Minä olen tänään joko ärtynyt, angst, surullinen, väsynyt tai sitten kaikkia yhdessä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minua ärsyttävät fysiikantehtävät, joita en osaa tehdä, vaikka miten yrittäisin. Minua ärsyttää uskonnonopettaja, jonka mielestä uskonto on maailmankaikkeuden tärkein aine, ja joka aikoo huomenna pitää kirjallisen kuulustelun kirjan ensimmäisestä osiosta. Minua ärsyttää se, että minun pitäisi tehdä biologiastakin kasa tehtäviä viimeistään perjantaiksi. Minua ärsyttää NN, jonka näin tänään koulussa vain vilaukselta, koska kouluni alkoi vasta myöhään ja NN puolestaan lintsasi loppupäivän. Minua ärsyttää Jumpulan abi-paita –ehdotus: "Mmmm... Schools over..." yhdistettynä Homer Simpsonin kuvaan. Ei näin.

 

Toisaalta osa näistä asioista saa minut myös surulliseksi ja angstiseksi. Minä en ole nähnyt NN:ää kahteen päivään kunnolla. Hän litsaa taas. Se, että hän ei ole jollain tunnilla, jolla hän normaalisti on, saa minut ylitylsistyneeksi ja kiukkuiseksi sille, että minä joudun istumaan piirtämässä jotain käsittämättömän tyhmää ajatuskarttaa, mutta NN lintsaa. Ja miksei hän voi piirtää sitä abi-paitaa, vaan suosikkipoju-Jumpula tekee oman tyhmän ja epätaiteellisen ehdotuksensa, jota kaikki tytöt ainakin tukevat. Niin ja rööri-jengi, koska Jumpula on röörijengissä. Enkä minä halua mitään hemmetin Homer Simpson –paitaa! Argh!

 

Tänään oli myös ongelmia hiusten kanssa aamulla. Väänsin niitä vaikka miten kauan, kun ne ei meinanneet totella. Etenkin yksi hiussuikale tunki aina väärään kohtaan. Lopulta sitten turvauduin väkivaltaiseen ratkaisuun, otin hiuslakkapullon ja suihkutin sen lakalla kiinni siihen hiusjuttuun, jolla pidän hiuksiani kiinni. Jee. Rakentavat ratkaisut á la Amia. Nyt sitten tukka on ihan lakassa yltä päältä, eikä tunnu yhtään kivalta. *huokaus*

 

Eikä tunnu siltä, että jaksaisi kirjoittaa. Tai että huvittaisi. Olisi aikaa. Toisaalta juuri tänään, kun päivän viimeisellä tunnilla – äidinkielentunnilla – olin tylsistynyt ja kyllästynyt (pääasiassa, koska NN ei ollut siellä), keksin ensimmäisen lauseen siihen uuteen SHIT:iini (Se Hieno Iso Tarina). Joo, älkää sanoko, että miten niin "ensimmäisen lauseen", enkö sitten ole edes aloittanut sitä vielä, vaikka hehkutin siitä jo ajat sitten. Minä en halunnut pilata ideaa hosumalla. Minun piti miettiä sitä aluksi. Nytkään en tiedä vielä paljon tästä uudesta tarinasta. En tiedä, mitä minä haluan siltä. En tiedä edes päähenkilön nimeä.

 

Toisaalta ensimmäinen lause on hyvin informatiivinen, vaikka siinä on vain seitsemän sanaa. Se kertoo neljä asiaa, jos sitä oikein kääntelee ja vääntelee: Se viittaa itse tapahtumaan, se viittaa tapahtuman alkamisaikaan, se viittaa yhteen tärkeään sivuhenkilöön ja lisäksi päähenkilön suhteesta häneen. Sanon vain, että minä tykkään siitä aloituksesta. Tämä SHIT vol. 2 tulee luultavasti muutenkin olemaan hyvin pitkälle tarina, josta minä sanon vähän joka välissä "minä tykkään", koska minä haluan tehdä siitä sellaisen, että itsekin pidän siitä.

 

Tuli taas nukuttua reilut puolitoista tuntia sohvalla, mutta sain kuin sainkin kuorittua itseni viimein taas vaihteeksi ylös. Minä olen ollut viime aikoina ihan kauhean väsynyt. Lauantaista asti, kun se meni siihen, kun piti herätä tyhmään kokeeseen. Sunnuntainakin äiti herätti jo puoli yksitoista, mikä on liian aikaisin viikonloppuna. Maanantaina torkuin ensin sohvalla ja menin sitten nukkumaan jo ennen yhdeksää. Eilen meni myöhempään, kello oli suunnilleen kaksitoista, kun pääsin nukkumaan, mutta myöhäisen aamun takia saatoin nukkua melkein yhdeksään. Ja nyt sitten otin taas "pienet" torkut. Ja silti väsyttää.

 

Tämä tuntuu melkein siltä kuin yrittäisi kerätä vettä johonkin astiaan, jossa onkin reikä ja josta vesi valuu pois liian nopeasti. Vaikka minä nukun miten paljon, minä olen vain joka päivä vähintäänkin yhtä väsynyt kuin edellisenä. Kun pitäisi tehdä jotain, siitä ei tule mitään, koska olen liian väsynyt pitämään ajatuksianikaan kasassa. Minulla ei kerta kaikkiaan vain riitä energiaa tehdä yhtään mitään. Ja sitten kun raahautuu jo puolinukahtaneena jonnekin lepäämään, herätessä on vielä väsyneempi olo. Nukkuu miten pitkään tahansa, se ei tunnu auttavan yhtään.

 

Ja kylmä on myös. Juon melkein joka päivä nykyisin kaakaota, kun pakko juoda edes jotain lämmintä. Ja kun en juo kaakaota, juon huoneenlämpöistä Coca-Colaa. Ihan vain toiveikkaasti, jos se vaikka auttaisi olemaan pirteämpi. Vettä pitäisi juoda, että saisi pidettyä ihon edes jotenkin siedettävässä kunnossa, mutta ei vain jaksa.

 

Ja aina kun menee pyörällä kouluun nykyisin, on vastatuuli. Tuulen suunta on yhtäkkiä vaihtunut niin, että koko viikon on tuullut melkein suoraan lännestä, kun normaalisti tulee idästä. Se tarkoittaa sitä, että kun aamulla sitä ei tajua ottaa huomioon, niin on kauhea kiire, kun pitää yrittää polkea kovaan vastatuuleen. Ihan tyhmää, saisi vain kääntyä tuulemaan takaisin idästä.

 

Ja meillä oli tänään koulussa selittämässä yksi tyyppi Kuopion yliopistosta. Hän oli opiskellut aluksi farmasiaa, mutta aloittanut tänä syksynä sitten lääketieteen. Ainakin sen perusteella, mitä hän selitti, farmasia tuntuu yhtäkkiä sittenkin vaihtoehdolta myös minulle. Kuulostaa ihan mielenkiintoiselta ja kun siinä työllistymisastekin on lähes 100%, niin pitääpä laittaa korvan taakse. Siinä on kuitenkin sitten vain se, että farmasiaa voi opiskella vain Kuopiossa ja Helsingissä – ei lainkaan Tampereella.

 

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että Tampereella ei ole mitään minulle. Siellä on lääkis, mutta juuri nyt vaikka tuo tänään puhunut tyyppikin sitä mainosti, ei hän saanut minua yhtään innostumaan siitä. Ensin on parin vuoden teoriaopintoja, joissa opetellaan ulkoa kaikenlaista nippelitietoa, luiden nimiä latinaksi, jne. jne. Eli siis sen tyypin mukaan ensiksi vietetään kaksi vuotta opiskelemassa kirjoista, miten ihmisruumis toimii, jonka jälkeen mennään sairaalaan neljäksi vuodeksi katsomaan, miten se ei toimi. Eli käpälöimään vieraita ihmisiä. Minä en halua koskea muihin ihmisiin. Piste. Jos he ovat kuolleita tai tajuttomia, niin sitten se on okei, mutta muuten ei. Plus, jos menen lääkäriksi ja joudun käpälöimään muita ihmisiä, minun pitää pitää aina kynnet lyhyinä. Minä rakastan pitkiä kynsiä. Pitkä miinus lääketieteen opinnoille.

 

Kaiken huipuksi se valintakoe, mitä se tyyppi meille näytti, oli ihan mahdottoman näköinen. Se tyyppi sanoikin, että se on kauhean vaikea ja soveltava, ja että ne yrittää johtaa harhaan kaikilla alkutiedoilla ja kysyä kompia, jne. Farmasiassa tarvitsisi vain lukea pari kirjaa ja sitten laskea pari laskua, jotka on aika lähellä niitä laskuja, mitä lasketaan koulussa fysiikassa ja kemiassa.

 

Tampereella ei ole edes matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa. Sentään siellä voi sentään opiskella biokemiaa (ainakin Wikipedia väittää niin, Tampereen yliopiston sivut on niin hullut, ettei niistä ota suunnilleen yhtään mitään irti). Minulla on paljon syitä, miksi olla menemättä Tampereelle, mutta jotenkin minä silti pidän kiinni siitä ainoasta syystä mennä sinne: se tuntuu sellaiselta paikalta, jossa haluaisin opiskella. Tampere nimittäin. Ei kiinnosta raahata itseään minnekään isoon kaupunkiin, mutta ei myöskään minnekään keskelle ei-mitään, millaisena minä näen Kuopion.

 

Kuopioon menee opiskelemaan farmasiaa ainakin kuvaääninen neiti AK. Ja hänen Itä-Suomessa asuva poikaystävänsä myös. Olisi sentään joku tuttu, joku, joka ei oleta minun olevan mitään sen enempää, mitä olen. Tampereelle menijöitä en tiedä ketään. Tiedän sieltä kaksi kyläläistä, mutta nykyisin he muodostavat yhä suuremmassa määrin syyn olla menemättä sinne. Ei minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minä en vain vielä näin pitkänkään miettimisen jälkeen tunne, että haluaisin tuntea heidät IRL. Ja vielä enemmän: en usko, että he haluaisivat tuntea minua IRL. Eivät ainakaan sen jälkeen, kun olisivat nähneet millainen minä olen.

 

Minusta tuntuu, että olen kauhean erilainen verrattuna muihin ihmisiin. En oikeastaan tiedä kummasta joukosta eroan enemmän - IRL-ihmisistä vai netti-ihmisistä. Ehkä se on sitten asioiden pakenemista tai jotain, mutta minä en halua joutua elämään IRL-elämää, jossa netti-ihmiset ovat sekä netti-ihmisiä että IRL-ihmisiä samaan aikaan. Minä ainakin arvelen, että tuntisin oloni vain käsittämättömän paljon yksinäisemmäksi, kun tajuaisin, että kyläläiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Sellaisia kuin kaikki muutkin: eivät sellaisia kuin minä, eivät sellaisia, jotka pystyisivät ikinä ymmärtämään minua kovin paljon.

 

Minulla on kyläläisistä jotenkin tavallaan oudon utopistinen kuva. Tai ei ehkä utopistinen, mutta sellainen... Että he ovat kaikin puolin malli-ihmisiä, jotka eivät koskaan tunne olevansa ulkopuolisia, koska heillä on jokin läheinen ystäväpiiri, johon tukeutua. He ovat sellaisia kilttejä kaikille ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja osaansa yhteiskunnassa.

 

Minä en tunne itseäni tuollaiseksi, mutta netissä se ei niin paljon haittaa. Netissä näkemykset voivat mennä ihan ristiin ja täysin erilaiset ihmiset voivat kuitenkin ystävystyä, mutta IRL se ei toimi niin, ei ainakaan minulla. Netissä minä olen paljon avoimempi ja minä pidän melkein kaikista ihmisistä. IRL olen paljon sulkeutuneempi ja tarkastelen ihmisiä hyvin kriittisesti ja tuomitsevasti ja teen heistä päätelmiä ulkomuodon ja käyttäytymisen perusteella.

 

On ehkä kauheaa sanoa näin, mutta minä pelkään, että kyläläiset eivät olisi sellaisia ihmisiä, jotka listaisin IRL mielenkiintoisten ja lähestyttävien ihmisten joukkoon. He ovat netissä mielenkiintoisia, mutta eivät IRL. Minä en ikimaailmassa halua joutua toteamaan tuollaista, niin siten kyläläiset jossain yliopistossa ovat selkeästi yksi hyvä syy olla menemättä sinne.

 

Tämä ei mitenkään helpota minun miettimistäni. Ylihuomenna on se opon kanssa juttelu, niin ehkä siitä saa irti jotain. Jos tietäisin edes, mitä haluaisin opiskella, olisi sen opiskelupaikankin etsiminen paljon yksinkertaisempaa.

 

Minä olen miettinyt vähän tulevaisuutta ja olen tullut tulokseen, että minä haluan tulla takaisin tänne joskus sitten opiskelujen jälkeen. Tämä paikka on kaunis, turvallinen ja rauhallinen. Tämä on minun kotini, minusta tuntuu, että vaikka minä kiertäisin koko maailman jokaisen paikan, en löytäisi yhtään sellaista, jonne kuuluisin edes puoliksi niin paljon kuin tänne. Haluan tietysti kiertää muitakin paikkoja, mutta haluan silti, että palaan aina välillä tänne.

 

alakerrankytvvol.2.jpg

 

Kun katsoo tuota kuvaa, mitä otin kerran kännykälläni, kun minä olin luvannut näyttää yhdelle netti-ihmiselle kuvia koulustani, minusta tuntuu vain, että tuo on jotain, mikä on minulle tärkeää. Huolimatta siitä, että joskus – kuten tänään – koulu ärsyttää, niin se rakennus on pelkästään sellainen, joka tuntuu kotoiselta ja sellaiselta, että siellä on mukava olla.

 

TheSohva.jpg

 

Istua tuolla raadellulla ikivanhalla sohvalla (oikeassa reunassa aina (eli tästä katsottuna kuvan vasemman reunan reunassa)) hyppytunnilla ja yrittää väkertää jotain läksyjä, samalla kun viereisestä yhteiskuntaopin/historian luokasta kuuluu sen opettajan selitys jostain asiasta. Takana ilmoitustaululla on se minun iänikuinen stressinaiheeni – lappu, jossa lukee "Jos joudut työttömäksi – ei työtä eikä opiskelupaikkaa". Sitten kun muilla tunnit loppuu, voi hyvällä tuurilla käydä niin, että sohvan toiseen päähän istuu joku järkevä ihminen. Sellainen järkevä ihminen, joka tuntuu edes hieman etäisestikin samalla tavalla erilaiselta ja yksinäiseltä kuin minäkin, niin sitten siinä on paljon mukavampi istua.

 

Täällä on hyvä olla.