Pakko. Selittää.

Kello on paljon, enkä usko, että se olo, joka minulla juuri nyt on, on se olo, jonka aikana pitäisi kirjoittaa jotain selitystä. Olen lukenut vanhoja kirjoituksiani. Omia kirjoituksiani siltä "synkältä ajalta". Luin niitä jo aikaisemminkin, mutta luettuani yhden asian, minun oli pakko tehdä tämä loppuun nyt. Teen tämän pääasiassa yhden ihmisen takia, mutta tietysti myös muidenkin. Minun on pakko saada etenkin tämä yksi ihminen tajuamaan se tärkeä asia, jota en pysty selittämään muuten kuin lainaamalla omia sanojani kolmen ja puolen vuoden takaa. Ehkä se samalla selventää tätä minun oloani. Sitä, mitä minä en enää voi sanoa. Silloin kun kerroin näitä asioita Thesille tai kirjoitin niistä itse jonnekin, en kaunistellut niitä. Tämä bloginikin on kaikessa karmeudessaankin äärettömän pelkistetty ja kaunisteltu, koska - no, en oikeastaan tiedä edes miksi. En kai halua ihmisten tietävän, että minulla menee huonostihuonosti. Hmph.

 

Anoreksiasta

"ÄLÄ VÄHENNÄ SYÖMISTÄ! Jos sen teet, tulet vain huonompaan kuntoon ja loppujen lopuksi menetät vain enemmän aikaa, kuin syömiseen olisi mennyt. Ja pahimmassa tapauksessa pelkkä ajan hukkaantuminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä muuta siitä seuraa."

"Ensinnäkin, sinun täytyy ruveta syömään kunnolla! Olosi tuntuu ehkä hyvältä nyt, muttei taatusti enää pian."

"Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä se jo ajat sitten, mutta olen vain uskotellut itselleni, että kyllä asiat paranevat. Eivät ne parane itsestään. Käsittääkseni vain minä tiedän sinun lisäksesi näistä asioista, joten vain minä voin auttaa sinua, koska et itse pysty sitä tekemään."

Minä sanoin tämän Thesille. Minä, jonka kaikki blogini ihailijat tuntevat perfektionistisena anorektikko-ihailijana. Minä käskin häntä lopettamaan ja kun se ei toiminut, minä tuhosin hänen suunnitelmansa 8. ja 9. luokan suorittamisesta yhden vuoden aikana. Hän hukutti itsensä koulutöihin ja liikuntaan. Aluksi yritin opettaa hänelle kouluasioita, mutta se kaikki oli hänelle kuitenkin liikaa. Minä olin luvannut olla kertomatta, mutta kun hän ei antanut minulle lupaa kertoa, niin minä rikoin lupaukseni. Hän oli kuihtumaisillaan pois ja rikoin lupaukseni, mikä vaivaa minua vieläkin, pelastaakseni hänet.

Ja nyt. Nyt minä joudun itse kamppailemaan sen saman mörön kanssa.

 

Angstista

"Minulla on joka päivä täsmälleen samanlainen olo. Odotan aina viikonloppua saadakseni nukkua, mutta kun se tulee, olen tavallista väsyneempi, sillä pelkään olla yksin kotona. Öisin kaikki varjot tuntuvat syvenevän ja äänet voimistuvan. Herään öisin ainakin kymmenen kertaa.
Tänä yönä näin kammottavan painajaisen ja heräsin jälleen kiljuen. Hetkeen en tajunnut missä olin. Huoneeni näytti tyystin erilaiselta. Käytävän varjo pahaenteisemmältä. Katselin kauhuissani ympärilleni ja silloin tajusin, että olin omassa huoneessani. Ajattelin, että äitini oli varmasti kuullut kiljuntani ja tulisi pian kysymään minulta olenko kunnossa. Silloin muistin, että olin yksin ja itkin.
Minä voisin jopa maksaa siitä, että minulla olisi pelkästään koulun aiheuttamia paineita. Minun paineeni eivät kuitenkaan liity kouluun paljoakaan. Tietysti haluan saada todistuksestani paremman, mutta sitä en stressaa.
Stressaan sitä, että olen menettämässä kaiken, koko elämäni."

"Nyt käteni tärisevät, sillä yritän estää itseäni vahingoittamasta itseäni jälleen. Katseeni kimpoilee vaistomaisesti terävistä esineistä toisiin. Haluasin kovasti ottaa veitsen pöydältä ja viiltää sillä syviä haavoja käteeni.
Mietin itsekin miksi. Ehkäpä siitä on tullut ainoa mahdollinen keino vuodattaa kaikki patoutunut pois. Ainoa asia, joka estelee minua, on tieto, että jos taas vahingoitan itseäni, joudun takaisin siihen kauheaan kierteeseen, josta ei ole helppoa tietä ulos.
Kaikista eniten toivoisin, että joku ystävistäni kysyisi vain yksinkertaisen kysymyksen. Ihan pienen kysymyksen todella haluten tietää vastauksen...
Ei kukaan kysy.
Eivät vanhempanikaan välitä siitä, että en pysty nukkumaan kunnolla sinä aikana, kun he ovat poissa. Oikeastaan tavallaan toivoisin, että joku ystävistäni suuttuisi minulle ja karjuisi minulle, jotta saisin mahdollisuuden karjua takaisin, mahdollisuuden saada tämän kamalan taakan pois harteiltani."

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"En voi hyvin. Olen vieläkin kauhean masentunut. Saan kauheita kohtauksia... Sillon vaivun täysin epätoivoon ja sitten kiljun hysteerisesti, paiskon tavaroita - tunnen itseni kokonaan epäonnistuneeksi ihmiseksi. Sitten vain itken.
Joskus tulee sellaisia selviä vaiheita. Joskus tunnen olevani kunnolla hereillä. Ne kestävät ehkä pari minuuttia korkeintaan. Muuten en ole ollenkaan varma, olenko hereillä vai unessa. En nytkään. Minulla on niin epätodellinen olo, että en muista mitään, mitä tein eilen tai toissapäivänä tai viime kuussa.
Muistan vain pieniä pätkiä koko viime vuodesta. Muuten kaikki on pelkkää sumua...
Mutta sillon ku olen hereillä, tunnen oloni hyväksi. Että voisin taas elää. Ja silloin tajuan hyvin selvästi sen, kuinka "sairas" todellisuudessa olen. Masennus on sairaus. Haluan parantua, mutta en pysty siihen ilman apua.
Nykyään ne kohtaukset ovat vain pahentuneet. En osaa kuvailla sitä oloa joka minulla on. Se on niin huono! Jos en koskaan pakottaisi itseäni esittämään jotain muuta mitä olen, niin itkisin luultavasti koko ajan. Tai kirkuisin ja olisin niin epätoivoinen, että haluaisin vain kuolla."

"Pistävä kipu ranteessa, joka leviää hitaasti koko käteen. Se on maksu siitä, että voin olla pienen hetken taas oma itseni, kuin herätä taas eloon. Silloin minä aina mietin, miksi minä teen niin. Miksen voi olla ilman kipua hereillä kuten muut ihmiset? Kipu on kuitenkin ainoa tunne, jonka enää tunnen. Ruumiillinen ja henkinen kipu. Jos en uskoisi voivani koskaan enää parantua, en luultavasti olisi enää tässä. Odotan vain kauhulla sitä hetkeä, kun luulen, että minulla ei ole enää mitään mahdollisuutta olla onnellinen... Pelkään joka päivä, että se päivä on elämäni viimeinen päivä."

 

 

Tämä oli kolme ja puoli vuotta sitten, mutta se ei ole vieläkään ohi. Tuo oli sitä synkkää aikaa, kun kerroin näistä asioista ja sillä kertomisella luultavasti tuhosin sen ystävyyden. Ainakin niin Thes sanoi. Että hän ei jaksanut kuunnella niitä minun murheitani. Ne olivat hänelle liikaa. Aluksi olin aikonut antaa hänelle kannettaviksi vain pikkuruisen osan, mutta sitä on huonossa mielentilassa hankala tajuta, miten pieleen asiat menevät. Siksi nyt vanhempana ja viisaampana kannan kaiken yksin. Se voi joillekin olla käsittämätöntä, mutta se on ainoa keino. Minä en halua satuttaa ihmisiä antamalla heille jotain osia taakoistani kannettavaksi.

 

Äidinkielessä kirjoitimme tänään esseitä ja minun esseeni pohjatekstinä toimii toinen essee. Siinä on viisas lainaus: "Muuta nimi ja tarina kertoo sinusta."

 

Tämän tarinan nimiä on jo muutettu. Minusta on tullut Thes tähän tarinaan hänen tilalleen. Minä halusin olla vain hänen ystävänsä ja yritin tehdä kaikkeni auttaakseni häntä. Siitä ei ollut hyötyä, vaan pelkästään haittaa ja yrittäessäni auttaa, sain sotkettua asiat, ja nyt minusta on tullut Thes. Vasta tänään tajusin, miten kauheasti minä muistutankaan nykyisin häntä. Minä ihailin häntä hieman, mutta ennen kaikkea hän oli minulle se tärkeä ystävä.

 

Oleellinen huomio onkin, että jos minä olen tarinassa nykyisin Thes, niin minun paikkani jää tyhjäksi. Minä en kuitenkaan halua, että kukaan astuu siihen paikkaan, koska tiedän, miten paljon se osa sattuu. Kehenkään ei ikinä missään koskaan pitäisi sattua niin paljon. Se ei johda mihinkään hyvään, vaan kohta olen saattanut uuden ihmisen tähän tuskastuttavaan oravanpyörään. Se sattuu olla auttamatta ystävää, kun hän apua tarvitsee. Niin on kuitenkin joissain tapauksissa tehtävä. Se ei ole julmuutta, vaan se on järkeä. Kukaan ei saa astua minun paikalleni. Minäkin otin sen paikan melkein positiivisena, ja uskoin, että pystyisin hoitamaan sen kunnialla. Että olisin tarpeeksi vahva, ja että tulisin vain vahvemmaksi auttaessani apua tarvitsevaa ystävääni. Mutta se oli väärin. Tein väärin ja nyt koen vastuukseni estää muita tekemästä samaa virhettä.

 

Se on juuri kaikkein kauheinta. Nähdä jossain ystävässä itsensä ennen tätä Thesin jupakkaa. Se on tuskallista. Minä pidin Thesistä kauheasti ja minä uhrasin kaiken hänen takiaan. Vaikka hän satuttikin minua ja syytin häntä siitä, olisin millä sekunnilla tahansa valmiiksi antamaan hänelle anteeksi jos hän sitä pyytäisi. Siksi minusta tuli Thes. Kenestäkään muusta ei vain saa tulla enää minua ja sitä kautta uutta Thesiä. Loppuun vielä lainauksen pätkä yhdestä sähköpostista, jonka Thesille lähetin. Minä sanoin niin, vaikka sitä saattaa olla vaikea uskoa. Se lainaus on sellainen, että kaikki eivät sitä välttämättä oikein tajua, mutta ainakin yksi tajuaa. Ja se on ainoa asia, mikä merkitsee juuri nyt. Älä astu minun paikalleni.

 

 

"Sanoit myös, etten voi ymmärtää. En ehkä voikaan. Mutta minä voin yrittää. Minä haluan yrittää."