Ei ole tullut siivottua. Eikä muutenkaan tehtyä yhtään mitään viikonlopun aikana. Paitsi siis jotain ei-tärkeää. Pääasiassa olen jumittanut murha.info –foorumilla. Hieman kyseenalainen harrastus, jos sen nyt sellaiseksi voi laskea, mutta jaa.

Tänään oli taas kemian laskuharjoitukset. Sain laskettua yhden laskun siihen. Eli se tarkoittaa sitä, että minulla on nyt kasassa 5 rastia. Laskuharjoitukset ovat nyt puolessa välissä (neljä takana ja neljä edessä, viisi tehtävää jokaisessa), joten minulla pitäisi olla 10 rastia, jotta olisin puolessa välissä. Rasittavaa. Kate Austenin kanssa juteltiin tästä tehtävien tuskallisuudesta ja siitä, miten niitä ei tule katsottua tarpeeksi aikaisin, ja sitten hän ehdotti, että jos me kokeiltaisiin laskea niitä laskuja yhdessä. Silloin siitä voisi tulla enemmän ja asiat voisivat selventyä paremmin eikä kummankaan meistä tarvitsisi sitten ärsyyntyä siitä, että kurssi jäisi suorittamatta sen takia, ettei ole laskenut tarpeeksi laskuja.

Siis vau, eikö? Tämä tarkoittaisi sitä, että voisin laskea hänet jo ainakin melkein-kaveriksi? Suorastaan ihmeellistä. Tulin tässä miettineeksi asuinympäristöjä. Tähän miettimiseen johti – yllätys yllätys – kouluampumismietelmät. Kouluampumisia sattuu enemmän pienillä paikkakunnilla, vaikka sanotaan, että yhteisöllisyys nimenomaan estäisi näitä kouluampumisia. Miten tuo yhteisöllisyys-väite sitten on niin ristiriidassa todellisuuden kanssa? Luin sitten jonkun selityksen siitä, että pienillä paikkakunnilla yhteisöllisyys on välillä ”liikaa”. Tai siis, se ei ole täydellistä yhteisöllisyyttä, sillä jos siitä jää syrjään, niin sitten on oikeastaan mahdotonta muuttaa sitä enää. Se on kuilu josta ei pääse pois.

Mietin sitten, että noinhan minullekin tavallaan kävi. Kun menin lukioon, tunsin muutamaa lukuun ottamatta jokaisen. Ja jokainen tunsi minut. Ei siinä paljon uusia kavereita enää saa, kun kerran piirit on muodostettu jo yläasteella – joskus jopa jo ala-asteella. Ja kun yläasteella olin ihan erilainen mitä nyt: ujo, hiljainen, raukka, hyvä oppilas ja koulukiusattu, niin vaikka muutuinkin sitten lukion aikana, niin ihmisten käsityksiä itsestä on paljon hankalampi muuttaa.

Olen huomannut sen nyt täällä yliopistolla, kun ihan tyystin tuntemattomatkin ihmiset puhuvat minulle paljon enemmän kuin tutut lukiossa puhuivat. Koska he eivät tiedä, millainen minä olen ollut, he kohtelevat minua sellaisena ihmisenä, jollaiselta minä vaikutan heille nyt.

Tuota voisi kuvata melkeinpä jollain susilauma-vertauksella. Ajatellaan, että on susilauma A. Siinä minä olen jäsen x ja olen alimpana arvojärjestyksessä. Lauma kuitenkin hajoaa ja jäsenet menevät uusiin laumoihin. Minä päädyn laumaan B. Koska he eivät tiedä, että olen ollut alimpana arvojärjestyksessä, eivätkä he pysty näkemäänkään sitä minusta, paikkani tässä uudessa B-laumassa ei olekaan enää alin, vaan hieman korkea-arvoisempi.

Höh, ei se toiminutkaan niin hyvin kuin ajattelin. Mutta kuitenkin. Tajuatte pointin.

Olen totaalisen kyllästynyt jauhelihakastikkeeseen. Tänään on tarkoituksena tehdä taas sitä curry-kana-paprika-kastiketta ja riisiä. Vaihteeksi taas jotain oikeaa ruokaa, jota osaan tehdä ja jota pystyn syömään useampana päivänä peräkkäinkin. Jauhelihakastike ei ilmeisesti lukeudu niihin ruokiin. Varmaan osaksi johtuu siitä, ettei minulla ole spagettia lainkaan, hmm.

Torstaina on kastajaiset. Siis ne yliopiston uusien oppilaiden kastajaiset. Ei kiinnostaisi oikein mennä. Toisaalta, Kate Austen kysyi minulta, että olenko menossa. Hänkään ei tiedä vielä varmasti, meneekö hän, mutta ymmärsin hänen puheestaan, että todennäköisesti. Hänestä voisi saada ainakin seuraa siellä. Toisaalta, kaikki yliopiston tapahtumat tuntuvat toimivan ”rasti-periaatteella”. Siis niin, että jokaisessa tapahtumassa on ”rasteja”, joilla on tehtäviä. Sellaisia on ollut jo ainakin kolme, tänään olisi neljäs. En tajua sitten, että miksei ne tyypit voi keksiä jotain uutta. Minua ei ainakaan kiinnostaisi sekoilla ja ryypätä jokaisella rastilla. Ei kiitos.

Olisipa ne kastajaiset sellainen, mitä lukiossa oli nahkiaiset. Se oli päivällä kouluaikana ja kaikkien piti osallistua siihen. Se oli ihan ”kuiva” ja muutenkin mielenkiintoinen. Ei mikään ”mitataan nuorimpien oppilaiden sosiaalisuutta”, vaan sellainen huvittava yhteisjuttu, jossa perehdytettiin johonkin koulun rutiinijuttuun. Ja jotain jäynää myös (kenkien varastaminen ja sitominen nippuihin nauhoistaan), mutta sekin oli minusta törkeän hauskaa. Täällä yliopistolla kaikki on vain sellaista, mihin kuuluu alkoholia myös. Sinänsä sen ymmärtää, mutta minusta se on jotenkin rasittavaa. Jotta voi olla oikeasti kivaa, tilaisuuden tulee alkaa vähän ennen keskiyötä (arkipäivänä tietysti), sisältää kauheasti alkoholia ja jatkua aamuun asti, vaikka kahdeksalta alkaa luento, jolla on pakko olla.

Voisi nyt mennä kokeilemaan sitä kana-paprikajuttua. Sen tekemisessä menee kuitenkin ihan tarpeeksi kauan, niin sitten voisi olla jo nälkäkin.