Olen viime aikoina kirjoittanut yhtä vanhaa kesken jäänyttä tarinaa. Sitä "hienoa" tarinaa, jonka perustaa aloin keksiä joskus 12-vuotiaana. Johon kehitin kielen, kirjaimiston ja kokonaisen historian. Joululomalla kotona käydessäni se palasi mieleeni ja etsin joitain vanhoja papereita, joihin olin hahmotellut joitain yksityiskohtia. Tietokoneella menin sitten seuraavana päivänä katsomaan, mitä sieltä kansiosta löytyy, joka oli siellä meidän vanhalla tietokoneella. Kopion sen kansion muistitikulle, jonka otin mukaani. Tajusin vasta täällä reilu viikko sitten, että enkö minä muka viimeksi muuttaessani kopioinut koko sitä meidän vanhan tietokoneen sisältöä tähän minun uuteen koneenseeni. Ja tarkistin ja siellähän se kaikki oli!

Löysin 75 sivua tekstiä ja luin sen kaiken. Se oli aika... No, sanoisinko, että 99% oli ihan hirveää roskaa, mutta se 1% oli jotenkin kaikesta huolimatta onnistunutta. Periaatteessa siis yksittäiset lauseet siellä täällä. Ja kun luin sitä tekstiä, niin oli outoa huomata, että pääni oli toiminut osittain samalla tavalla jo silloin yli kymmenen vuotta sitten. En odottanut ehkä niin kauheasti, mutta huomasin, että kun luin sitten tuota tekstiä, joka oli paikoin todella lapsellista, niin välillä alkoi todella ärsyttää joku yksityiskohta, niin kuin vaikka sankarit tapaavat jossain satunnaisessa huonokuntoisessa ja asumattomassa talossa, siis ei sellainen ole käytännössä mahdollista, tai jos onkin, niin se on vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. Sitten kun ärsyyntyneenä luen pitemmälle niin jossain kohtaa tekstissä mainitaan sivulauseessa, että se talo onkin yhden sankarin perheen omistuksessa. Luulisi, että minulla olisi enemmän uskoa loogisuuteeni, mutta näköjään ei ollut. Huvittavinta oli, että sama toistui! Siis se, että ärsyynnyin johonkin yksityiskohtaan ja ajattelin vain todella vihaisesti, että onpas tyhmästi kirjoitettu, onpas epäloogista ja että eihän joltain teiniltä parempaa voisikaan odottaa. Ja sitten vähän myöhemmin se asia taas selitettiin ja jouduin ajattelemaan, että okei, ehkä tuo on sitten perusteltua.

Olen kirjoittanut tämän viikon aikana noin 20 sivua. Aloitin ihan alusta ja huomaan, että sitä tekstiä tulee paljon enemmän vaikka toimintaa on vähemmän. Se on tavallaan ollut todella koukuttavaa ja siihen uppoutuu. Olen terapiassa kuitenkin puhunut siitä, että en ole ihan varma pitäisikö minun kirjoittaa sitä vai ei, kun jotenkin se tuntuu huonolta idealta. En osannut tosin sitä tunnetta perustella. Yritin terapeutilleni torstaina selittää sitä että jotenkin minulle tulee tavallaan paha olo kun kirjoitan. Yritin selittää tunnettani siten, että sanoin, kun joskus teininä, kun kirjoitin paljon, tavallaan pakenin siihen maailmaan ja sijoitin joitain niitä tunteitani siihen tarinaan. Nyt sitten tuntuu, että vaikka elän ihan eri elämää nykyisin, niin nyt kun kirjoitan sitä samaa tarinaa, tuntuu melkein siltä kuin se kurja olo mitä kirjoitukseeni purin, tulisi nyt sieltä takaisin. Ehkä tuo selitys on jotenkin outo, se kuulostaa omaan korvaani oudolta, ehkä jotenkin psykoottiselta, mutta en oikein muutenkaan osaa kuvata sitä.

Ehkä kyse on samasta kuin syksyllä kun jouduin lukemaan Frankensteinin. Siis niinkin yksinkertaisesta asiasta että kun lukee jotain kaunokirjallista tekstiä, se herättää tunteita, siihen samaistuu ja mahdollisesti alitajuntaisesti yhdistää sen johonkin mitä itse on kokenut. Ja tuo tuntuu olevan minulle vaikeaa. Tuntuu kuin olisin jotenkin lukinnut pois menneisyyteni, mutta sitten kun se jotain kautta pääsee vähänkään takaisin mieleeni, minulle tule huono olo. Oudointa on, että yhtäkkiä mieleeni on tuntunut tulevan kaikenlaisia yksittäisiä muistoja jostain minkä olin jo unohtanut. Yksittäisiä ja sinänsä merkityksettömiä, mutta todella kurjia asioita.

Esimerkiksi minulle tuli jotenkin ihmeessä mieleen typerä lista, jonka pojat tekivät yläasteella. Ei mikään ole edes liittynyt mihinkään sellaiseen, joten en tiedä mistä se nyt vain yhtäkkiä pulpahti mieleen. Mutta muistin sen ja se tuntui melkein yhtä pahalta kuin se tuntui silloin kun se tapahtui. Muistan, että se tapahtui historiantunnilla yläasteella, muistan todella hyvin sen paikan, sen voi melkein nähdä mielessä! Mutta siis luokan pojat päättivät listata luokan tytöt paremmuusjärjestykseen. Jokaiselta luokan pojalta kysyttiin mielipidettä ja ne kirjattiin johonkin tyhjään paperiin. Tietysti kun lista oli tehty, paperi jätettiin vain lojumaan käytävään ja tytöt sitten tietysti katselivat sitä ja tieto listan sisällöstä levisi kaikille. Luonnollisesti olin viimeisenä.

Tuota käsiteltiin aika paljon terapiassa viimimmällä käynnillä. Ja huomasin jotenkin sen, tai tajusin sen, että ehkä olen jotenkin sulkenut pois tunteitani jo todella pitkään, tai ainakin siitä on tullut todella voimakas mekanismi minulle. Terapeuttini kysyi minulta yksinkertaisia kysymyksiä, että miltä minusta tuntuu ja sitten että mitä tunnen niitä poikia kohtaan jotka tekivät sen listan. Saatoin sanoa, että tuntuu surulliselta muistellakin sitä, mutta sitten kun mietin, että mitä tunnen niitä kohtaan jotka tekivät sen listan, jotenkin se surullinen tunnekin katosi.

Terapeuttini kysyi sitä uudestaan ja uudestaan, ja lopulta sanoin, että tiedän mitä hän tuntuu haluavan minun sanovan, että olen vihainen niille pojille, mutta että en voi sanoa sitä, koska minusta ei tunnu siltä. Kun yritin miettiä sitä, että mitä tunsin niitä poikia kohtaan, mieleeni tuli vain ajatuksia, ei tunteita. Yritin sanoa terapeutillenikin, että voin kyseinalaistaa sen että tuollainen lista laaditaan, mutta jos sellainen lista laaditaan, niin jonkunhan on pakko olla viimeinen, se on vain fakta. Ja jos jonkun on oltava viimeinen, niin olisiko minulla oikeutta vaatia, että jonkun muun kuin minun pitää olla viimeinen? Ja eikö tuota listaa vastaavaa toimintaa tapahdu koko ajan joka paikassa? Kun kaduilla kävellään, niin saattaa ajatella, että tuo on kaunis/komea ja tuo niin näytä niin hyvältä. Ja sitten on sananvapauskysymyskin, eikö sananvapauden nimissä näillä pojilla ole oikeus tehdä tuollainen lista?

Terapeuttini yritti saada minua kertomaan miltä minusta tuntui, mutta lopulta sanoin, että ei tunnu miltään, vaan tulee vain se logiikka. Jotenkin itsekin tajusin, että se oli jotenkin naurettavaa, kai ihan loogisestikin ajateltuna minussa täytyi olla jotain tunteita niitä listan tekijöitä kohtaan, jos pelkästään sen listan muisteleminenkin sai oloni todella surulliseksi. Jotenkin tuo lista toi mieleen myös liikuntatuntien joukkuevalinnat. Siis sen että on kaksi kapteenia jotka valitsevat joukkueisiin jäseniä vuorotellen. Ja minä olin viimeinen. Enkä vain satunnaisesti, vaan olin viimeinen aina. Enkä liioittele, vaan AINA. Koko yläasteen ajan (ja lukion kaksi ensimmäistä vuotta kun oli vielä pakollista liikuntaa) joukkueet valittiin aina tuolla samalla tavalla ja olin aina viimeinen. Yritin sitten nyt muistella, että yritinkö jo silloin poistaa tunteitani (ja siten vähentämällä julkisen itkemisen riskiä) ja ajatella samoin, että jonkun on oltava sellaisessa valintatavassa viimeinen, joten jos minä en olisi viimeinen, niin joku muu olisi ollut. Voi olla, että ehkä kerran tai pari kertaa minut olisi valittu jonain muuna kuin viimeisenä, mutta en ole varma. Vaikka miten muistelen, en muista. Jotenkin minulla on silti kuva, että joskus näin olisi käynyt. Tosin kyse voi olla siitä, että joka kerta kun opettaja sanoi, että jaetaan joukkueet, niin vaikka loogisesti ajatellen tiesin, että okei, minut valitaan varmaan viimeisenä, jokaisella kerralla toivoin vain niin paljon, että minut valittaisiin edes toiseksi viimeisenä. Yritin valmistautua pettymykseen, mutta en voinut mitään sille, että sisäisesti vain anelin, että pliis, valitkaa minut, älkää jättäkö minua taas viimeiseksi. Luulisi, että tuollaiseen tottuu, kun sitä kesti noinkin kauan, mutta en voi sanoa, että niin olisi ollut. Pikemminkin se tuntui vain pahemmalta joka kerta.

Jotenkin vain uppoan tuollaiseen maailmaan, tuollaisiin muistoihin, kun kirjoitan jotain kaunokirjallista, tai luen. Terapeuttini sanoi, että hän uskoo, että suljen joitain tuollaisia asioita pois, koska en ole vielä valmis käsittelemään niitä. Lisäksi terapeuttini on sanonut, että varmaan minulle on kehittynyt tapa sulkea tunteet pois, koska vaikka nyt elämäni on niin luksusta, että minulla on varaa miettiä, että miltä mikäkin asia tuntuu, niin aina ei ole ollut niin. Vuosikaudet minun piti vain selvitä.

Mietin sitäkin, että miten voin kokea, että koulussa oli sekä todella kauheaa ja hirveää ja tuskallista, mutta silti kivaa. Mietin että kun kurjia asioita oli niin paljon, että miten silti tykkäsin käydä koulussa? Tai miten minusta oli ilmiselvää, että koulussa oli kaikesta huolimatta silti paljon parempi olla kuin kotona? Kuinka kauheaa kotona on sitten ollut? Tuntuu, että vaikka mietin noita asioita, en silti pääse käsiksi oikein siihen miltä on tuntunut. Tai ehkä ei ole tuntunut miltään. Ja kun nyt mietin jälkeenpäin sitä, mikä koulussa oli ollut sitten kivaa, niin mitä nousee päällimmäiseksi? Se, kun kuuntelin kun muut puhuivat keskenään, tai sitten se, että aina välillä ihmiset katsoivat minuun, eivät vain lävitseni. Kun mietin tuota, niin tuntuu tavallaan kuin se nuori minä olisikin joku muu, ja ulkopuolisena minun kävi tätä vähän sääliksi.

Ja nykyään oikeasti tuntuu siltä kuin olisin tavallaan joku muu. Elän nykypäivää, vaikka mietin sitä, että tuntuu kuin tuo menneisyyteni olisi synkkä salaisuus, joka ei saisi tulla ilmi kenellekään. Nyt kun olen miettinyt tuota aikaisempaa elämääni, olen jotenkin yhdistänyt tuon pelkoni siihen, mitä lukiossa puhuttiin filosofiantunnilla: miten suurin osa reagoisi, jos näkisi koulun pihalla, että joku tuntematon ihminen vetää toista tuntematonta ihmistä turpiin, niin että veri lentää. Ihmiset sanoivat tyynesti, että no tietysti he ajattelisivat, että sillä täytyy olla jokin hyvä syy. Varmaan mietin sitten, että jos nykyisessä elämässäni ihmiset saisivat tietää, että minua on kiusattu, että minut teininä suljettiin vain kokonaan ulos, niin ehkä hekin ajattelisivat: "Varmaan heillä oli siihen joku hyvä syy." Ja ehkä he pitäisivät sitä tarpeeksi hyvänä syynä osoittaa itsekin samanlaista kohtelua minua kohtaan.

Osittain mietin, että minkälaisten psykopaattien keskellä olen kasvanut, kun 17-vuotiaiden ensimmäinen reaktio pahoinpitelyä todistaessa olisi, että varmasti sillä pahoinpitelijällä on jokin hyvä syy. Se on täysin erilainen kuin minun reaktioni. Ja minä, joka olin koulussa aina hiljaa, en sanonut mitään mihinkään, koin pakottavan tarpeen sanoa oman kantani: Ajattelisin vain, että tuo on väärin, täysin väärin. Ja edelleen olen samaa mieltä, vaikka miten yritän miettiä, niin en vain keksi yhtään ainutta hyvää syytä olla väkivaltainen toista kohtaan. Paitsi itsepuolustus, mutta jos ilman mitään silminnähtävää syytä hakkaisi julkisella paikalla toisen naaman verille, niin se on vain väärin.

On hankalaa kirjoittaa sitä vanhaa tarinaa uudestaan. Olen kirjoittanut varmaan liikaa tänne blogiini, kun nyt tuntuu hankalalta olla kirjoittamatta kaikkea, mitä ajattelen. Olen sitä mieltä, että tarinoissa parasta ovat ne asiat, joita ei sanota. Jotka ovat selkeitä ja jokainen (tai ainakin suuri osa) ymmärtää jonkun asian, vaikka kahden ihmisen välisen suhteen. Toisaalta tuntuu, että kun kirjoitan, saan esitettyä sitä kautta niitä lukuisia kysymyksiäni, joita mielessäni surraa.

Tuntuu tosin taas siltä, että olen jotenkin ihmeessä onnistunut valitsemaan täydellisiä kursseja itselleni. Tuntuu ihan älyttömältä, että kun mietin kotona joitain asioita, niin sitten menen uusille luennoille ja huomaan, että kolme kurssiani muodostavat melkein täydellisen jatkumon keskenään, minkä lisäksi ne liittyvät juuri niihin kysymyksiin, joita olen itse pyöritellyt mielessäni. Ja kursseista puheenollen, pääsin näillä näkymin syksyn kurssit läpi, myös sen hirviökirjatentin. Kirjallisuuskurssin tiedot eivät ole vielä tulleet, mutta en usko, että reputtaisin sen. Vastaava saman opettajan pitämä kurssi viime keväänä meni läpi, sain jopa nelosen, ja tuntui, että tämä olisi mennyt vielä paremmin. Mutta toivon että saisin vähintään kolmosen, se riittäisi. Vieläkään en ole saanut yhtään ykköstä (hirviökirjatentistäkin sain kakkosen!), joten olen melkein tyytyväinen.

Kävin vaihtoinfossa ja infon jälkeen kyselin niiltä infon vetäjiltä tarkemmin. Ei kuulemma ole lainkaan mahdollista mennä Britteihin vaihtoon opiskelemaan englantia. Ei vain ole mahdollista. Kuulemma jos haluan Britteihin vaihtoon, pitää hakea opiskelemaan jotain sivuainetta, mutta sittenkin vaihtoon pääsy on todella epävarmaa, koska pääaineopiskelijat ovat ensisijaisia. Se nainen selitti minulle, että kun vaihto perustuu nimenomaan vaihtoon, että jonnekin mennään ja sieltä tullaan, eikä kukaan Briteistä kuulemma halua opiskella englantia Suomessa. En tajunnut kysyä kuitenkaan, että miksi melkein kaikista muista Suomen yliopistoista voi mennä opiskelemaan englantia pääaineena Britanniaan. Mietin kyllä sitäkin, että menisin sitten opiskelemaan journalistiikkaa sinne ulkomaille ja tarkistin mitä yhteistyöyliopistoja löytyy, ja näköjään Briteissä on kaksi: Birminghamin lähistöllä ja Pohjois-Irlannissa. Luin joitain kokemuksia ja ilmeisesti siellä Pohjois-Irlannissa voisi vapaammin valita kursseja myös muista aineista.

Kummatkin aksentit tosin ovat aika hirveitä. En pidä erityisemmin Midlandsin murteesta, ja Pohjois-Irlannin aksentti on sellainen, että en tiedä saisinko siitä edes selvää - kuulemma on ihan englanninkielisillekin ongelma. Toisaalta mietin, että katsoin joskus Britannian ja Irlannin huippumalli haussa -ohjelmaa netistä ja koin saavani ihan hyvin selvää niistä irlantilaisistakin. Mutta mieleen jäi sieltä infosta se, että siellä sanottiin, että kannattaa vain rohkeasti hakea kohteisiinkin joita ei ole ennen ajatellut. Ja tavallaan kummassakin paikassa on myös jotain hyvää. Birmingham olisi maantieteellisesti ihan jees. Se on ilmeisesti aika pieni paikka missä se yliopisto on, mutta tokihan siinä olisi lähellä vaikka mitä. Pohjois-Irlanti olisi jotain erilaista, tosin mietin sitä että onkohan siellä kauhean paljon kalliimpaa. Ja ilmeisesti siellä sataa, siis melkein koko ajan vuodenajasta riippumatta. Mietin myös rottakysymystä ja pitää kyllä vielä yrittää selvittää, että miten se kuljettaminen sinne onnistuisi ja voisiko johonkin soluun ottaa niitä edes. Toisaalta mietin myös, että jos olisin puoli vuotta, niin periaatteessa voisin kai yrittää etsiä jonkun sijaiskodin rotilleni siksi ajaksi. Kun kuitenkin mietin, että olisin menossa vaihtoon aikaisintaan vuoden 2016 syksyllä, niin ehtisin vähän pienentää tätä rottapopulaatiota siihen mennessä. Pitää miettiä ja sulatella tätä vielä. Mutta infossa joku sanoi, että kannattaa mennä jonnekin vaihtoon, koska koskaan muulloin ei kukaan maksa siitä, että itse asuu ulkomailla. Se vaihtoraha on ymmärtääkseni 300€ kuussa, eikä vaikuta opintotukeen tai asumistukeen. Joten tuntuu siltä, että ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa lähteä vaihtoon jonnekin.

Huomasin myös tänään, että Lontoon upealla teekaupalla on myös nettikauppa, josta voi tilata myös ulkomaille! Ostin joulukuussa sieltä ihan sokkona muutamaa teelaatua ja yksi niistä on ehdoton suosikkini (Russian Caravan: A fine blend of China & Oolong and India teas and more distinct smokiness) ja koko ajan pelkään että se loppuu. Mutta nyt voin tilata sitä netistä. Tosin mietin sitä, että onko se sitten enää niin hyvää, kun se ei ole enää eksoottista suoraan Lontoosta ostettua teetä. Sitä odottaa tuolla kahvipannussa, joten taidan mennä hakemaan ja keskittyä vähän tähän Holiday-leffaan, joka tulee telkkarista. Olen toki nähnyt sen ennenkin, mutta se nyt tulee, niin voihan sitä katsoa silti.