8 PÄIVÄÄ KIRJOITUKSIIN!!!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ei, Amia ei ole päässyt vielä koulusta. Todistatte harvinaisuutta, joka tunnetaan myös nimellä ”Amia ei mennyt tänään kouluun”. Toisaalta voisi ajatella, että törkeän hyvä päivä olla poissa koulusta, kun ulkona sataa kaatamalla ja tuulee koko ajan ja on synkkää.

 

Minä en lintsaa, pois se minusta. Minulla oli aamuyöstä pahin migreenikohtaus varmaan yli vuoteen. Menin nukkumaan joskus vähän ennen yhtä (joo, viikonloput sekoittavat unirytmini), mutta nukahdin vasta hieman ennen kahta, koska päätäni särki. En kuitenkaan ottanut migreenilääkettä, koska ajattelin, että se varmaan menee ohi kun nukun. Nukahdin sitten ja suunnilleen neljältä heräsin siihen, että päätä särki ihan törkeästi. Päätin kammeta itseni ylös ja hakea jonkun lääkkeen joka auttaisi (käytän joko varsinaista migreenilääkettäni tai sitten lihastenrentoutuslääkettä, joka auttaa myöhäisemmässä vaiheessa paremmin kuin varsinainen migreenilääke). Hain myös kylmägeelipussin, jolla minulla on tapana migreenin aikaan jäädyttää niskani ihan tunnottomaksi. Se auttaa joskus ihan kivasti.

 

Tällä kertaa se ei kuitenkaan auttanut. Kipu tuntui vain pahenevan. Epätavallisesti vain oikealla puolella päätä ja oikean silmän kuopassa. Yleensä koko päätä särkee tai sitten vasenta puoliskoa, mutta nyt särki vain ja ainoastaan oikeaa puolta. Ja sitä särkikin sitten oikein koko pään edestä. En löytänyt TSH Sormuksen Ritarit CD:tä mistään. Se on ainoaa musiikkia, joka auttaa migreeniin, enkä minä löytänyt sitä. Makasin sitten hetken sängyssä ja keksin sitten lopulta, missä se oli ja hain sen.

 

En kuitenkaan voinut kuunnella musiikkia enää. Päänsärky oli mennyt liian pahaksi ja musiikki tuntui vain häiritsevältä. En pystynyt tekemään mitään, paitsi makaamaan kädet silmillä sängyssä liikkumatta. En pystynyt edes ajattelemaan. Sitten tuli sen jälkeen se kylmästä tärisemis- ja oksentamis-vaihe. Alkaen suunnilleen kello viisi aamulla. Kuudelta olisi pitänyt nousta ylös koulua varten. Minä oksentelin ja hytisin sitten oksentelujen välissä sinne seitsemään asti, jonka jälkeen se sanoinkuvaamaton kipu päässä alkoi laantua hieman.

 

Sitten jossain vaiheessa, kun olin jo puoliunessa uupuneena tuosta kauheasta kivusta, äitini tuli sanomaan, että minä en varmaan mene kouluun. Siihen oli helppo vastata. Minulla olisi ollut puoli tuntia aikaa tehdä kaikki aamutoimet, olin nukkunut kaksi tuntia koko yönä ja lisäksi migreeninkin jälkivaiheeseen kuuluu aina se jälkipäänsärky (joka on päällä nyt).

 

Minä en tykkää olla pois koulusta. Minusta tuntuu heti, että jään kauheasti jälkeen, vaikka en jäisikään, ja että muutenkin jään jostain tärkeästä paitsi. Ja aina kun minä olen pois koulusta kipeänä, minä mietin, että huomaakohan joku, että olen poissa. Minä laitan aina merkille poissaolijat ja mietin, ovatkohan he kipeitä vai lintsaavatko vain. Jos Nan on poissa, niin tunnen oloni hieman yksinäiseksi ja alakuloiseksi. Jos NN on pois, minua ärsyttää ja olen yksinäinen. NN oli viime viikolla maanantain ja tiistain pois. Minä sanoinkin Nanille, että siitä pitäisi antaa joku yleinen ilmoitus, joka sanoo ”NN on pois koulusta tänään, ei tarvitse vaivautua sinne, ja jos vaivautuukin, niin ei kannata nähdä kauheasti vaivaa tukan kanssa”.

 

NN on harvoin poissa kokonaista päivää. Ja vielä harvemmin kahta kokonaista päivää peräkkäin. Ja kun ei ollut edes mikään flunssakausi, niin minä aloin – aika typerää myöntää – huolestua hänestä hieman. Englanninopettaja kyseli koko ryhmältä, että tietääkö kukaan hänestä mitään. ”Do anybody know about him?” Ja lopulta ”Do anybody know of him?” Eikä kukaan tiennyt. Kukaan ei tiennyt, miksi hän ei ollut koulussa. Se sai minut surulliseksi.

 

Lisäksi NN on muutenkin se ihminen, josta olen kaikkein eniten huolissani yleisestikin. Minun ei tarvitse huolehtia Nanista niin paljon, koska voin luottaa siihen, että hän pitää huolen itsestään eikä hän ikimaailmassa tekisi mitään itselleen. Ymph. En ole maininnut tästä NN:n piirteestä aikaisemmin, vaikka joskus se on käynyt mielessänikin. Minä olen nähnyt hänen kätensä ja kun itse tiedän, miltä oma käteni näyttää, niin en voi uskoa (Varokaa! Amia tekee taas johtopäätöksen!) että ne kaikki jäljet hänen käsissään olisivat tulleet vahingossa. Se saa minut joskus todella huolestuneeksi hänestä.

 

Kuitenkin, päädyin vähän taas sivuraiteille, minä tarkistan pois koulusta ollessani joskus kellonajan ja sen, mitä luokallani on juuri sillä hetkellä (nyt heillä on välitunti, sen jälkeen minulla olisi biologiaa, NN:llä hyppytunti (Nanin tuntia en muista varmasti)). Mietin, ihmetteleekö joku sitä, miksi olen poissa. Noteerataanko se, että en istukaan yksin jossain tai että en ole olemassa hiljaa? Ja tietysti sama myös NN:n suhteen. Huomaako hän sen? Ajatteleeko hän, että on tyhmää että minä olen pois, vai eikö sillä ole hänelle mitään merkitystä?

 

Minä en haluaisi olla paljon pois senkään takia, että minä pelkään, että kukaan ei noteeraa minun poissaoloani. Että kukaan ei kaipaa minua. Että kaikki unohtaisivat minut ja kun tulisin takaisin kouluun, heidän reaktionsa olisi ”Ai niin joo! Toikin oli meidän luokalla!” Jos olen jossain näkyvissä koko ajan, ihmisten on vaikeampi unohtaa minut kuin jos he eivät näe minua, eikö?

 

Minun käytökseni ja mielialani ainakin muuttuvat paljon, jos NN on pois. Muutun syrjäytyneemmäksi ja välinpitämättömämmäksi ja tunneilla nojaan ylitylsistyneen näköisenä käteeni ja vilkuilen kelloa. Ja tarkkailen hänen jengiään, jotta jos he puhuisivat jotain keskenään siitä, miksi NN on pois, minä kuulisin sen ja tietäisin.

 

Mutta minulla on tunne, että kukaan koulussa ei kaipaisi minua niin. Ei edes puoliksi noin paljon. Sama on täällä netissäkin joskus. Kun kone oli vähän sökönä, enkä päässyt nettiin yli viikkoon, minusta vain tuntui koko ajan, että kaikki unohtavat minut. Että olen muutenkin niin mitätön ja vähäpätöinen ihminen, että se unohtamisprosessi alkaa jo yhdessä päivässä. Että jos en ole koko ajan muistuttamassa ihmisiä siitä, että olen olemassa, kukaan ei muista sitä.

 

Ei, en kuitenkaan kirjoita blogiini tuosta syystä näin verrattain usein. Minä kirjoitan usein, koska se on minusta kivaa ja minä haluan. Se vain tuntuu jotenkin niin erilaiselta, kun kone ei toimi eikä ole mahdollisuutta päästä edes selailemaan joitain sivuja.

 

Mutta takaisin migreeniin taas. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se näin yhtäkkiä tuli. Päätäni ei ole särkenyt pahasti pitkiin aikoihin. Se voisi olla tämä näyttö, mutta en tehnyt illalla paljon mitään netissä. Pelkästään mesessä, Wordissa ja sitten DVD:n katselutilassa. Eivätkä minun migreenini useimmiten liity PMS-oireisiin lainkaan (okei, joskus päätä särkee vähän enemmän tuohon aikaan, mutta ei mitään tällaista). Toisaalta se voisi johtua stressistä, koska koeviikko on tulossa, samoin kuin kirjoituksetkin ja eilen illalla valvoin myöhään, koska kuuntelin TSH lisämateriaaleja ja tein samalla aluetutkimuksen karttoja. Lisäksi muut ihmiset ovat stressanneet minua viime aikoina myös aika paljon tavallista enemmän.

 

Nyt on kai sitten aika aloittaa taas migreenin estohoito. Parempi se kai on, että tämä migreenikohtaus tuli nyt kuin että se olisi tullut ensi viikolla alkavalla koeviikolla. Nyt voin ainakin varautua ja ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja suhtautua tarpeeksi vakavasti pieneenkin päänsärkyyn. Että jotain hyvääkin, hmm?

 

Au. Oli sitten hyvää tai ei, niin nyt ei ainakaan tunnu siltä. Joka paikka on kipeä. Jokainen lihas tuntuu ihan kuolleelta. Ei oikein uskalla syödä lainkaan, kun olo on vielä aika hutera. Pakotan itseni sitten vain juomaan edes vähän aina välillä. Ja ottamaan migreenilääkkeitä tarpeeksi usein. Tämä jälkipäänsärkykin voisi helposti kehittyä uudeksi kohtaukseksi, joten parempi ottaa varman päälle.

 

Minä en tiedä, miltä kuoleminen tuntuu, mutta kun minä olen joskus migreenikohtausten aikana huojunut polvillani vessan lattialla, minulle on jotenkin tullut mieleen TSH:sta Boromirin kuolema. Kun on migreenikohtauksen pahin vaihe tulossa, niin se kipu on niin sanoinkuvaamaton, että ei pysty tekemään mitään. Hengittäminenkin on välillä vaikeaa. Puhuminen on mahdotonta. Liikkuminen saa olon niin paljon pahemmaksi, että mieluummin huojuu puoli ikuisuutta polvillaan siinä pytyn edessä kuin menee välillä sänkyyn.

 

On luultavasti äärettömän tyhmää verrata migreeniä ja kuolemista toisiinsa, mutta minä olen ajatellut tuota aikaisemminkin. Minulle on sattunut sitä sun tätä. Koira on purrut minua kuusi kertaa, kerran kasvoihin, olen murtanut käteni, olen itse vahingoittanut tietoisesti itseäni. Mutta mistään ei voi puhua edes samalla asteikolla migreenin tuottaman kivun kanssa. Minä en ole ikinä kokenut mitään, mikä sattuisi yhtään niin paljon kuin migreeni.

 

Se on niin täydellistä kipua, sellaista ylivoimaista kipua. Kun se kipu on pahimmillaan, ei ole hereillä, mutta ei myöskään nuku. Se on melkein kuin hereilläolon ja nukkumisen välitila. Siinä ei voi ajatella mitään, siinä ei käsitä mitään, ei ymmärrä ajankulkua. Silloin ei ole olemassa mitään muuta kuin se kauhea tuska. Yleensä voi aina kuvitella jokaisessa tilanteessa vielä jotain pahempaa kipua, mutta tuossa tilanteessa ei. Tuntuu vain, että koko maailmassa ei voi olla yhtään mitään, mikä voisi sattua yhtä paljon kuin migreeni.

 

Joo, hienoa valitusta taas. Ihmiset varmaan ajattelevat, että olen ihan säälittävä, kun valitan suunnilleen koko ajan jostain. Nytkin olen jauhanut melkein koko kirjoituksen siitä, miten kipeää migreeni ottaa. Mutta se ottaa törkeän kipeää, tietäkääkin se.

 

Mutta minkäs teet, nyt kun minulla on kerran ”ylimääräistä aikaa”, niin se on parempi käyttää aluetutkimuksen tekemiseen, kun nukuin (ainakin pätkittäin) aamupäivän. Eipähän tarvitse mennä tänään ainakaan kuoroon. Huomennakin on lyhyt päivä, vain 12:10 asti. Yksi NN:llinen tunti, mutta sentään matikkaa sitten samalla käytävällä. *huokaus* Parempi vain karsia turhat ajatukset pois ja ryhtyä tekemään karttaa (*tarkistaa missä kohtaa menee*) väestön alueellisesta jakautumisesta Uudessa-Seelannissa.