Päivän tulokset: englannin kuuntelu<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

19/20

4/5

9/10

 

= 82,5 / 90 pistettä

 

***

 

Englanninopettaja sanoi, että hän muistaa, miten hän siinä kuuntelun aikana oli ajatellut: ”Amia makaa kauhean rennon näköisenä tuolla takarivissä pulpetillaan, että sillä menee varmasti hyvin.” Tuossa tuli vähän nolo fiilis, kun en kokenut, että olisin välttämättä mitenkään kauhean rennosti pulpetillani maannut, mutta joo...

 

Kuitenkin, nuo tulokset olivat kauhea yllätys. Opettaja sanoi, että ne ovat vielä L:n tasoa, että kunhan vain kertaisin joka päivä ne englannin asiat sitä kirjallista koetta varten, minulla olisi ihan hyvät mahdollisuudet L:ään. Minä olin ihan puulla päähän lyöty. Minä ja L englannista?! Sittenkin L?!? Olin ihan onnesta soikea, kun häivyin tuolta luokasta. Keskiviikkona pitäisi saada sitten äidinkielen tulokset. Niistä en kyllä todellakaan odota yhtä hyviä, mutta laskin, että kunhan vain saisin edes jokaisesta neljä pistettä, niin minulla olisi edes teoreettiset mahdollisuudet L:ään. Mutta ehkä minä kestän sen, jos tulee E:kin. Näyttää kuitenkin kirjoitustulokset tähän mennessä ihan hyvältä: Maantiedosta E ja englannin kuuntelu L:n tasoa, jee.

 

En tiedä muuten, oliko niin hienoa olla koulussa. Ihan kivaa. NN ei ollut, kuten jo aikaisemmin sanoinkin: hänhän ei ole ilmoittautunut ainoaankaan tenttiin. Jotenkin koko koulu tuntuu tyhjältä ilman häntä. Ajattelin, että näissä tenteissä olisi hauskaa, mutta lähinnä onkin vain sellainen fiilis, että tylsistyy kuoliaaksi ja toivoisi, että NN olisi paikalla, että olisi edes joku, jota silmäillä ja joka voisi ehkä mahdollisesti silmäillä takaisin. Tylsistymistä saattoi ehkä edesauttaa se, kun kirjoitin pelkästä otsikosta. Ja otsikko oli ”Sattumaa vai suunnitelmaa?”, niin kun sen ensin kirjoitti ja sitten luki varmaan kymmeneen kertaan läpi ja sitten vielä alkoi kirjoittamaan puhtaaksi ja ensimmäisellä kerralla oli niin hajamielinen, että se piti kirjoittaa toiseen kertaan puhtaaksi, niin kyllä loppuvaiheessa alkaa ottaa jo päähän koko aihe.

 

Saattoi kyllä olla, että se näkyi sitten vähän siinä kirjoituksessakin, mutta kirjoitin viimeisen kappaleen ajatellen, että katsotaan miten se toimii opettajaan. Vähän kärkevämpää ja hieman ironistakin, mitä normaalisti kirjoitan, mutta saa nyt nähdä mitä opettaja tykkää.

 

Näin myös penkkarikuvan. Ensimmäistä kertaa ikinä se laitettiin vitriiniin ja siinä lukee: ”Abit 2008”. Ja minä näytän siinä jotenkin... No, kasvojani ei kauheasti näy, kun on se peruukki, mutta näytän jotenkin synkältä. Ja kasvoni näyttävät kauhean lihavilta, äiti oli oikeassa. Muuten se oli tosi hieno. NN ei kuvassa tosin ole. Höh. Nanin kanssa juteltiin hänestäkin ja naurettiin vielä sille hänen penkkariasulleen. Nan sanoi, että oli kauhean yksinkertainen, mutta samalla kauhean persoonallinen valinta. Harvalle tulisi varmaan mieleen, että pappi olisi varmaan maailman helpoin penkkariasu.

 

(Ja minulla on myös jostain syystä  pyörinyt mielessä lainaus Sinkkuelämää –sarjasta:

”He is hot!”

”He is a priest!”
”He is a hot priest!”

 

Heh...)

 

Mutta keskiviikkona on kemian tentti ja siihen pitäisi kokeilla kai lukea vähän. Ja sitten on ”hiihtoloma”, jonka aikana minun pitäisi vihdoinkin katsella sitä, minne haen ja sitten pitäisi miettiä vielä sitä armeijaakin... Joo, tiedän, että pitää hakea ennen maaliskuuta, mutta se on nyt vähän arveluttanut. Ajattelin, että kun tottuisin siihen ajatukseen, niin se alkaisi tuntua sillä lailla normaalilta, mutta minusta se tuntuu vieläkin jotenkin... En minä tiedä. Kyllä minä haluaisin mennä, mutta en vain tiedä... Tai en minä kunnolla edes tiedä haluaisinko. Olen ihan pihalla sen suhteen. Pitää nyt lähiaikoina vähän tutkiskella asiaa. Äiti ei ainakaan ole kauhean kannustava. Sanoo vain koko ajan, että en minä siellä kuitenkaan pärjää. Äh.

 

Mutta ei tänään oikeastaan muuta. Olen miettinyt taas NN-tapausta... Minun suhtautumistani häneen. Jotenkin on taas varmempi olo sen suhteen, että se, mitä tunnen NN:ää kohtaan, on todellista ja aitoa eikä pakkomielteistä. Välitän hänestä, mutta en tee mitään pakkomielteistäpakkomielteistä. No, nyt se olisi vaikeaakin, koska en näe häntä missään, mutta kuitenkin. En ajattele häntä koko aikaa tai mitään. Pystyn ajattelemaan muutakin ja fiilis on ihan hyvä.

 

Hieman ikävä vain. Pelkään vieläkin menettäväni hänet. Ei se sinänsä olisi niin paha, jos hän sanoisi suoraan, että ei pidä minusta, mutta jos mitään ei selvitetä ja koko juttu jää pelkäksi kysymysmerkiksi... Se ei voi mennä niin. Minun on pakko tehdä itseni selväksi hänelle ja saada selvyys häneltä. Mutta miten... Se onkin sitten aika hemmetin hyvä kysymys. Luultavasti palaan kaikkiruokaiseksi: mikä tahansa keino käy, kunhan hän vain saa tietää. On vähän paha mennä enää kiertelemään ja kaartelemaan, kun aikaa ei ole mitenkään liikaa. Mutta miten ihmeessä minä saan kerätyksi rohkeutta sanoa hänelle mitään? Ja kun hän on kavereiden keskellä? Mitä minä muka sanoisin, mitä minä tekisin? Siis paitsi että kuolisin siihen paikkaan?

 

Joo, onhan ne kaikki vaihtoehdot, että täräytän suoraan tai ehdotan, että tavataan joskus jossain, mutta molemmat on vähän outoja. Kumpikaan ei tunnu kauhean minulta. Ei sillä, että olisin kauheasti tehnyt mitään tällaista yhtään millään tavalla. Mitenköhän muut ihmiset tekee jotain tällaista? Mitenköhän meidän koulun parit on muodostuneet? No sen yhden tiedän, neiti HS ja herra JE oli kavereita ja joka paikassa yhdessä, joten sen ymmärtää. Mutta herra MO ja neiti EH:kin. Se tuli ykkösellä ihan yllätyspaukkuna. He eivät olleet oikein missään tekemisissä ja sitten yhtäkkiä he olivatkin koko ajan yhdessä joka paikassa. Kuulin jopa kerran, kun neiti AL sanoi kavereilleen, että onpa kiva, kun neiti EH sai poikaystävän, niin sitten he lakkasivat olemasta olemassa hänelle.

 

Ja T. Toukka ja hänen tyttönsä... Samalla luokalla hekin ja suunnilleen samoissa piireissä, mutta en ole nähnyt heidän koskaan edes keskustelevan keskenään, ennen kuin se sitten yhtäkkiä olivatkin jo yhdessä. Heh... Ehkä alan kysellä T. Toukalta vinkkejä. Heh. Melkein tekisi jopa mielikin, kun alan olla jo niin epätoivoinen. Miten ihmiset ylipäänsä tekevät mitään tuollaista? Luonnotonta.