni, jos sitäkään voi kauheasti tekemisissä olemiseksi sanoa. Ja kaikki tuttavani, kaikki nykyisen elämäni ihmiset ovat sellaisia, jotka ovat ihan uusia. En ole yhtään missään tekemisissä myöskään yhdenkään entisen luokkatoverini kanssa, en edes Facebook-kavereina, en tiedä yhtään kenestäkään, että mitä he tekevät tai missä ovat. Ainoa kunnollinen kontakti siihen vanhaan kotipaikkakuntaani on Nan, joka hänkin oli siellä pitkään kovin etäinen kaverini. Tuntuu, että ne ensimmäiset 20 vuotta elämästäni olisivat vain kadonneet, tuntuu että niillä ei ole mitään kosketusta nykyiseen elämääni.

Eihän se varsinaisesti haittaa, mutta on välillä kurjaa, kun tuntee olonsa niin juurettomaksi. Jaskakin on viime aikoina tavannut joitain kouluaikaisia tuttujaan, ja se on ihan kiva, mutta siitäkin tulee mieleen se, että ei ole ketään, jonka kanssa voisin muistella joitain vanhoja kouluaikoja, paitsi Nan, eikä sekään oikein toimi, koska emme koskaan olleet samoilla kursseilla, emme edes samalla luokka-asteella. Terapeuttini sanoi minulle jokin aika sitten, että voisinhan yrittää luoda uudestaan välejä esim. sukulaisiini tai vaikka siihen minulle tärkeänä olleeseen perhepäivähoitajaani, koska Facebookistahan on helppo löytää melkein kuka tahansa. Mutta se olisi outoa, ja tuntuu jotenkin mahdottomalta, että vuosien jälkeen ottaisi yhteyttä johonkuhun käytännössä vieraaseen ihmiseen. Ehkä voinkin syyttää juurettomuudesta itseäni, mutta olisi niin kiva, jos asiat olisivat valmiiksi jo edes jossain kunnossa.

Nataliakin joskus sanoi minulle, että ota ihmeessä yhteyttä johonkin sukulaiseen, vaikka niihin kummivanhempiini ja serkkuun, jotka olivat ainoita läheisiä sukulaisia lapsuudessani. En ole kylläkään varmaan ikinä käynyt keskustelua kummivanhempieni kanssa, koska pienenä olin vieraiden keskuudessa vain niin ujo, melkein mykkä. Natalia sanoi, että ehkä se helpottaisi oloani, jos kertoisin näille sukulaisille siitä rankasta ajasta kotona, ja Natalia silloin hieman suuttuneena sanoi minulle, että voisin vaikka kertoa sille kummisedälleni, että tällainen veli hänellä on, joka mm. osoittaa ladatulla aseella 12-vuotiasta.

Se olisi ehkä helpottavaa. Ainakin koirajutut uskoisivat, jos voisin näyttää ne kaikki puremahaavat joita minulla on, ja ehkä sitten sen myötä uskoisivat niitäkin asioita, joista minulla ei ole näyttää mitään todistetta. Mutta en tiedä tulenko kertomaan kenellekään sukulaiselleni asiasta. Kai vieläkin ajattelen, että minua ei uskottaisi, tai että isäni käytöstä pidettäisiin normaalina. Kummisetäni ainakin uskoi ilmeisesti fyysiseen rangaistukseen, koska monesti todistin sitä, miten tätä aikaisemmin mainittua "tuholaisserkkuani" rankaistiin jostiain. Ja jotenkin pelkään edelleen sitä, miten perheeni suhtautuisi asiaan. Jos on vaikka häät, niin istumapaikat laitetaan perheittäin, joutuisin istumaan heidän kanssaan. Ja äitini suuttuisi taatusti, ja isäni taatusti vielä enemmän. Joskus olen mielessäni kuvitellut tilannetta, että kerron jollekin sukulaiselleni, ja oikeastaan kaikissa skenaarioissa mielessäni käy niin, että isäni käy kimppuuni, koska menettää malttinsa. Jälkeenpäin olen miettinyt vaikka yo-juhliani ja sitä kun hän yritti väkisin halata minua. Vieläkin välillä mietin sitä ja toivon, että olisin ollut tarpeeksi rohkea vaikka sylkäisemään hänen kasvoilleen, koska silloin hän olisi suuttunut ja käynyt minuun käsiksi ja sitten minun ei olisi tarvinnut kertoa kenellekään, vaan kaikki näkisivät sen omin silmin. Mutta ehkä se ei menisi niin, koska ilmeisesti isälläni on jotain itsehillintää, koska esimerkiksi äitini ei ole läheskään kaikissa tapauksissa todistanut väkivaltaista tai muuten uhkaavaa käytöstä.

Ehkä mietin taas liikaa, pitäisi ajatella jotain kivoja asioita, eikä miettiä vain menneitä. Mutta nyt tuo ristikkolehtenikin muistuttaa isästäni ja sen täyttäminen tuntuu vastenmieliseltä. Ja se vaativa puolenikin tuntuu melkein sanovan, että et sinä ole mitään pahaa kokenut, ihan normaaleja asioita, joihin et vain ole osannut suhtautua, koska olet vain heikko ihminen, kyllä muut vastaavista selviävät ilman että edes välttämättä muistavat sitä vanhempana. Ja nyt koen olevani jotenkin raukka, jotenkin väärinkohdeltu kaunis sielu, vaikka oikeasti mitään todella pahaa ei ole minulle koskaan tapahtunut. Suorastaanhan käytökseni halveeraa niitä, jotka ovat oikeasti kärsineet, koska rinnastan itseni heihin, rinnastan onnellisen ja hyvän elämäni sellaisiin, jotka ovat oikeasti kokeneet vääryyksiä.

Ehkä se on tuo vaativa ääni, jonka jotkut kuulevat harhana. Sitä on monesti kysytty jossain lääkärikäynneillä, että kuuletko esimerkiksi jotain ääniä, että joku vaikka moittisi sinua, jne. En kuule sitä, mutta ne ajatukset tulevat mieleeni ja tiedostan, että ne ovat omia ajatuksiani, vaikka tuntuvatkin osittain ulkopuolisilta.

Olen kyllä varmaan miettinyt taas liikaa kaikkea viimeisten päivien aikana. Terapiakin on raskasta, vaikka se on vain kaksi kertaa viikossa, mutta kun sen lisäksi vähän väliä yritän itse terapioida itseäni ja käydä läpi vaikeita asioita ja yrittää suhtautua niihin, niin se käy todella raskaaksi. Ehkä se auttaa, jos Jaskan kanssa nähdään taas huomenna. Se on vähän kuin loma maailmasta, koska keskityn vain siihen hetkeen ja vaikka välillä stressaakin, niin se on pientä verrattuna siihen, kun olen yksin ja kukaan tai mikään ei aseta rajoja sille, miten syvälle ajatuksiini voin upota. Ja ne ajatuksethan ovat lähinnä epämiellyttäviä ajatuksia. Vähän kuin joutuisi räpiköimään jossain kylmässä ja niljakkaassa lammessa. Toivon vain, että nämä kaikki synkissä ajatuksissa analysoidut tunnit jotenkin auttavat minua eteenpäin, auttavat jotenkin minua elämään tätä elämääni, joka on nyt ja tässä, eikä miettiä jotain, mikä oli, tai sitten vaihtoehtoisesti haaveilla, mitä joskus voisi olla.

On vaikeaa ja tuntuu kurjalta, kuin olisi siellä kylmässä ja niljakkaassa lammessa juuri pulikoinut pitemmän tovin.