Aah, ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa on ohi ja olen ehtinyt jo kotiinkin. Onneksi Arrow oli siellä myös, hänestä oli huikea henkinen tuki, vaikka hän työskenteleekin kai virallisesti eri talossa kuin minä. Kauheasti tuli tietoa, ei mitään konkreettista työssä hyödynnettävää, vaan kasakaupalla nippelitietoa, kuten uusien ihmisten nimiä ja titteleitä ja valtava määrä kirjainlyhenteitä ja teknisiä termejä. Taidan olla jotakuinkin ainoa kirjoittaja tiimissäni, muut ovat insinöörejä. Se minun esimieheni, joka esitteli minut tiiminsä eri ryhmille pyysi heitä välillä selittämään, mistä juuri he ovat vastuussa. Ja kerrankin vastaus oli jotain tyyliin: "Me ajetaan sitä propulsiosysteemiä, eli siis huolehditaan siitä, että sekä potkurit että bodit pyörivät." Ja kun me päästiin sinne labran puolelle tutustumaan (missä minä tulen kuulemma viettämään paljon aikaa) ja siellä minä ja Arrow seistiin ja nyökkäiltiin, kun joukko insinöörejä selitti, että tässä huoneessa on nyt yksi fatti ja tuolla nelosessa on toinen fatti, välillä täällä on monta fattia yhtä aikaa ja silloin täällä on kyllä täyttä. Sitten kun he ovat selittäneet asiaa varmaan viisi minuuttia, niin lopultakin tulee ensimmäinen tauko, jonka aikana uskaltaudun viimein kysymään, että mikä ihme se "fatti" oikein on. Se on muuten "Factory Acceptance Test".

Lisäksi se minun insinööriesimieheni pyysi minua jossain vaiheessa selittämään joillekin uusille ihmisille, että mitä tulen siellä tekemään. Minulla ei ole edelleenkään oikein mitään käsitystä asiasta, mutta jos edellisessä työssäni olen oppinut jotain, niin se on satunnaisten sanojen painaminen mieleen ja toistaminen uskottavasti. Mutta siis propulsiosysteemien ja remote control systeemien parissa. Ja olen aika kauhuissani. Yksi niistä insinööreistä minut tavatessaan kommentoi, että hienoa saada oikea kirjoittaja tänne heidänkin tiimiinsä - nykyiset dokumentit on ihan paskoja ja heidän tiiminsä arvostelut siltä saralta ovat näyttäneet punaista vaikka kuinka pitkään. Että ei yhtään paineita. Tuntuu, että Arrow pääsee helpommalla: hän tulee kuulemma olemaan vastuussa yrityksen sisäisistä ohjeista ja hänen tiimissään on monta kirjoittajaa. Toisaalta tuntuu hienolta, että minulle on jotain haastavaa, eikä minua ole ainakaan siis syrjitty sukupuolen perusteella.

Sukupuolella ei sinänsä ole minulle töissä väliä, koska tulen kyllä toimeen kaikkien kanssa, mutta olin todella hämmentynyt siitä, että vaikka tiesin, että kyseessä on miesvaltainen firma, niin en ennen tätä päivää tajunnutkaan, miten miesvaltainen se on. Siis koko aamupäivä meitä kierrätettiin Arrown kanssa ympäriinsä ja vastaan tuli vain miehiä. Tämä ei ole kärjistys, vaan yhtään naista ei tullut koko aamupäivän aikana vastaan. Sitten olikin vuorossa lounas ja istuin noin 20 hengen pöydässä eikä siinä ollut minun lisäkseni yhtään naista. Eikä sen viereisessä pöydässä. Eikä sen viereisessä. Iltapäivällä pyörittiin enemmän kirjoittajien puolella, niin törmäsi naisiinkin. Minuun on suhtauduttu kyllä todella hyvin tähän asti, mutta kai mietin sitä, että tuleeko jossain kohtaa muutos. No, se minun insinööriesimiehensä esitteli minut yhdelle tiiminsä ryhmistä sanomalla, että tässä on se meidän uusi humanisti. Tiedän kyllä itse täsmälleen, millainen kaiku sanalla "humanisti" on vähääkään teknisemmissä piireissä, joten vaikka se olisikin sanottu mahdollisimman neutraalilla tavalla, se jäi kyllä mieleen. Ja sitten kun pääsen kyselyissäni vauhtiin ja tenttaan heiltä kaiken, mitä en tiedä, niin olen siitä hieman huolissani jo etukäteen. Että ehkä minua pidetään yksinkertaisena humanisti-blondina.

Päivä oli muutenkin henkisesti raskas, kun vaikka lauantaina ja eilen olin ihan fine koko Koodariopettaja-jutun suhteen, niin tänään tuntui kuin hyökyaalto vaikeita ajatuksia ja tunteita olisi vyörynyt päälleni. Kai se johtui siitä, kun olin niin stressaantunut ja kai terapeuttini sanoisi, että se vaativa puoleni on ollut nyt poikkeuksellisen äänekäs ja epävarmuuteni uudessa tilanteessa on antanut sille mahdollisuuden kasvaa liian isoksi. Mutta koko päivän, kun olen kiertänyt siellä uudessa työpaikassani ja yrittänyt opetella uusia asioita, koko ajan taustalla on pyörinyt ajatus siitä, että olen häpäissyt itseni ja tuottanut käytökselläni pettymyksen Koodariopettajalle, koko meidän opiskelijaryhmälle (vaikka he eivät sitä tiedäkään) ja lisäksi itselleni. Aikaisemmin ajattelin, että en haluaisi että Koodariopettaja näkisi ihastukseni jotenkin sellaisena lapsellisena, sellaisena yläastelaisen kypsymättömänä tunteena, mutta nyt sekin tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä nykyinen: että minä olen aikuinen, eikä ole mitään tekosyytä, jonka taakse voisin piiloutua. En voi vedota siihen, että olisin niin nuori, koska en ole. En voi vedota siihen, että olisin jotenkin heikommassa asemassa, koska en ole.

Yritän puhua itselleni järkeä, mutta ei se vaativa puoli kuuntele. Yritän toistaa itselleni sitä, mitä Nan sanoi, että ei ole olemassa mitään sääntöä, mikä kieltäisi tunteiden tunnustamisen opettajalleen asiallisella tavalla - etenkään jos sen tekee sen jälkeen, kun opettaja - opiskelija -suhde on jo ohi. Ja VAIKKA olisi, niin siitä olisi voinut sanoa vähemmän julmalla tavalla kuin Koodariopettaja teki. Hän olisi voinut ilmaista asian jämäkästi muullakin tavoin, mutta tuntui, että hän käytti poikkeuksellisen vahvoja sanayhdistelmiä ja lauserakenteita maksimaalisen nöyryytyksen aikaansaamiseksi. Hänen viestinsä mukaisesti se, että sanoin pitäväni häntä kiinnostavana ihmisenä oli paitsi epäsoveliasta, toisen rajojen rikkomista ja kunnioituksen puutetta toisen rajoja kohtaan, niin myös oppimisympäristön turvallisuuden vaarantamista ja HYVÄSSÄ TAPAUKSESSA osoitus harkintakyvyn hetkellisestä pettämisestä - eli ilmeisesti riskinä on siis myös se, että kyse olisi ihan kroonisesta harkintakyvyn puutteesta.

Tuo tuntuu jotenkin turhan ankaralta. Toisaalta tiedostan sen ja on sentään se teknisyys, jonka taakse pystyn osittain suojautumaan - nimittäin se, että kurssi oli ohi. Toisaalta, onko se nyt niin pieni teknisyys, kun minun mielestäni se on aika saakelin oleellinen asia? Mutta kai yritän olla ajattelematta sitä. Yritän tehdä niitä mielellisyysharjoituksia, joita terapeuttini kehotti minua tekemään. Tiedostamaan, että ajatus tulee ja sitten antaa sen vain mennä saman tien. Se on aika vaikeaa, ainakin minulle se on todella vaikeaa. Olen yrittänyt löytää taas jonkun "suojelius"-ajatuksen, johon voisin turvautua, kun olo tulee pahaksi: jonkun vain puhtaasti onnellisen muiston, kuvitelman tai ajatuksen, johon voisin tuudittua ja josta voisin hakea lohtua, kun paha olo saa minut valtaansa.

Mutta ne kaikki ajatukset muuttuvat. Nytkin kaikki nykyiset rotat ovat niin hyväkuntoisia, että niitä ei kiinnosta kauheasti istua sylissä rapsuteltavana. Varmaan minun täytyy silti tehdä jotain oikein niiden kanssa silloinkin, koska miksi muuten ne sitten vanhoina turvautuisivat minuun, jos ne eivät olisi kokeneet minua turvallisena aikaisemmin? Joten kun yritän hakea lohtuajatusta rotista, rakastava mielikuva muuttuu rotiksi, jotka rimpuilevat pois sylistä ja toisaalta valtavaksi kasaksi ihania rottia, jotka ovat kaikki jo kuolleet.

Mietin tuota uutta työtäni ja toisaalta se innostaa, mutta toisaalta pelkään ihan hirveästi, että epäonnistun. Mitä enemmän opin siitä työnkuvastani, sitä enemmän alan hahmottaa, että tämä on todennäköisesti yksi suurimmista mahdollisuuksista, joita minun kohdalleni on ikinä sattunut. Se insinööriesimieheni selkeästi uskoo minuun, tänäänkin hän lounaalla sanoi, että ei vain pysty vieläkään käsittämään sitä, miten olen pystynyt tekemään sitä puhelintyötä, että n. 200 eri asiakasta ja sekunnin varoaika, jonka jälkeen on pystyttävä toimimaan ammattimaisesti. Hän vaikutti vaikuttuneelta siitä silloin haastattelussa ja ilmeisesti en ollut siinä väärässä, koska nyt hän otti asian uudestaan esille. Ja silloin kun hän tänään pyysi minua kertomaan niille tiimiläisilleen, minkä parissa tulen tekemään työtä ja sekunnin tai parin äärettömän paniikin jälkeen pystyin kaivamaan aivoistani niitä lyhenteitä ja tuotenimiä ja luettelemaan niitä, niin sitten hän sanoi, että no niin, ei ole mennyt perehdytys ihan hukkaan. Jotenkin toisaalta tuntuu hieman vähättelevältä kommentilta, mutta insinöörin suusta se on varmaan kohteliaisuus. Mutta silti pelkään, että tuotan pettymyksen. Että mokaan jotenkin tai taas häpäisen itseni ja osoitan, että Koodariopettaja olikin oikeassa siinä, että harkintakyvylläni on tapana pettää.

Kaikki ajatukset muuttuvat synkiksi ja tuntuu, että ne kaikki muuttuvat mädiksi sisältä, kun yritän hakea niistä turvaa. Kyllä minä ilmankin niitä selviän, ainakin tämän päivän selvisin. Yritän luottaa aivoihini, yritän luottaa siihen, että se puhelintyö on ollut kuin kolmen vuoden mittainen aivorääkki, joka on pakottanut minut oppimaan keinon omaksua valtavat määrät tietoa niin, että pystyn jotenkin käyttämään sitä hyödykseni. Vaikka tänään se vaativa puoleni onkin ollut äänekäs, niin koen pärjänneeni ihan hyvin. Muistan, että junani lähtee aina aamulla tasan kello kuusi, vaunu 5 on varattu kokonaan kausilippulaisille, seuraava juna lähtee muistaakseni neljä minuuttia myöhemmin, joten jos myöhästyn ensimmäisestä, se ei ole katastrofi. Metrosta tulee poistua junan kulkusuuntaan päin kulkevia portaita, koska bussipysäkki on siellä. Muistan laiturin numeron ja niiden kahden bussin numerot, jotka menevät työpaikan suuntaan. Työpaikalla muistan, mistä mennään mihinkin, toinen kerros on PS, mutta on myös toinen PS-niminen osasto jossain muualla. Minun osastoni on DS ja Arrown ES. Minun esimieheni istuu keskivaiheilla, Arrown ja minun kirjoittajatukinainen istuu toisella osastolla kolmannella paikalla vasemmalta. Minun tiimistäni voidaan erottaa koodaajat, propulsiotiimi, ja ehkä osittain myös graafinen suunnittelutiimi. Ihan huoneen perällä on migraatiovastaavatiimi, joka muuttaa torstaina neljänteen kerrokseen. Lounas maksaa 5,75€, kahvi euron, mutta kolmannen kerroksen kahvikoneesta vain 20 senttiä. 16:24 lähtee keskustasta juna, johon saatan ehtiä. Siinä kausilippulaisten vaunu on 11 ja paikat... 13 - 53? 52? Äh, en ole varma. FAT, RCS, OUI, boolean, integer, string,

Pääni tuntuu olevan täynnä tietoa, jonka yritän jotenkin saada säilöttyä niin, että voin käyttää sitä jatkossa. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että muistan kyllä aika paljon. Se kirjoittajanainen, joka lopulta päästi minut ja Arrown päivän lopuksi kotiin, lohdutti meitä sanomalla, että ei haittaa, vaikka emme muistaisi mitään koko päivästä. Se oli lohduttavaa kuulla, koska tuntuu, että vaikka mieleen jäi paljon pikkuasioita, niin lukematon määrä muita pikkuasioita (ja isompiakin) meni ohi.

Äh, yhdeksän tuntia ja olen jo menossa kovaa vauhtia kohti työpaikkaa. Pitäisi varmaan kokeilla nukkuakin, vaikka olo on edelleen ylivireä. No, viikonloppuna varmaan nukuttaa. Se minun insinööriesimieheni tosin jo visioi sitä, että kun saadaan hommat sujumaan edes vähän, niin jos junamatkani kestää n. 1 h 40 min suuntaansa, niin siitä voidaan laskea helposti tunti tehokasta työaikaa, eli aamulla yksi, iltapäivällä toinen, joten töissä minun täytyisi olla vain 5,5 tuntia. Tänään tuli noin seitsemän tunnin päivä. Ja sitten kun saan aloitettua etätyöt, niin hukka-aika vähenee entisestään. Natalia on kuitenkin ollut kiva ja sanonut, että jos väsyn matkustamiseen, niin hän voi pyytää siskoltaan takaisin vara-avaimensa, niin minä voisin vain käyttää sitä ja mennä nukkumaan hänen kämpilleen, vaikka hän ei olisikaan kotona. Aww, Natalia on ollut tosi paljon tukenani viime aikoina. Mutta nyt kun joudun tekemään vielä pitkiä päiviä, yritän käyttää junamatkat rentoutumiseen ja mahdollisuuksien mukaan jopa nukkumiseen. Tosin tänään se ei onnistunut ja sen lisäksi tuntuu, että selkä ja niska ovat ihan jumissa.

Pakko laittaa taas miljoona herätystä. Paitsi voihan vitun vittu. Skannasin nyt HSL:n kuitin, koska aion nyhtää kaikki verovähennykset, jotka vain saan irti, ja huomasin, että ostamani "kuukauden kausilippu" onkin vain 14 vrk mittainen. Se tulee melkein yhtä kalliiksi, kuin koko kuukauden arvoliput, koska kotipaikkakuntani on "tuntematon". Sanoin kyllä kuukausilippu ja kun jo tuo 14 vrk lippu maksoi enemmän kuin helsinkiläiselle maksaa kuukauden lippu, niin kysyin vielä, miksi se maksaa niin paljon. Hyväksyin sitten, että okei, muutama kymppi enemmän kuukausikortista - kai se on ihan fine. Mutta satanen 14 vrk kortista? So not cool. Mutta omapa oli moka. En käsitä, miten saakelissa se joukkoliikenne maksaa tuolla noin hirveästi.

Pitää taas tehdä uusia laskelmia siitä, mikä on halvin liikkumistapa/maksutapa. Ja toivoa, että 15. päivä tulee iso palkka. Ai niin joo, pitäisi varmaan tarkistaa, että tilillä on sen verran rahaa, että vuokra menee maksuun. Olen pitkästä aikaa vähän pulassa näiden rahajuttujen kanssa. No, yritän lohduttautua sillä, että Arrow maksaa kahta vuokraa koko kesän, joten saan kyllä matkustaa (ja kämmiäkin) aika paljon, että pääsen kesän osalta samoihin kustannuksiin kuin hän.

Jos nyt menisin nukkumaan, kunhan olen tarkistanut verkkopankin.