Kaikkiin neljään tuuleen<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,

ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,

ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.

Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,

valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.

Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.

Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.

Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule

                                                                 koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

Edith Södergran

 

***

 

Minulla oli tuo runon loppu täällä blogissa jo aikaisemminkin. En laittanut silloin runon alkua, koska se ei minun mielestäni sopinut siihen hetkeen. Nyt se sopii täydellisesti.

 

Tänään oli liikennevalopäivä ja minä puin pelkkää mustaa ja valkoista. Periaatteessa se meni niin, että ne, jotka olivat varattuja, pukeutuivat punaiseen, ne, jotka olivat epävarmoja, pukeutuivat keltaiseen ja kaikki sinkut pukeutuivat kuin aina ennenkin.

 

Olen neuroottinen. NN:llä oli musta huppari. Minä katsoin aluksi, että se oli ihan täydellisen musta, mutta ei se ollutkaan. Siinä oli ihan vähän punaista tekstiä. Punaista.

 

Minä en ollut hyvällä tuulella tänään koulussa. Ihan uupunut. Ja voimaton. Innoton. Välinpitämätön. Pelkäsin: tulen vain pettymään taas. En jaksanut tehdä mitään tehtäviä. En edes kopioida. En edes kuunnella ja yrittää ymmärtää. Matikantunti meni siihen, kun luin biologiaa. Suoritin tehtävät, olin kyseltävänä keskellä käytävää, kun ihmisiä parveili edestakaisin. En muistanut kaikkea, mutta tarpeeksi. Kun olin kauhealla työllä ja vaivalla saanut vihdoin suoritettua ne tehtävät ja opeteltua alle viikossa kolmen kappaleen asiat, minä sain palkinnoksi lisää tehtäviä.

 

Nan oli tänään väsynyt. Minä tein jotain ennenkuulumatonta. Sanoin Nanille, että minua ärsytti. Että oli vain ärsyttävä olo, että väsyttää, eikä jaksa mitään ja kaikki ärsyttää. Nan vastasi innostuneena, että hänellä on juuri samalla lailla joskus. Että ilman mitään syytä vain yhtäkkiä ärsyttää.

 

Käveltiin NN:n kanssa samaan tahtiin uskonnonluokasta A-rakennukseen. Kumpikin oli yksin, etäisyyttä oli tarpeeksi. Kumpikaan ei sanonut mitään. Kumpikaan ei katsonut toiseen. Hän tosin katsoi minuun tänään muulloin. Ainakin kahdesti. Toisella kerralla ihan suoraan kasvoihini, kun minä satuin katsomaan hänen suuntaansa (en häntä, vaan tällä kertaa ihan oikeasti pelkästään hänen suuntaansa). Minä väistin hänen katsettaan. Niin kuin aikaisemmallakin kerralla.

 

Näin Nanin vielä koulun jälkeenkin. Piti yrittää hymyillä hänelle, vaikka teki mieli itkeä. Ei minusta tunnu, että onnistuin kauheasti. Pitää kysyä häneltä, miksi NN:llä oli musta huppari punaisella kirjoituksella. Joskus, ei tänään. Sitten kun kestän nähdä hänen hämmästyneen ilmeensä. Että ehkä NN:llä on jo joku muu.

 

Nan on tänään pitämässä Reilun Kaupan kahvitusta lähistön kauppan aulassa. Menen katsomaan taas, onko Finding Neverland palautettu. Lupasin poiketa samalla häntä vilkaisemaan. En luvannut juoda kahvia. Nan nauroi.

 

Huomenna on pakkopakko leikata vihdoin kynnet. Hmm. Huomenna? Kaikki rakentuu vain huomisten ja eilisten varaan. Jonkun aikaisemmin tapahtuneen tai jonkun ehkä tulevan. Minun menneisyyteni on yksi suuri epäonnistuminen, eikä minulla ole lainkaan tulevaisuutta. Älkää puhuko huomisesta. En minä halua, että sitä tulee lainkaan.