Juon roseekuohuviiniä yksin kotona samalla kun katson How I Met Your Mother -sarjan ensimmäistä kautta. Samalla lataan Amerikan, Brittien sekä Australian Huippumalli haussa -tuotantokausia ja selaan Murha.infoa. On tämäkin vappu, mutta ehkä tässä eniten vaivaa se, että ajattelen, että kaikki muut, koko planeetan kaikki muut ihmiset - tai ainakin "coolit" ihmiset - tekevät jotain hienoa porukalla. Yritän ajatella, että okei, tämä on vain päivä muiden joukossa, mutta hieman harmittaa, että tunnen oloni hieman yksinäiseksi.

Pyörittelen mielessäni kaikenlaista, että sitten kun olen taas laiha, niin sitten voin pukea päälleni jotain kivaa ja vain mennä kävelylle, sitten kun olen ollut/lähdössä Pohjois-Irlantiin, niin sitten olen oikeasti saavuttanut jotain, sitten minä voin elää tätä elämää. Nyt tuntuu, että kaikki junnaa paikoilaan ja mietin vain jotain esseetä, että mitä tulevaisuuden media-analyyseissä pitäisi ottaa huomioon, mitä näkökulmia ja miten asiat voivat muuttua, tai sitten että jos on kaksi rottaa, sisko ja veli ja kumpikin saa sukuun kuulumattoman rotan kanssa poikasia, niin yritän jotenkin hahmottaa, että miten monta sukupolvea täytyy kulua, että niiden kahden sisaruksen jälkeläisten jälkeläisiä voi risteyttää.

Mielessä pyörii Bon Jovin "You Give Love A Bad Name", koska se oli tällä ensimmäisellä HIMYM-tuotantokaudella Barneyn "Psych Up" -biisi. Ja olen kyllä miettinyt muutenkin, että sitten kun mahdun taas mustaan ja valkoiseen kauluspaitaani, hankin mustan/valkoisen kravatin ja sitten se on melkein niin kuin "suit up!".

En ole kauheasti miettinyt sitä viime aikoina, mutta nyt kun katson How I Met Your Mother -sarjaa, niin tuli mieleen, että koskahan voi tuntea taas sellaista ihastusta jotain toista ihmistä kohtaan. Olen tavallaan melkein kokonaan unohtanut sen, keskittynyt muihin asioihin, mutta kun se tulee pakosta esille tuossa sarjassa, niin tuntuu hieman siltä, että sitä melkein kaipaa. Ei sillä, tänä vappuna minulla on varmaan melkein parempi fiilis kuin viime vappuna, vaikka silloin Jaska oli oletettavasti täällä. Nyt minä voin tehdä mitä haluan - lukea murha.infoa ja mässäillä seinäjokelaisen teinitytön murhalla, ja katsoa toisella silmällä taustanaurettua sarjaa, eikä minun tarvitse huolehtia kenenkään viihtyvyydestä paitsi itseni.

Terapiassa mietin vaihteeksi "jaloutta", sitä miten ajattelin ennen eduskuntavaaleja, että sitten kun vaalit ovat ohi, suurin osa ankeista ja vihaisista nettikirjoituksista häviää ja tilanne rauhoittuu, mutta niin ei käynyt, vaan tilanne on melkeimpä pahentunut. Ja kun olen lukenut joitain kommentteja, olen itsekin tullut vihaiseksi ja on mieli melkein tehnyt mennä etsimään jostain joku joka kylvää sitä vihaa ympärilleen ja läimäistä pari kertaa kasvoihin tai sanoa vaihtoehtoisesti jotain todella pahaa hänelle. Pääsin siitä irti taas kun ulkoistin sen siihen tyhmään tarinaani jota kirjoitan, että pitää tulla toimeen kaikkien kanssa, koska ne ihmiset eivät ole häviämässä maailmasta, joten minun tulisi nähdä asioita myös heidän kantiltaan. Jotenkin tuntui, että se auttoi todella suhtautumaan tähän hetkeen, näkemään kaikki taas ihmisinä, periaatteessa samanlaisina ihmisinä. Mietin, että kehitän tarinaani jonkun ällöttävän kliseisen "palvele vihollistasi" -teeman, mutta sitten mieleeni tuli se, kun äitini kävi täällä viime perjantaina.

Hän on nyt jäänyt eläkkeelle, joten sen sijaan, että hän puhuisi siitä, että mitä tapahtuu sitten kun hän jää eläkkeelle, hän on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen: mitä tapahtuu sitten kun hän kuolee/höperöityy ja miten minusta tulee sekä hänen että veljeni edunvalvoja. Enkä ole varma ymmärsinkö oikein, mutta viimeksi hän ainakin puhui että "me ollaan laadittu papereita" ja "me ollaan mietitty", mistä minulle tuli kuva, että äitini olettaisi, että pitäisin huolta myös isästäni.

Sitä en tule tekemään. En aio pitää huolta väkivaltaisesta, itserakkaasta, sadistisesta ihmisestä, jonka velvollisuus oli pitää huolta minusta mutta ei pitänyt. Mutta sitten mietin, että eikö tämän jalous-ajatukseni mukaan minun pitäisi pitää huolta hänestäkin, koska eikö se mene niin, että ei jalouden ole tarkoituskaan olla helppoa. Miten voisin vaatia/pyytää muita suhtautumaan vihollisiinsa ihmisinä, jos minä en itse tekisi samaa, vain koska "se on eri asia". Käytiin terapiassa läpi tätä, terapeuttini sanoi taas, että ei olla käsitelty kauheasti sitä siellä, koska vaikuttaa siltä, että en ole valmis, ja että todennäköisesti olen tavallaan "koteloinut" sen mielikuvan isästäni, koska minun on täytynyt, minun on täytynyt koteloida se ja laittaa syrjään, että olen pystynyt elämään vuosikausia samassa talossa hänen kanssaan.

Kun äitini kävi, kysyin sitäkin, että miten veljelläni menee, ja äitini sanoi, että veljeni käy paremmalla mielellä kotona sieltä asuntolasta, koska hän on oppinut lopulta, että hän pääsee kyllä sinne takaisin. Mietin mielessäni, että mitenköhän äitini järkeilee sen asian itselleen: hänellä on kaksi lasta joista kumpikaan ei halua tulla käymään kotona. Toisaalta se vähän surettaa, koska varmaan veljeni kohdalla se on jotenkin selkeämpi ja vaikeampi asia, koska hän ei osaa valehdella (ei ainakaan hyvin), ja vaikka minun kohdallani äitini voi sanoa itselleen, että minä olen ehkä irrationaalisesti vihainen isälleni tai että emme vain tule toimeen, niin miten hän selittää että hänen kehitysvammainen poikansakaan ei halua tulla kotiin, jos ei voi olla varma siitä että pääsee pois. En tiedä, ehkä se on osin omaakin ajatteluani, että veljeni ei ole yhtä herkästi vaistonnut sitä kodin ilmapiiriä, tai että hän on päässyt helpommalla tai että hän ei ole ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta häneenkin on näköjään iskostunut syvään se, että kotona ei ole kivaa.

Kun mietin tuota kaikkea, niin onhan tuo todella kurjaa, ainakin kaikkien muiden osalta kuin isäni. Äitini kärsii vain siitä, että on pysynyt naimisissa sen ihmissian kanssa. Vaikka järkeilenkin sen samoin kuin terapeuttini, että ihminen ei synny pahana ja sadistisena, niin jos yritän edes miettiä, että isäni on ollut joskus hyvä, mutta että jotain on sattunut, mikä on osaltaan muokannut häntä pahaksi, päässäni alkaa vähän niinkuin jonkinlainen hälytyskello soimaan, että ei, se mies on ollut aina paha, se mies on vain paha, jos yrität miettiä että ehkä hänen lapsuudessaan häntä kohtaan ollaan oltu sadistisia, niin minusta vain automaattisesti tuntuu siltä, että yritän jotenkin puolustella sitä miten hän on minua kohdellut, että kaikki se on ollut okei, koska hän onkin se suurin uhri. Se kuvottaa. Joten ehkä terapeuttini on oikeassa, ehkä en ole valmis käsittelemään sitä vielä.

Mainitsin lopultakin siitäkin, että olen miettinyt sitä munasolujen luovuttamista, ja sitten että olen jotenkin typerästi miettinyt sitäkin, että mitä jos minussa, minun geeneissäni, onkin osa sitä pahuutta, jonka näen isässäni. Mitä jos luovutan munasolujani ja niistä syntyy jonkin lapsi, melkein niin kuin kauhuleffoissa usein on, joka on vain jotenkin absoluuttisesti paha. Tiedän rationaalisella tasolla, että se on typerä ajatus, ja että niin ei vain voi olla, mutta mietin sitä silti. Ja yritän tunnustella omaa oloani ja vaikka olen aika varma, että minä en ole paha ihminen, niin mitä jos minulla onkin jonkinlaista "pahuutta" geeneissäni? Se on todella epämiellyttävä ajatus, ja ylipäätään se, että mietin, että isäni on minun isäni ja että puolet geeneistäni on häneltä, niin kun ajattelen sitä, pystyn jotenkin näkemään, että kehossani virtaisi punaisen veren lisäksi sellaista mustaa möhnää, pahuutta.

Ja minusta tuntuu, että suurin toiveeni, suurin haluni, mikä minussa on, on se, että olisin hyvä ihminen. Joskus puhuttiin tästä Natalian porukan kanssa, ja muut miettivät, että jos pitäisi valita yksi sana, yksi keskeinen asia, jota muut sinusta ajattelisivat, niin mikä se olisi. Natalia sanoi, että "menestynyt", mutta veti sen sitten takaisin. Minä sanoin että "hyvä" ja muut olivat sitten samaa mieltä. Vitsailin, että se on laajin positiivinen adjektiivi mitä on, mutta ehkä olen ajatellut asiaa liikaa, kun se tuli jotenkin kuin apteekin hyllyltä minulle. Mutta se on oikeasti jotain, mitä kohti pyrin, vaikka samalla mietin, että jos isäni on paha ihminen, niin miten voisin ikinä olla sellainen täysin hyvä jollainen haluaisin olla, koska miten se pahuus voisi olla vaikuttamatta minuun?

Ehkä palaan takaisin murha.infon ja How I Met Your Motherin ääreen ja sammutan tuon musiikin. Siitä lähtien, kun mainitsin sen Bon Jovin biisin, se on soinut taustalla, olen klikkaillut sitä vain uudestaan alkuun ties kuinka monta kertaa. Ai niin joo, jos hakee laivalta/Virosta kuohuviiniä ja kuljettaa sitä matkalaukussa, niin vaikka sitä säilöisi useamman kuukauden kaapinpäällä, ainakin tämä minun pulloni oli melkein niin kuin kanuuna ja korkki kimposo seinästäkin vielä. Pitää muistaa sen toisen pullon kohdalla sitten. Minä inhoan kuoharipullojen avaamista, kun siitä kuuluu se kova poksahdus ja vihaan niitä, mutta psyykkasin itseni nyt, että ei se kuitenkaan mihinkään lennä, avaan sen vain varovasti ja korkki jää käteeni. No ei sitten jäänyt, mutta selvisimpä kuitenkin. Ehkä mietin vieläkin vähän, että hieman säälittävää juoda kuoharia yksin vappuna, mutta antaa nyt olla.

Hyvää vappua kuitenkin kaikille!