Oli tämäkin päivä. Amian palaaminen takaisin elämään. Tosi dramaattisesti ilmaistu, kun eihän kyse ole ollut (luultavasti) kuin oman pääni sekoamisesta ja sen aiheuttamasta ylireagoinnista. Mutta se oli kamalaa kaikesta huolimatta. Sattui paljon, vieläkin sattuu jonkin verran, vaikka alankin olemaan vähemmän palasina, kun nyt luotan taas hieman enemmän siihen, että kyse todellakin oli ylireagoinnistani.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta silti, NN:n näkeminen ja samassa tilassa oleminen saa minun oloni edelleen kauhean pelokkaaksi. Mitä jos en ylireagoinutkaan? Mitä jos hänellä oikeastioikeasti on sittenkin tyttöystävä? Mitä jos hän ei pidä minusta lainkaan? Tänään oppilaskunnan huoneessa NN oli siellä samaan aikaan kanssani yhden välitunnin. Istui aika lähellä, mutta selkä minuun päin. Pelasi taas korttia kavereidensa kanssa. Ja voitti. Liekö huijannut taas. Hän kun perustelee sitä sillä, että kun pelin nimi on "fusku", niin kai siinä sitten saa huijata miten paljon haluaa, kunhan ei jää kiinni. Minä istuin nahkasohvalla ja kuuntelin "Beauty and the Beast" –biisiä Nightwishilta katsellen samalla, miten ne tyypit pelasi.

 

Yhteiskuntaopin tunnilla (mitä oli seuraavaksi) koin jotain ihmeellistä. Meidät jaettiin ryhmiin ja sitten piti ryhmässä opiskella joku asia, minkä jälkeen meidät jaettiin uusiin ryhmiin, neljän ryhmiin, ja meidän piti opettaa ne opiskellut asiat muille. Minun ryhmääni tulivat herrat Friikki, Aksu ja JuT. Viimeisessä ryhmässä olivat neiti M ja NN, herra MR ja MaP. Opettaja sanoi: "Neiti M on sitten noiden poikien kanssa." Minä sitten ajattelin omassa ryhmässäni, että hah hah, olisi kyllä ärsyttävää olla ainoa tyttö poikien ryhmässä, ei kukaan kuitenkaan kuuntelisi, mitä minä sanoisin. Sitten meni hetki, kun katsoin ryhmäni jäseniä ja tajusin, että hitto vieköön, minäkin olen ainoa tyttö poikien ryhmässä.

 

Köh. Varmaan tämän voisi ottaa melkein positiivisena asiana? Minulla on taas joku ihmeellinen pakkomielle suhtautumisestani poikiin. Kyttään sitä melkein jatkuvasti ja mietin, käyttäydynköhän minä nyt seksistisesti vai en. Mutta tuossa ryhmässä oli ihan kivaa. Kaikki tyypit oli enemmän tai vähemmän sellaisia, jotka nykyisin käyttäytyvät minua kohtaan ihan kivasti. Herra Friikin kanssa piti silloin wanhojen yhteydessä tulla enemmän tai vähemmän toimeen, niin vaikka se ei ollutkaan kauhean kivaa, niin Friikki on silti okei. Aksun kanssa tuli viime jaksossa uskonnontunneilla jouduttua yhteistyöhön useaan otteeseen, niin sittenkin vähän rentoutui, enkä ollut niin jäykkä ja hiljainen ja epäluuloinen kaiken aikaa. Hän hänkin on okei. Ja sitten JuT... No, hän on pitkässä matikassa ja oli myös fysiikassa ja kemiassa, joten hänen kanssaan oli paljon yhteisiä kursseja. Joten hänkin on okei.

 

Ryhmätyöskentely meni siis hyvin. Herra JuT tosin keskittyi aluksi kauheasti höpöttämään toiseen ryhmään herra MR:lle, mutta Aksu ojensi häntä sitten ja käski keskittymään omaan ryhmäänsä. Aksu selitti omansa ensin ja kysyi suunnilleen jokaisen lauseen jälkeen, että ymmärrettiinkö me. Aluksi hän kysyi jokaiselta erikseen (Myös minulta! Ohhoh!), mutta sen jälkeen se meni siihen, että kaikki mutisi aina "joo", kun hän lopetti lauseensa. Herra Friikki selitti pitkään ja tylsästi ja me muut nyökkäiltiin ja yritettiin jaksaa kuunnella ja Aksun kanssa katsottiin toisiamme pariin otteeseen tyyliin: "Mitenköhän kauan se vielä jatkaa?"

 

Minäkin selitin omani ja muut oikein kuuntelivatkin. T. Toukkakin, joka oli ollut kanssani samassa alkuryhmässä, kuunteli, että miten minä sen asian selitin (kun kerran sattui istumaan lähellä). Sitten selitti herra JuT. Hän selitti kauhean kiireisesti, koska muut ryhmät olivat melkein kaikki jo lopettaneet, mutta kaikki revettiin kyllä hänen esimerkilleen (sellaisetkin piti keksiä): "Siis jos on tavallinen sähköhammasharja, niin siitä maksetaan vähemmän kuin sähköhammasharjasta, joka soittaa musiikkia samalla."

 

Sitten oli matikkaa. Neiti HR kysyi minulta matikanluokan edessä, että eikö meillä matikkaa ollut. Mentiin sitten kaksistaan luokkaan ja hän ryhtyi tekemään laskua taululle kysyttyään ensin minulta, että oliko se laskettu jo. Sitten minä silmäilin vihkoani ja tajusin, että hitto vieköön, minäkin olin laskenut yhden tehtävän: eilen tunnilla, eikä sitä oltu vielä tarkistettu. Minä olin oudon puheliaalla tuulella, niin sanoin sitten ääneen sen, mitä ajattelin: "Hei woooou! Mulla on yksi tehtävä tehtynä! Köh, yleensä ne mun tehtävät on vähän niin ja näin..."

 

Menin sitten tekemään sitä laskua taululle (siitä saa plussa-merkinnän, joiden määrä vaikuttaa tuntiaktiivisuuteen ja jolla voi korottaa koearvosanaa) ja kysyin sitten neiti HR:ltä (mikä ihmeen höpinäpäivä minullakin on oikein ollut?), että miten hänellä meni se vektorien kurssi silloin ykkösellä. Hän sanoi saaneensa yhdeksikön, se oli kuulemma yksi niistä kursseista, jotka meni kaikkein parhaiten. Minä sitten virnistin hänelle ja sanoin, että minä sain vitosen. Ja tein tehtävän loppuun ja se oli vielä oikeinkin ja sain plussan.

 

Lopputunnin minä olin ihan ajatuksissani. Siis ihan. Minulta meni kaikki ohi, kun jotenkin älyttömästi sain päähäni piirrellä vihkoni kanteen ihan hämärän kuvan. Ei mikään taideteos, tiedän, vähän vikaa vähän joka paikassa, mutta jos joku piirtäisi tuosta oikean ja hienon kuvan, niin se kuvaisi täydellisesti tätä päivää. Kuvanmuokkauksella sain siitä ihan kivannäköisen, vaikka tuo varsi näyttääkin paksummalta, kun ne värit on käänteiset. Muutenkin kivan symbolinen.

 

Vaikka sainkin kuva-analyysin takaisin ja pisteinä vain 40/60. Kirjallisena arvosteluna: "Hyviä ajatuksia ja päätelmiä – ota vain rohkeampi ote tulkintaan. Kun sinulla on perustelut, on tulkinta hyvä ja oikeutettu. Sisältöä pitäisi vielä saada hieman lisää. Voisiko yhtyeen ja levyn nimestä johtaa ajatuksia? Kieli ok."

 

No joo, oli ehkä homma hieman hukassa. Tuntui vain niin  ufolta kirjoittaa jotain asiatekstiä, jossa pohtii, mikä on jonkun yliyksinkertaisen kuvan piilotettu sanoma tai teema tai mikä sen pyrkimys on ja vaikka mitä. Tyyliin: "Kansikuva saattaakin pitää sisällään kasvutarinan. Poika tuntuu olevan epävarma muutoksen keskellä ja pyrkii oletettavasti saamaan asiat ennalleen." Joo, ehkä tuostakin näkee, että viljelin paljon potentiaalimuotoa tuossa kirjoituksessa. "Saattaakin." "Oletettavasti."

 

Niin joo, vielä piti sanoa siitä, että Nan meinaa ilmeisesti kiristää minut ensiviikolla tekemään jotain NN:n suhteen. Ruokalassa mainitsin hänelle ohimennen, että NN istui oppilaskunnan huoneessa vain yhdellä välitunnilla. Sen jälkeen oli hetken hiljaisuus kun keskityttiin vaihteeksi syömiseen hetki. Sitten minä sanoin, että jotenkin älytöntä ajatella, että koulua on jäljellä enää viikko ja sitten kuukausi. Nan nyökkäili. Sitten oli taas hetken hiljaista.

 

Sitten Nan näytti pohtivalta ja sanoi, että jos minä vaikka pääsisin ensi viikolla heille. "Vietettäisiin 'pikkujouluja' ja silleen." Minä sanoin sitten, että minulla ei ole vielä hänen joululahjaansa hankittuna. Hän sanoi, että ei ole hänelläkään minun. Varmasti liittyy NN:ään. Ihan takuuvarmasti. Siis kun meillähän oli se hieno "Suunnitelma NN". Sen päätöshän meni näin:

 

Nan: *on olevinaan lääkäri* "Krhm. Parin viikon päästä katsotaan, miten nämä aloitushoidot ovat auttaneet ja sen jälkeen – jos tarvittavaa – ryhdytään vaativampiin toimenpiteisiin."

 

Siitä on kyllä enemmän kuin pari viikkoa. Nan on ottanut minun ja NN:n yhteen saattamisen oikein projektikseen ja pyrkii tökkimään sitä paljon enemmän liikkeelle kuin minä. Ja koska Nan ei voi tietenkään tökkiä NN:ää, niin hän tökkii minua. Huh huh. Nyt täytyy siis repäistä joku ihmeteko, että Nan pysyy tyytyväisenä. Muuten hän vetää jonkun älyttömän suunnitelman tyyliin: "No niin. Nyt sä huomenna meet ja sanot NN:lle näin." Sitten minä olen ihan kauhean ylikauhuissani ja sanon: "Mutta enhän minä voi noin tehdä! Mitä jos se ajattelee niin ja näin? Mitä jos se sanoo noin? Mitä mä sitten teen?" Sitten Nan ottaa vakavan ilmeen ja sanoo, että häntä kaduttaa vieläkin se, että hän ei sanonut sille pojalle, josta hän piti, mitään. Ei kertonut. Lykkäsi ja lykkäsi ja lykkäsi, kunnes poika muutti muualle. Nan sanoo, että ei ole paljon mitään sitä pahempaa.

 

Haa! Minähän osaan jo sen keskustelun, niin miksi se pitää käydä. No joo, ei mitenkään pahalla, olen tosi otettu, että Nan uskoo tuohon minuun ja NN:ään silloinkin, kun minä en. Ja kyllähän minä tiedän, että olisi pikkuhiljaa aika tehdä jotain. Mutta se on niin vaikeaa! Odotan vain tilaisuuksia, mutta niitä ei tule! Yritän keksiä niitä lisää, mutta vaikka keksisinkin, olen liian arka toteuttamaan niitä. Tänäänkin, mielessäni käväisi jo kysyä parilta tyypiltä (=herrat Aksu, MR ja JuT ja neiti ST), että pääsisinkö mukaan pelaamaan (ajatus: NN tulee yleensä pelaamaan niiden tyyppien kanssa). En saanut sanottua sitä. Yritin ajoittaa sen aina täydellisesti, mutta sitten kortit olikin yhtäkkiä jo jaettu ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ja olen myös suunnitellut, että jos jotenkin ihmeellisesti kävisi niin, että NN sattuisi tulemaan sinne koulunjälkeiseen englannin kuunteluharjoitukseen (ja jotenkin ihmeellisesti muut ihmiset olisivat kadonneet tyystin), voisin heittää hänelle jonkun randomin smalltalk-kysymyksen.

 

Hitto. Jotain pitäisi oletettavastikin tehdä ennen kuin helmikuu koittaa, mutta mitä? Sitähän minä olen tässä pohtinut suunnilleen kaksi viimeistä vuotta. Mitenköhän se vastaus nyt yhtäkkiä esille pomppaisi. Prkl. Ruusun terälehdet vain putoilee.

 

Mistä tulikin mieleen: näin tähän lopuksi se tietokone muokattu kuva. Älkää ottako sitä taideyrityksenä, vaan informatiivisena kuvana. On olevinaan ruusu lasikuvussa (tai "lasikuvussa") joo. Niin ja siitä puuttuu palakin. En ole oikein turhantarkka tällaisissa sommitteluissa, niin vihkon reuna tuli vastaan.

 

themagicalpurplerose.jpg