Sain nukuttua eilen joskus vähän ennen puoltayötä, ihan niin kuin ei olisi ikinä jäänytkään yötä väliin. Täytyy sanoa, että nukuin hyvin. Muistan vain, että näin unta, että olin kaupassa ostamassa aineksia smoothieen, mutta mistään ei löytynyt laktoosittomia tuotteita, ja pakkohan minun oli löytää niitä laktoosittomia tuotteita että Jaska voisi myös maistaa sitä smoothieta. Ja sitten menin kotiin ja Jaska oli siellä. Ja kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Aamulla kun heräsin, oli hyvä olo. Yleensä jos näkee Jaska-unia, niin aamulla on kurja olo ja ylipäätään aamuisin on yleensä jotenkin paha olo, mutta tänään oli hyvä olo. Sitten kun olin noussut, menin ensimmäistä kertaa eron jälkeen ulos kävelylle. Se oli vähän outoa. Melkein ehkä odotin että se maailma olisi kadonnut sieltä ulkoa samalla kun Jaska lähti. Mutta kävelin samoja reittejä kuin mitä Jaskan kanssa ollaan kuljettu koko kesä. Siksi se oli vähän outoa. Ei se tuntunut pahalta, mutta ei se tuntunut oikein miltään. Paitsi vähän oudolta.

Ja tuntuu, että ehkä minä en ole tähän mennessä vain ollut valmis seurustelusuhteeseen. Pitäisi saada ensin oma pää kuntoon. Joten varmaan on hyvä, että nyt on aikaa itselle ja pystyy rauhassa käsittelemään ongelmiaan. Mietin kyllä, että ehkä joskus, ehkä joskus tulevaisuudessa voi nähdä Jaskan taas. Ehkä sitten palataan yhteen, ehkä ei. On kyllä ikävä häntä. Ja tuntuu epäreilulta, että tapaa jonkun jonka kanssa haluaisi olla, silloin kun ei ole vielä itse siihen valmis. Ja ehkä Jaskakaan ei ollut. Mutta aina kun ollaan jonkun välirikon jälkeen oltu erossa ja sitten taas tavattu, me ollaan aina palattu yhteen. Se on ollut sellainen vastustamaton asia, joka on vain tapahtunut. Ehkä toivon, että niin käy vielä joskus. En tiedä.

Luin jostain syystä Yhteishyvä-lehteä, joka tuli joskus viime aikoina ja siinä oli juttu adoptiolapsista. Kahta jo aikuista naista haastateltiin asiasta, ja molemmat heistä sanoivat, että ehkä se hylkäämiskokemus on vaikuttanut heihin niin että he ovat luonteeltaan todella kilttejä ja uskollisia, ja välttelevät ristiriitoja. Tulee mieleen, että ehkä minulla on sitten sama, ja terapeuttini on puhunut tässä eron yhteydessä, että se on varmaan siksikin minulle todella vaikea, että se muistuttaa minua aikaisemmista hylkäämiskokemuksista. Ja minäkin olen killti ja välttelen ristiriitoja, ja etenkin Jaskan kanssa huomasin sen, että se ajatus siellä taustalla oli, että haluan olla kiltti ja helppo ja vältellä riitoja, koska muuten hän jättää minut. Kun joku vain kertoisi, miten hylkäämiskokemusten vaikutuspiiristä pääsee pois, niin olisi kiva.

Mutta on terapia, se on todella hyvä, että sitä on vielä Kelankin kustantamana yli vuosi jäljellä. Ollaan terapiassa puhuttukin siitä, että on todennäköistä, että jatkan sitten sen Kelan tuen loppumisen jälkeenkin ja maksan itse kaiken, koska kolme vuotta terapiassa on kuitenkin todella lyhyt aika. Mietin vain, että miten sitä sitten pystyy maksamaan terapialaskun, kun se on nytkin yli satasen kuussa. Mutta kai siitäkin pitää ajatella sitten että se on satsaus mielenterveyteen ja "maksaa itsensä takaisin" joskus.

Varmaan värjään hiukset nyt viikonloppuna. Se tuntuu isolta jutulta vieläkin, mutta en aio palata takaisin blondiksi, joten se tukan värjääminen on edessä joskus kuitenkin. Jaska kyllä aina toivoi, että palaisin takaisin blondiksi ja nyt tuntuu, että jos palaisin, niin se tuntuisi enemmän siltä, että Jaska on lähellä, mutta ei se varmaan niin toimi. Ja minä tarvitsen nyt omaa aikaa, pitää miettiä kaikkea ja kun aikaa kuluu niin ehkä se menee niin kuin Jaska sanoi, että näen tämän meidän suhteen jotenkin kirkkaammin ja ehkä sitten on helpompi tehdä oikea päätös oikeista syistä, että haluaako palata johonkin väleihin toisen kanssa.

Ja ehkä olin eilen ja toissapäivänä vähän liian ankara itselleni. Ehkä minussa on jotain Xenaa, tai oli joskus, kun olen tänne asti selvinnyt. Ja tuntuu, että olin "taistelija" silloin joskus, kun minulla on näyttää arpiakin niistä yhteydenotoista. Ehkä olisin ollut hyvä näyttelemään jotain xenamaista taistelijaa jossain sarjassa tai leffassa, kun on niitä arpia naamassakin, kun taas ne oikeat näyttelijät ovat epäuskottavan arvettomia. Mutta kun elämä ei (toisaalta onneksi) ole sitä taistelua enää mitä se oli silloin joskus, niin ehkä siksikin on jotenkin vaikea elää tätä elämää, kun minä kasvoin ihan erilaisessa ympäristössä, jossa suurin osa energiasta meni siihen "taistelemiseen", pelkäämiseen, puolustautumiseen... Nyt sitten kun niin ei tarvitse enää tehdä, olen vähän hukassa, koska en osaa elää tätä elämää. Varmaan opin, mutta varmaan se vie aikansa.

On siis tänään melkein hyvä olo. Varmaan todella paljon auttoi se, että sai nukuttua ja sai nukuttua hyvin, ja sitten kun heräsi, aurinko paistoi ikkunasta ja kun meni ulos ja sai vähän aurinkoa ja raitista ilmaa. Ja maanantaina alkaa yliopisto. Vielä pitäisi hankkia joitain kirjoja, mutta jotenkin toivoisin, että löytäisin niitä jostain käytettynä tai voisin lainata ne jostain, kun ei tee mieli käyttää kauheasti rahaa johonkin sivuaineopintoihin.

Ehkä tämä olo tästä alkaa taas kohentua. Mutta edelleen kyllä on tarkoituksena katsoa sarjoja päivät pitkät koneelta ja pelata Facebookin pikkupelejä. Mutta ehkä voi välillä mennä käymään ulkona, jos on hyvä sää.