Erica: "Mä en pääsekään sille retkelle kun mulla on aivokalvontulehdus ja oon vielä sairaalassa. Harmittaa tosi paljon."
Amia: "Voi sua raukkaa. Mutta tuleehan aina muita retkiä."
Erica: "Mutta sä et tuu enää takasin."

***

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. Muistan, miltä tuntui, kun lukio loppui. Olin kamalan surullinen ja itkin, mutta minua suretti kauheasti myös se, että kukaan ei todennäköisesti edes huomaisi poissaoloani, saati sitten kaipaisi minua. Nyt olen kokenut ensimmäistä kertaa elämässäni sen, miltä tuntuu lähteä jostain, missä ihmiset huomaavat poissaoloni ja joiden tiedän kaipaavan minua todella. Luulisi, että tämä olisi parempi, mutta yllättäen en tiedäkään enää, kumpi noista vaihtoehdoista on pahempi.

Lukiossa minun tarvitsi huolehtia vain itsestäni, mutta nyt tuntuu toisaalta todella pahalta, kun tietää, että oma lähtö saa muut surullisiksi. Etenkin Erican, mutta luultavasti myös jotkut muutkin. En ole ainakaan koskaan kenenkään potilaan lähtiessä nähnyt hoitajien suhtautuvan asiaan niin tunnepitoisesti. Netta, kuvataideterapiaa vetänyt hoitaja, sanoi, että paitsi että kuvataideterapia oli ollut avuksi minulle, niin myös minä olin ollut avuksi kuvataideterapiassa. Hän sanoi tietävänsä, että olen vaikuttanut moneen potilaaseen vain osallistuessani kuvataideryhmään ja että minä olin ollut resurssi.

Tuon jälkeen mietin, että ehkä niin oli muutenkin. Olen varmaan yksi kaikkein hoitajamyönteisistä potilaista osastolla. Yleensä pidin hoitajien puolia ja osallistuin todella ahkerasti erilaisiin aktiviteetteihin, mikä puolestaan kannusti muitakin osallistumaan. Olin ystävällinen potilaille ja tulin todella hyvin toimeen kaikkien kanssa. Varmaan myös henkilökohtainen taustani sai hoitajat kiintymään minuun ehkä keskivertoa enemmän: Nuori nainen, älykäs ja taiteellinen, joka on oikeastaan koko elämänsä saanut pelätä kotona ja jota on kohdeltu huonosti. Ja kun tämä oli ensimmäinen hoitojaksoni ikinä ja koska vietin osastolla todella pitkän ajan käyden lähes poikkeuksetta joka päivä, hoitajat saivat nähdä sen suunnattoman muutoksen, joka minussa pikkuhiljaa tapahtui. Ja sitten kun aloin olla jo todella paljon paremmassa kunnossa ja suunnitella ensimmäisiä kertoja elämässäni tulevaisuutta ilman pelkoa ja masennusta, niin ehkä hoitajat sitten kokivat, että sen takia he tekevät sitä työtä: että saavat jonkun ihmisen elämän käännettyä täysin ympäri.

Tuo voi kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta en vain voi kunnolla muuten kuvailla, miltä minusta on tuntunut tämän viimeisen viikon. Olen aina vihannut muutoksia. En halunnut, että tulisi kesäloma, enkä halunnut muuttaa pois. Mutta nyt kun tämä suuri muutos lähestyi, minusta tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä. Minua ei pelottanut. Tuntui, että vaikka toisaalta osastolla oli aina niin ihanaa ja turvallista, jotenkin minussa heräsi entuudestaan tuntematon halu päästä kokeilemaan "omia siipiäni". Eikä muutos pelottanut, eikä pelota vieläkään. Tuntuu kuin olisin ihan toinen ihminen. Mietin kylläkin sitä uusiutumistodennäköisyyttä, mutta en oikein tiedä, että toivonko, että se uusiutuisi vai en. Toisaalta pääsisin takaisin osastolle, mutta toisaalta ei kukaan halua sairastua sellaiseen kokovaltaiseen pimeyteen, jossa ei näy valon pilkahdustakaan.

Olen varmaan ihan yleisesti ottaenkin aika lailla unelmatapaus mitä tulee mielenterveystyöhön. Huomaan ihan selvän eron verrattuna oikeastaan koko aikaisempaan elämääni. Aikaisemmin mietin, että ehkä minä sittenkin olen onnellinen, mutta en vain huomaa sitä, mutta nyt tiedän, että niin ei ollut. Jotenkin on ihmeellistäkin, sillä en koskaan uskonut, että se pimeys voisi mennä pois, en koskaan. Mutta se meni. Muutos ei ollut vähittäinen, vaan todella nopea ja radikaali. Se ei ollut kuin sytyttäisi pimeässä huoneessa taskulampun, vaan kuin aurinko olisi yhtäkkiä noussut monen vuoden jälkeen ja valaissut kaiken. Uskon, että siihen ovat vaikuttaneet lääkkeet ja osaston turvallinen ympäristö, joka on mahdollistanut sen, että olen voinut oppia taitoja elämässä pärjäämiseen. Tietysti sitten noihin vaikuttavia tekijöitä on monta, varmaan ainakin se, että olen tosiaan ollut ihmismyönteinen ja olen tehnyt todella kovasti töitä välineillä, joita hoitajat ovat tarjonneet minulle.

Tuntuu, että ei ole mitään, mitä voisin tehdä, jolla voisin osoittaa osaston ihmisille ja hoitajille, miten suunnattomasti he ovat minua auttaneet. Aion pitää heihin tulevaisuudessakin yhteyttä, vaikka Erica pelkäsi jo, että minä olisin sellainen kuin jotkut muutkin: että sanoisin vain lämpimikseni, että olet tärkeä, pidetään yhteyttä, mutta sitten en pitäisikään. Se ei todellakaan ole minun tapaistani. Tätä on vahvistanut vaihteeksi Nan, joka otti yhteyttä viikko sitten. Kyseli vain, että olinko jo muuttanut Tampereelle ja kertoi, että oli itsekin muuttamassa.

Kun ehdotin hänelle kämppisajatusta, Nan sanoi, että hän pitää nykyisestä kämpästään niin kamalasti, ettei halua lähteä sieltä. Ja nyt hän onkin sitten muuttamassa. Ja hän sanoi ennen Wienin matkaa, että hän ottaa yhteyttä musiikkileirinsä päätyttyä elokuussa. Ja siitä meni sitten kuukausi ylimääräistä ja sitten vain tulee tekstiviesti, että mitä kuuluu, jos olet Tampereella niin voitaisiin tavata tänä viikonloppuna.

Sitten sanoin, että en ole muuttanut ajallaan, koska minulle tuli tosi paha takapakki. Sitten sanoin myös, että en tiedä tulevista viikonlopuistakaan, koska minun oli tarkoitus mennä kylään Erican luo, mutta hän oli joutunut sairaalaan tiputukseen, niin se oli siirtynyt. Sitten sanoin, että oli alkamassa viimeinen osastoviikkoni ja että sen jälkeen oli tulevaisuus auki, koska etsin töitä. Sitten sanoin myös, että minun piti keskittyä siihenkin, että lähden marraskuun toisella viikolla melkein kuukaudeksi Oxfordiin intensiivisen englannin kurssille. Nan sitten sanoi vain, että oho, onpas tapahtunut paljon. Teki mieli sanoa, että joo, niin sitä tuppaa tapahtumaan, kun ei pidä toiseen yhteyttä.

Mutta Erica on siis kai vieläkin sairaalassa. Hän on ollut siellä jo yli viikon, koska hänelle nousi todella korkea kuume. Hän joutui sitten tiputukseen ja tutkimuksiin, ja sitten todettiin, että hänellä on aivokalvontulehdus ja hän joutuu pysymään sairaalassa kunnes se on jotenkin hallinnassa. Todella kurjaa. Tuo toi kyllä mieleeni myös sen, miten edellisen kerran Tampereella käydessäni sain yhtäkkiä todella oudon ja kovan niskakivun ja tulin muutenkin hieman kipeäksi. Olin silloin kuullut, että täällä meidän seudulla on tänä syksynä paljon aivokalvontulehdusta ja tiesin, että niskajäykkyys liittyy siihen, mutta ajattelin, että aika epätodennäköistä että olisin altistunut sille. Vajaata viikkoa myöhemmin Erica joutui sitten sairaalaan ja nyt kun kuulin aivokalvontulehduksesta, aloin miettimään uudelleen sitä niskakipuani, joka edelleen tuntuu ajoittain pään ääriasennoissa. Kun sitten luin netistä, että se voidaan todeta vain selkäydinpunktiolla, päätin, että minullahan ei sitä sitten ole, enkä ainakaan mene sanomaan kenellekään, että voisiko testata, ettei se ole se. On hyvin harvoja asioita, jotka inhottavat minua lääketieteessä, mutta niitäkin on. Yksi niistä on silmän läpi vietävä neula, ja toinen on selkäydinpunktio. No, en ole kauhean pahassa kunnossa, niin odotan vain, että se menee ohi, mitä se sitten onkaan.

Olen myös nyt viikonloppuna valmistautumassa elämäni ensimmäiseen kunnolliseen työhaastatteluun. Olen ihan järjettömän innoissani. Olen laittanut kymmenisen hakemusta erilaisiin ilmoituksiin, mutta ilman suurempaa tulosta. Sitten luin ohjeita työpaikan saamiseksi ja tein itselleni CV:n. Minulla ei ole lyhyitä kesätöitä lukuunottamatta työkokemusta, joten en ajatellut, että keksisin mitään, mitä laittaa sellaiseen. Sitten tutkin asiaa ja sainkin aikaan todella vaikuttavan CV:n, johon liitin vielä kuvanikin, jotta jäisin paremmin mieleen. Sen jälkeen katsoin taas läpi työpaikkailmoitukset ja huomasin sinä päivänä laitetun ilmoituksen, jossa haettiin tutkimushaastattelijaa. Aikaisempi työkokemus ei ollut välttämätöntä ja englannin-, ruotsin- ja saksankielen taidoista saisi plussaa. Nuo kolme kieltä sattuvat olemaan tuttuja minulle, joten päätin keskittyä todella kovaa vapaamuotoisen hakemuksen lähettämiseen, johon liittäisin mukaan upouuden CV:ni.

Sitten seuraavana päivänä minulle soitettiin ja sanottiin, että hakemukseni oli vaikuttanut niin hyvältä, että he kutsuvat minut haastatteluun. Se on maanantaina aamulla, joten minulla on tämä viikonloppu aikaa valmistautua. Olen miettinyt haastattelua todella paljon ja etsinyt netistä kysymyksiä, joita haastatteluissa voitaisiin kysyä. Olen muuttanut hieman kasvojeni ihon hoitoa, sillä ihoni hilseilee todella voimakkaasti lääkevoiteen takia ja ajoittain isoja ja kipeitä finnejä kohoaa kasvoilleni ihon kuoriutuessa. Nyt kasvoni näyttävät ihan hyvältä ja toivon niiden näyttävän vielä paremmalta maanantaina. Olen hoitanut hiuksiani, jotta voin vain pestä ne sunnuntaina illalla ja seuraavana aamuna ne ovat puhtaat ja pöyheät. Leikkasin, siistin ja lakkasin myös kynteni, ja tarkoituksena on vielä nyppiä kulmakarvat. Olen miettinyt jo haastatteluasunkin valmiiksi: uudehkot farkkuni ja muutaman kuukauden takainen vielä täysin käyttämätön harmaamusta todella siistin ja asiallisen näköinen pusero. Aion myös meikata maanantaina aamulla. En todellakaan paljon, koska en tiedä tarkkaan, millaisia ihmisiä haastattelijat ovat, mutta sen verran, että korostan kasvojeni hyviä puolia ja näytän siistiltä. Räikeän kirkkaanpunaiset kynnet yhdistettynä hiuksiini (ei kauhean klassinen, mutta ei kovin poikkeavakaan) luovat kontrastia asiallisille tummille vaatteilleni ja toivon, että ne luovat kuvan, että olen asiallinen, mutta että minussa on myös tiettyä persoonaa, jota kaikki työnantajat kuitenkin haluavat.

Olen siis todella päättänyt saada sen työn. Muutenkin menee ihan hyvin. Ehkä tänään on jo hieman hermostuneempi olo osaston jättämisestä kuin eilen, mutta toivon että se haihtuu kunhan jatkohoitokontakti saadaan järjestettyä. Ja voinhan mennä käymään ihan huvin vuoksi vain osastolla moikkaamassa ihmisiä.

Nyt on todellakin paras tilaisuus tähänastisessa elämässäni yrittää ja menestyä, ja sillä tavalla tehdä osastolaiset ylpeiksi minusta!