VITUN PASKA VUODATUS JA VIELÄ VITUMPI JA PASKEMPI AMIA, JOKA KÄMMÄSI TAAS NIIN ETTÄ TEKSTISTÄ LENSI PUOLET HEVONVITTUUN!!! ELÄKÄÄ ASIAN KANSSA JA TYYTYKÄÄ ALUN TIIVISTYKSEEN HELVETTI!

***

Tiivistetty osuus: Leikkasin hiukset. Niistä tuli todella hienot. Upeat. Tanssahtelin ympäri vessaa
ja lauloin äänettömästi "You Shook Me All Night Long!" ja leikkasin hiuksiani. Sanoin äidille salaperäisesti, että ne ovat todella hienot, hienommat kuin koskaan ennen. Sitten pitkitin niiden näyttöä ja lopulta paljastin ne näyttävästi. Äidin reaktio oli: "Mm. No jaa. Musta ne näyttää samalta ku aina ennenki." Ja sitten päätin, että leikataan lisää ja leikattiin lisää ja äiti auttoi ja se kaikki meni päin helvettiä! Yrittäkää ajatella etuhiukset ja polkkatukka, mutta niin, että takana on luiskainen V. Paska mikä paska, ei siitä pääse yli eikä ympäri.


Alkuperäinen loppu kirjoituksesta:
Eikä sitä vanhaa tukkaa saa takaisin! Ei mitään vanhaa saa ikinä takaisin! Minä muka yritän yrittämisen jälkeenkin, mutta kaiken kanssa käy aina näin. Kun jokin on huonosti, menetän jotain, niin sitten ajattelen, että ehkä pärjään paremmin ilman. Että ehkä se ihminen, joka olin ja joka välitti niistä asioista ja ihmisistä, ei olekaan se ihminen, joka minä syvällä sisälläni olen. Sitten minä hankin erilaisia vaatteita ja leikkaan tukkaani ja yritän olla se joku muu, joka minun täytyy olla! Eikä se ikinä onnistu! Minä en ikinä onnistu!

Kävin apteekissa perjantaina. Minua pelotti lähteä autolla liikkeelle, koska en ole ajanut niin pitkään aikaan, enkä ole käynyt koskaan itse autolla apteekissa. Olin ihan kauhuissani, mutta se meni hyvin. Parkkeerauskin onnistui. Hain lääkkeet ja kaikki meni ihan nappiin. Tuntui todella oudolta. En ole käynyt moneen kuukauteen keskustassa. Tuntui niin oudolta ajaa autolla samaa reittiä kuin soittotunnille viime vuonna. Se tuntui myös samalta kuin se, kun äiti vei minut aina joskus kouluun ja tuli niin selkeästi muistiin ne tunteet, joita tunsi aina, kun läheni autossa koulua. Onkohan NN:n auto jo parkissa omalla paikallaan? Millainenkohan päivä tulee? Sanookohan joku opettaja jotain erityisen hauskaa? Tai kun ajoi soittotunnille, mietti aina, että mitenköhän ne kappaleet menisivät ja olisikohan minulla joskus joku sellainen esiintyminen taas.

Eikä sitä ole enää mitään. Minun elämässäni ei ole enää mitään! Ja vaikka miten yritän olla joku muu, joku uusi Amia, joka tulee toimeen ilman niitä entisiä asioita, niin aina päädyn samaan tilanteeseen vain rumien hiusten kanssa ja ihan yksin ja ihan toimettomana.

Itkettää kauheasti, enkä vain pysty olemaan itkemättä. Tukka on edelleen ruma ja huomenna pitäisi mennä Nanin kanssa kävelylle ja tiistaina taas sinne mielisairaalapaikkaan. Ja meinaan siis edelleen tiistaina pyytää, jos pääsisin sinne päiväosastolle, kun kerran mistään ei tule yhtään mitään.

Mutta olen oppinutkin tänään jotain: rotat reagoivat itkemiseen. Ne tulevat katsomaan ja nuolevat kyyneleet tarkasti pois. Ne tykkäävät kaikesta suolaisesta (jota niille ei tietenkään saa antaa), mutta en olisi arvannut, että ne nuolisivat kyyneleetkin pois. Siitä tuli hetkeksi vähän parempi mieli.

Ja kun ei kirjoita, ei tarvitse ajatella. Kun vain keskittyy johonkin typerään peliin täydellä energiallaan, niin ei tarvitse kohdata mitään. Ei tarvitse lähteä sisältä, ei tarvitse yrittää tai muistaa. Ei tarvitse olla kukaan.

Ja minä vihaan vieläkin minun tukkaani. Miksi minä muka halusin leikata sen, kun kerran kuukausi sitten totesin, että nyt se on ehkä kaikkein kauneimmillaan ikinä. No, eipä ole enää.