No niin, no niin, no niin. Vihdoinkin taas yritän kirjoittaa jotain. Olen ollut koko viikon niin totaalisen väsynyt, että en ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen aamullakin päässyt ylös sängystä vain siten, että olen lopulta pyytänyt äitiä apuun. Sitten hän on ensin vetänyt minua käsistä saadakseen minut istuma-asentoon, jonka jälkeen hän veti taas saadakseen minut istuma-asennosta seisomaan. Se on ollut joka aamu sitä. Nouseminen on vain niin työlästä, niin hankalaa ja raskasta ja psyykisesti ylivoimaista, että en kykene siihen omin voimin. On monena aamuna tehnyt mieli vain luovuttaa ja sanoa äidille, että lähde vain töihin, minä jään täksi päiväksi kotiin. Mutta se ei olisi mikään ratkaisu, joten olen yrittänyt pakottaa itseni liikkeelle.

Osastolla on ollut toisaalta äärettömän tylsää ja epämiellyttävää sen takia, mutta toisaalta myös äärimmäisen mielenkiintoista ja hauskaa. Ihmisiä on niin vähän - maksimissaan viisi - mikä tarkoittaa sitä, että ohjelmaa ei oikeastaan ole. Toisaalta sitten jopa minä olen sosiaalisoitunut osastolla hieman ja jutellut ihmisten kanssa. Kaikkein mieluisimpia ovat olleet yllättäen keskustelut, joissa olemme olleet minä, Aya ja Odée. Siinä on saanut eniten vertaistukea, kun olemme kertoneet toisillemme hieman tarkemmin joistain ongelmistamme.

Eli olen saanut tietää heidän kaikenlaisista peloistaan ja pakkomielteistään, mikä on ollut aika ihmeellistä, sillä niistä ei kauheasti tule koskaan puhuttua keidenkään kanssa. Tai ei ainakaan sellaisten kanssa, joilla olisi samankaltaisia kokemuksia.  Minä olen vähiten pakko-oireisin. Paitsi että se tarkistamiseni, onko huoneessa tai sängyn vieressä joku, sopii samaan kategoriaan Ayan ja Odéen oireiden kanssa. Aya pelkää tulipaloa niin paljon, että on suunnitellut tarkkaan jo etukäteen, mitä tekee ja mitä pelastaa, jos sellainen tulisi. Lisäksi hän nousee monta kertaa tarkistamaan, että hellan levyt ovat pois päältä ja kaikkea sellaista. Ja hän pelkää myös, että talossa olisi joku vieras ja tarkistelee paikkoja ja sängyn alustaa.

Odée puolestaan on pakkomielteinen ulkonäöstään. Hänen täytyy pitää kulmakarvat ihan aina samassa kunnossa niin, että yksikään karva ei ole väärässä kohdassa. Hänen täytyy laittaa hiuksensa hyvin ja värjätä niitä jatkuvasti, jotta juurikasvua ei näkyisi. Hän vihaa sitä, että hänellä on nykyään niin huono iho, joten hänellä menee kauheasti aikaa siihen, että hän levittää peittäviä voiteita ja meikkaa aknensa mahdollisimman näkymättömäksi. Ripset täytyy myös aina taivuttaa ja niihin täytyy laittaa tietty määrä ripsiväriä.

Odéella on myös syömishäiriö, kuten minullakin. Siitä emme tarkemmin puhuneet, sillä syömishäiriö on sellainen outo peikko, että siinä vertaistuki ei ole niin kauhean toimivaa - pikemminkin päinvastoin. Syömishäiriö on aina se "oma juttu" ja harmittaa, jos toisella on sellainen myös. Mutta oli kuitenkin tietyllä tavalla lohduttavaa tietää, että jollain toisellakin on sellainen ja että tämä ei pidä sitä elämäntapana, vaan ongelmana. Muutenkin tuntui niin mahtavalta, kun jutteli niiden muiden kanssa ja joku sanoi jotain itsestään ja sitten saattoi huudahtaa: "Niin minäkin! Juuri noin minäkin teen!" Tai sitten vastaavasti, jos itse sanoi ja jos joku muu huudahti siihen sitten jotain tuollaista.

Ayan kanssa oli myös se ahdistusryhmä ja siinä sain äärimmäisen lohduttavaa tietoa: myös Aya katsoo kauheasti televisiota. Se on jokin sellainen turruke, joka saa ajatukset pois niistä omista ongelmista, jolloin olokin on paljon rauhallisempi. Nyt sitten voin rehellisesti kertoa, miten paljon katson televisiota päivittäin. Se on myös tietyllä tavalla rutiini, mutta minua on nolottanut ihan kauheasti koskaan kertoa kenellekään, miten paljon minä oikeasti katson päivittäin.

No niin, mutta kun arkipäivinä pitäisi lähteä osastolta, olen kotona suunnilleen puoli neljän aikoihin. Joskus jos lähdetään aikaisemmin, se on minusta huippua, sillä Dr. Phil alkaa kolmelta. Mutta joka tapauksessa ehdin useimmiten katsoa siitä edes jonkin verran. Dr. Philin loppupuolella alkaa Xena, joka on sitten se seuraava ohjelma. Se kestää suunnilleen puoli viiteen. Sen jälkeen tulee 20 minuutin tauko, jonka aikana teen yleensä jotain muuta kuin katson telkkaria. 16:50 alkaa Lääkärit ja silloin minä palaan taas telkkarille. Se ohjelma loppuu suunnilleen 17:40. Silloin on taas 20 minuutin tauko, jolloin teen jotain muuta. Kuudelta alkaa Poliisikoira Rex, joka tulee - kuten kaikki muutkin edellä mainitut ohjelmat - jokaisena arkipäivänä. Rex loppuu seitsemältä, jolloin on suurin tauko, sillä Frendit alkaa vasta kahdeksalta. Tuossa välissä on kyllä useimmiten sauna, joten sillä saa täytettyä osan kolosta.

Frendit loppuu 20:30, jolloin saatan katsoa jotain vaihtelevaa vielä tai sitten sanoa hyvästit telkkarille ja tehdä jotain muuta. Pyrin menemään nukkumaan kymmenen ja kahdentoista välillä. Aamulla äiti tulee herättämään 6:45, mutta nyt loman jälkeen en ole noussut kuin muutaman kerran ennen 7:15. Jos nousisin vartin yli seitsemän, minulla olisi kaksikymmentä minuuttia aikaa nousta, syödä aamiainen, ottaa lääkkeet, pestä hampaat, pukea, laittaa piilolinssit, laittaa puuteria, tehdä mahdollisesti jotain hiuksille (aina aika ei riitä edes harjaamiseen) ja pakata kaikki tavarat laukkuun.

Että nykyään minulla on ainakin rutiini. Jotenkin tuntuu vain typerältä ja häpeälliseltä, että suuri osa rutiinista kotona rakentuu televisio-ohjelmien ympärille. Mutta Aya katsoo myös televisiota ja omahoitaja sanoi, että se on ihan hyvä asia ja että jos siitä tulee edes vähän parempi olo tai jos sillä saa ajatuksia pois ongelmista, niin sitten se on ehdottomasti jotain, mitä kannattaakin tehdä.

Tänään olen menossa lähikaupunkiin tapaamaan Alfia. Hänen kanssaan on mennyt ihan yllättävän hyvin! Sanoin hänelle siitä, että olin jutellut Odéen kanssa ja vaikka hän oli negatiivinen sitä kohtaan aluksi, niin loppujen lopuksi se keskustelu oli meidän molempien mielestä jotain innostavaa ja positiivista, ja se paransi meidän välejämme jostain ihmeellisestä syystä. Hän ei myöskään ollut poissa osastolta, koska olisi ollut vihainen minulle, vaan koska hän sopi omahoitajansa kanssa, että vähentää päiviä osastolla.

Ja tänään on reilun kolmen tunnin tapaaminen (mikä on äärettömän lyhyt Alf-tapaaminen, mikä on minun mielestäni äärettömän positiivista). Kun sanoin, että mieluusti vain vähän kävelemistä ja mieluusti myös jotain tekemistä, niin Alf ihan oikeasti alkoi miettiä, että mitä voitaisiin tehdä! Hän ehdotti sitten, että käveltäisiin ruusupuistoon (sinne, missä minä olin silloin vähän aikaisemmin) ja pelattaisiin lentokiekkoa. Minä etsin Qaron vanhan frisbeen autotallista ja pesin sen, joten sillä sitten kai pelataan. Minä en ole koskaan ennen kokeillut sellaista pelaamista, mutta se vaikuttaa todella jännältä ja mielenkiintoiselta. Sen jälkeen me mennään jonnekin raviradalle, missä on kai talleja myös, ja että siellä katseltaisiin hevosia.

Kun Alf ehdotti tuota, minä mietin, että tykkäsiköhän hän oikeasti hevosista itsekin, vai ajatteliko hän, että hevoset ovat jotenkin "tyttöjuttu" ja että minä varmaan siksi tykkäisin siitä. Olin siis hieman epäilevä, joten en antanut näkyä, miten todella innoissani olin siitä. Minä sitten rakastan hevosia. En ole koskaan ratsastanut, enkä nähnyt paljon hevosia, mutta olisin halunnut ratsastaa ja edelleen aion joskus opetella. On siis edessä jännä iltapäivä. Lisäksi ehdin ajoissa kotiin katsomaan Avaran Luonnon. Eh, joo.

Olen nukkunut nyt yöllä suunnilleen 12 tuntia. Olisin kyllä voinut nukkua pitempäänkin, mutta ajattelin, että olisi hyvä nousta. Olo on lopultakin hieman pirteämpi. Syömishäiriö tosin valtaa alaa, sillä laihtuminen on nyt taas pakkojuttu. Muutama hassu päivä siihen, että näen sen fysioterapeutin taas, enkä ole laihtunut edes viittä kiloa. Harmittaa. Ja lisäksi haluaisin tilata EMP:stä yhdet törkeän hienot farkut, mutta pelkään vain, että edes se isoin koko ei sovi minulle. Ja haluan näyttää laihemmalta ja "timmimmältä" ja saada vyötäröä ja lantiota kaventumaan hieman. Ohjelmassa "Dieetit vaihtoon" oli osa, jossa kerrottiin, että keskimääräisen brittiläisen lantionympärys on "huikeat" 104 senttiä. Tuntui pahalta kuulla se, sillä en olisi ajatellut, että tuo olisi niin kauheasti. En itse ole kauhean kaukana siitä, mutta ajattelin, että se olisi ihan okei, sillä ei supermalleillakaan se ole kuin suunnilleen 90 senttiä. Ja haluan farkut, jotka ovat minun mielestäni hienot! Ja kun niitä ei tehdä jumbo-kokoisille ihmisille, niin sitten jos vaihtoehtona on käyttää epähienoja farkkuja tai laihduttaa, niin kyllä se on se laihdutus. Toivottavasti sitten katoaa ainakin se pieni vatsapömppö ja reidet kapenee.

Uusvanha mies lopetti osaston. Yhtenä päivänä vain ihan yhtäkkiä ja kun kysyin häneltä siitä, niin hän sanoi, että koska hän on ollut siellä kohta vuoden päivät, niin hän lopettaa, koska ei ole mitään mieltä käydä siellä koko loppuelämää. Se oli minusta todella surullista, sillä vaikka Uusvanha mies ei ole ollut kauheasti suosikkini, niin silti tuntui kauhean orvolta, kun hän lähti. Ei ole enää ketään soittamassa kitaraa tai kyselemässä minulta, että mitenköhän tämä sointu toimisi jollain muulla tavalla. Ja hänelläkään ei oikein ole ketään kavereita, niin hän on sitten ihan yksin, eikä puhu kenellekään. Voi häntä. Elämä on kyllä välillä kauhean epäreilua.

En ole jaksanut ottaa yhteyttä Naniin. Liian väsynyt olo. On ollut myös tarkoitus mennä taas mustikkaan jonnekin, mutta kun viime yrityksen jälkeen en meinannut jaksaa edes pyöräillä kotiin, on into hieman laantunut. Ja se paikka, josta viimeksi kävin etsimässä mustikoita, oli täynnä villivadelmia, joita olisin voinut myös kerätä, mutta eipähän tullut silloin mieleen, niin pitäisi mennä uudestaan. Mutta ei jaksa. Rottienkaan kanssa en ole paljon ehtinyt leikkimään, kun olen ollut niin kauhean uupunut kaikkien osastopäivien jälkeen, että ihan kaikki on tuntunut ylivoimaiselta (paitsi telkkarin katsominen).

Eilen oltiin osastolta muuten kirpputorilla. Löysin hienon Nightwish-paidan, sellaisen vanhemman, jossa on Tarja Turunenkin vielä. Maksoi kaksi euroa ja se oli tosi hieno ja minä ostin sen. En ole koskaan ennen ollut kirpputorilla, niin oli kiva kokemus, vaikka se väsyttikin aika paljon.

Odée on ehkä vielä sairaalassa. En tiedä. Hän oli ainakin torstain ja perjantain välisen yön siellä tarkkailtavana, sillä hän oli jotenkin kipeä. En tiedä tarkkaan, sillä Jeppe selitti tätä muille ja luonnollisesti ruotsiksi, niin en ihan kaikkea ymmärtänyt. Mutta Odée oli aika huonossa kunnossa jo torstaina, eikä hän pystynyt syömään tai kävelemään kunnolla huoneen poikki. Kuten Aya sanoi sitten kun Odée oli lähtenyt huoneesta, tuntui todella pahalta vain katsoakin, miten toinen oli niin huonossa kunnossa ja miten ei saattanut tehdä mitään hänen hyväkseen. Mutta Odéelle kai nousi aika korkea kuume, niin sitten hän kai meni sairaalaan sen takia. En tiedä, missä kunnossa hän on nyt. Ei ilmeisesti mitään kauhean vakavaa kuitenkaan, sillä jos hän oli yön vain tarkkailussa, niin varmaan hän on edes suunnilleen kunnossa.

Mutta nyt pitäisi alkaa valmistautua niihin treffeihin Alfin kanssa. Olen myös entistä enemmän opetellut sanomaan: "Minusta tuntuu pahalta kun teet noin, voisitko lopettaa?" Jos hän käpälöi minua, niin sanon heti, kun minusta tuntuu pahalta, ja Alf on opetellut kauheasti suhtautumaan siihen paremmin, eikä suutu siitä tai tule surulliseksi tai mitään. Se on minusta ihan todella hienoa. Ei kyllä tunnu vielä siltä, että synkkaisi Alfin kanssa kauheasti, mutta kyllä se yhdessä olo on muuttunut ainakin piirun verran siedettävämpään suuntaan.

Mutta joo, nyt valmistautumaan.